Part 3

Kun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine rusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan harmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa, jonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun hän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille paikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan. Teräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien välistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta niin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että tällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen aavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän erkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli ollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa jo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen seuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin lähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen, Sukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn, hoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine, ylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret Grahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella ja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren, mustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka myöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori Simonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen, terävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine etsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska ne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä Brownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut Englannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli kumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan erikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän kättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän oli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu, mustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva ja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului voittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi tulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana tutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän oli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen piittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä missä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa. Kun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady Galloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.

Mitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät yhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän hienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen silmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin erästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut laajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän odotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän suuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat antaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin siunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan ei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni vai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis mättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun astiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut. Muitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista Shakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän kärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta piti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän "edistyskelpoisena". Hän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia "edistyskelpoisena", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan väärin.

Julius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin päivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä voivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen sisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman vaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan seurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai sormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti taapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset, käskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset piirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi. Mutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa amerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin, ja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway ruokasaliin.

Oli eräs kohta, johon nähden Gallowayt unohtivat tavallisen suopeutensa ja taipuvaisuutensa. Jos lady Margaret vain ei sallisi tuon seikkailijan O'Brienin saattaa häntä pöytään, oli hänen isänsä tyytyväinen. Hän ei sitä tehnytkään, hän oli mennyt ruokasaliin tohtori Simonin seurassa. Mutta kuinka olikaan, niin näytti vanha herra Galloway levottomalta, melkein epäkohteliaalta. Hän käyttäytyi päivällisen aikana jokseenkin diplomaattisesti, mutta sitten kun herrat olivat alkaneet tupakoida ja kolme nuoremmista, tohtori Simon, pappi Brown ja tuo "vaarallinen" O'Brien, oli kadonnut, kaiketi mennäkseen naisten luo tai tupakoimaan kasvihuoneeseen, tuli englantilainen diplomaatti tosiaankin epädiplomaattiseksi. Joka hetki vaivasi häntä ajatus, että tuo kelvoton O'Brien jollain lailla pyrki lähentelemään Margaretia. Hän ei voinut arvata, kuinka se kävisi päinsä. Hän istui nyt kahvipöydän ääressä Braynen seurassa, tuon valkohapsisen yankeen, joka uskoi kaikkiin uskontoihin ja Valentinin, tuon harmahtavan ranskalaisen, joka ei uskonut ainoaankaan. He saattoivat väitellä keskenään, mutta kumpikaan heistä ei voinut vedota häneen. Vihdoin oli tämä keskustelu "edistysmahdollisesta" kohonnut ikävimmilleen ja lordi Gallowaykin nousi mennäkseen salonkiin. Kuusi tai kahdeksan minuuttia harhaili hän pitkissä käytävissä, mutta vihdoin kuuli hän tohtorin kimeän, opettavan äänen, sitten papin kumeaa puhetta ja lopuksi yleistä naurua. Nuokin, ajatteli hän kiukuissaan, keskustelevat varmaan tieteestä ja uskonnosta. Mutta samassa kun hän avasi salongin oven, näki hän vain yhden seikan, hän näki — ketä siellä ei ollut. Hän näki, että kapteeni O'Brien oli poissa ja että myöskin lady Margaret puuttui.

Kärsimättömänä poistui hän salongista, aivan kuten ruokasalista vähää ennen, ja kompuroi taas eteenpäin käytävää pitkin. Ajatus suojella tytärtä irlantilaiselta legioonasotilaalta ja seikkailijalta oli muuttunut hänessä maniaksi. Kun hän läheni talon takaosaa, missä Valentinin työhuone oli, hämmästyi hän kohdatessaan tyttärensä, joka kiiruhti hänen ohitseen, kalpeana, kasvoillaan halveksiva ilme, jossa siinäkin oli salaisuus kätkettynä. Jos hän oli ollut O'Brienin seurassa, missä oli sitten O'Brien? Jos hän ei ollut hänen seurassaan, missä hän sitten oli ollut? Vanhuuden voimakkaan epäluuloisuuden ajamana hapuili hän läpi talon pimeitten osien ja saapui viimein ovelle, jota palvelijat käyttivät, ja sitä tietä puutarhaan. Kuun sirppi oli nyt leikannut kappaleiksi ja hävittänyt myrskypilvet. Sen hopeinen valo täytti koko puutarhan. Pitkä, sinipukuinen olento tuli ruohokentän yli ja lähestyi Valentinin asuinhuoneen ovea; kuun säde välkkyi hihansuunauhoissa. Mies oli kapteeni O'Brien.

Hän katosi eräästä lasiovesta ja lordi Galloway jäi seisomaan omituisen mielialan vallassa, joka samalla oli katkera ja hapuileva. Kuun valaisema puutarha, joka suuresti muistutti näyttämökoristeita, näytti pilkkaavan häntä tuolla kaikki kiehtovalla haavetunnelmallaan, jonka kanssa hänen maallinen arvonsa oli syvässä ristiriidassa. Irlantilaisen reippaat askeleet ja sopusointuiset liikkeet kiukuttivat häntä, aivankuin hän itse olisi ollut kilpakosija, eikä isä. Kuunvalo oli tekemäisillään hänet hulluksi. Aivan kuin taikavoimalla oli hänet vietelty trubaduuripuutarhaan, Watteaun tyyliseen keijukaismaahan, ja koska hän mielellään sanan voimalla tahtoi häivyttää ilmapiirin, jonka narrimainen rakkaus täytti, seurasi hän heti vihollistaan. Mutta samassa lipesi hänen jalkansa kiveen tai puunjuureen ruohostossa ja hänen katseensa sattui ensin kiukkuisena, sitten uteliaana esineeseen maassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat kuu ja korkeat poppelit nähdä harvinaisen näyn: vanhanpuoleinen englantilainen valtiomies juoksi pakoon täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen juostessaan.

Hänen käheitten huutojensa johdosta ilmestyivät kalpeat kasvot työhuoneen ovelle. Se oli tohtori Simon välkkyvine silmälaseineen ja kalpeine otsineen. Hän oli kuullut lordi Gallowayn ensimäiset selvät sanat. Lordi kirkui: "Ruumis, ruumis ruohossa, verinen ruumis". Nyt oli hän ainakin unohtanut O'Brienin.

"Meidän täytyy heti ilmoittaa asiasta Valentinille", sanoi tohtori, sittenkun lordi oli katkonaisin sanoin kertonut kaiken, mistä oli uskaltanut ottaa selvän. "Onpa onni, että hän on täällä."

Sillä aikaa kun tohtori puhui, oli suuri salapoliisi tullut huoneeseensa huutojen sinne houkuttelemana. Muutos, joka hänessä tapahtui, tuntui melkein naurettavalta nähdä. Hän oli tullut isännän ja gentlemannin levottomuuden ajamana, peläten, että joku vieraista tai palvelijoista oli äkkiä sairastunut. Kun hänelle kerrottiin asia kaikessa kamaluudessaan, oli hän, vakavuudestaan huolimatta, silmänräpäyksessä selvillä kaikesta ja toimeliaana. Oli asia miten kamala ja odottamaton hyvänsä, koski se kuitenkin hänen ammattiaan.

"Tosiaankin ihmeellistä, hyvät herrat", sanoi hän kiiruhtaessaan puutarhaan. "Olen hakenut salaisuuksia ympäri koko maailman, ja nyt putoo sellainen omaan puutarhaani. Mutta sanokaapa, missä se on?"

He kulkivat nyt hiukan epäröiden ruohokentän yli, sillä virrasta oli alkanut nousta kevyttä sumua. Syvästi järkytetyn lordi Gallowayn johdolla löysivät he kuitenkin kuolleen pitkään ruohoon peittyneenä. Se oli hyvin pitkä ja leveähartiainen mies. Hän makasi suullaan, niin etteivät he nähneet muuta kuin mustan veren, joka peitti hänen leveitä hartioitaan, ja hänen suuren päänsä, joka oli kalju lukuunottamatta muutamia ruskeita hiustöyhtöjä, jotka olivat tahmettuneet päälakeen kuin meriheinä. Kiemurteleva verivirta luikerti maahanpainuneitten kasvojen alta.

"Ei hän ainakaan ole kukaan meidän seurastamme", sanoi tohtori Simon syvällä, omituisella äänenpainolla.

"Tutkikaa häntä, tohtori", huudahti Valentin kiivaasti. "Ehkei hän olekaan kuollut."

Tohtori kumartui katsomaan. "Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta pelkään kuitenkin, että hän on kuollut", sanoi tohtori. "Auttakaa minua nostamaan häntä."

He kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla tavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli lyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa, oli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. "Sillä miehellä on täytynyt olla gorillan voimat", mutisi hän.

Vaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori Simonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain mitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se vahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut että sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti se roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin ulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan kylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata, kuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean paidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin tohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta oli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän oli puettu seurustelupukuun.

Valentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella ruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä. Tässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän englantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan muutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken ja heitti menemään.

"Muutamia oksia", sanoi hän vakavana. "Muutamia oksia ja aivan vieras mies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta."

Syntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi Galloway kovalla äänellä:

"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?"

Pikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi epäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta, mutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme, joka oli jäänyt salonkiin.

"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi. "Mutta eihän tähän puutarhaan ole mitään veräjää."

Valentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin periaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian oikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.

"Olette oikeassa", sanoi hän. "Ennenkuin yritämme tutkia, kuinka hänet on murhattu, täytyy meidän ottaa selvä siitä, kuinka hän on tullut tänne. Kuulkaapa nyt, hyvät herrat. Siinä määrin kuin se voi tapahtua loukkaamatta asemaani ja velvollisuuttani, olemme kai yksimielisiä siitä, ettei eräitä huomattavia nimiä mainittaisi tämän asian yhteydessä. Meillä on täällä keskuudessamme naisia, hyvät herrat, ja myöskin ulkomainen lähettiläs. Jos asiaa on pidettävä rikoksena, täytyy sitä myös tutkia kuin rikosta. Ennenkuin se on tapahtunut, toimin minä oman pääni mukaan. Olen poliisipäällikkö; olen niin julkinen henkilö että mielelläni maksaisin vaikka mitä saadessani hetkenkin olla vain yksityinen. Jumalan avulla tahdon vapauttaa jokaisen vieraani vastuusta, ennenkuin kutsun väkeni hakemaan oikeaa rikollista. Luvatkaa kunniasanallanne, hyvät herrat, ettei kukaan teistä poistu tästä talosta ennenkuin huomenna keskipäivällä. Makuuhuoneita riittää kaikille. Tehän tiedätte, Simon, missä kamaripalvelijani on. Sanokaa hänelle, että hän jättää jonkun muun palvelijoista vartioimaan, ja että hän heti tulee luokseni. Te, lordi Galloway, osaatte parhaiten selittää naisille tapahtuman ja estää heitä kauhistumasta. Heidänkin täytyy jäädä tänne. Isä Brown ja minä jäämme ruumiin luo."

Kun Valentin esiintyi päällikkönä, toteltiin hänen sanojaan kuin torven merkkejä. Tohtori Simon meni asehalliin ja haki Ivanin, julkisen poliisin yksityisen seuralaisen. Galloway meni salonkiin ja kertoi kauhean tapauksen hyvin tahdikkaasti, niin että kun seurue taas kokoontui siellä, olivat naiset jo jokseenkin tointuneet säikähdyksestään. Sillä aikaa seisoivat hyvä pappi ja hyvä ateisti liikkumattomina kuun valossa kuolleen pää- ja jalkapuolessa aivankuin omien kuolemaa koskevien teoriojensa vertauskuvalliset patsaat.

Ivan, uskottu palvelija, arpineen ja viiksineen, tuli ulos talosta kuin tykistä ammuttuna ja juoksi ruohokentän yli herra Valentinia kohti, niinkuin koira isäntänsä luo. Hänen tuhkanharmaat kasvonsa olivat muuttuneet aivan eläviksi tämän kodin piirissä tapahtuneen salapoliisijutun vuoksi ja hän pyysi isännältään melkein loukkaavalla innolla lupaa saada tutkia jäännöksiä.

"Niin, katselkaa niitä, jos tahdotte, Ivan", sanoi Valentin. "Mutta älkää viipykö kauan. Meidän täytyy mennä sisään ja ottaa selvä asiasta."

Ivan nosti päätään, mutta antoi sen taas painua.

"Se ei voi olla mahdollista", läähätti hän. "Ei, sitä se luonnollisesti ei ole. Tunnetteko tämän miehen, sir?"

"En", vastasi Valentin välinpitämättömästi. "Nyt on parasta mennä sisään."

He auttoivat toisiaan kantamaan ruumiin sohvalle Valentinin työhuoneeseen ja sitten menivät he kaikki salonkiin.

Salapoliisi istuutui varovasti, melkein epäröiden erään pöydän ääreen, mutta hänen katseensa oli teräksinen, niinkuin tuomarin oikeussalissa. Hän teki nopeasti joitakin muistiinpanoja paperille, joka oli hänen edessään ja sanoi sitten aivan lyhyesti:

"Ovatko kaikki läsnä?"

"Mr Brayne ei ole", vastasi Mont St. Michelin herttuatar ja katseli ympärilleen.

"Niin", sanoi lordi Galloway käheällä ja korkealla äänellä. "Eikä myöskään herra Neil O'Brien, luulen. Minä näin sen herran kävelevän puutarhassa, kun ruumis vielä oli lämmin."

"Ivan", sanoi salapoliisi. "Mene kutsumaan tänne kapteeni O'Brien ja mr Brayne. Tietääkseni lopettelee mr. Brayne sikariaan ruokasalissa ja luulen, että kapteeni O'Brien kävelee kasvihuoneessa. Siitä en kuitenkaan ole varma."

Tottelevainen palvelija kiiruhti ulos huoneesta, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt liikahtaa tai puhua, jatkoi Valentin samalla sotilaallisella vauhdilla esitystään.

"Täällä tietävät kaikki, että puutarhasta löydettiin kuollut mies pää poikkileikattuna. Te tutkitte ruumiin, tohtori Simon. Arveletteko, että on tarvittu paljon voimia miehen kaulan poikkileikkaamiseen tuolla lailla? Voisiko sen tehdä tavallisella terävällä veitsellä?"

"Väittäisin puolestani, ettei sitä millään lailla voi tehdä veitsellä", vastasi kalpea tohtori.

"Voitteko", jatkoi Valentin, "ajatella jotain asetta, jolla sen voisi tehdä?"

"Ei millään nykyään käytännössä olevalla", sanoi tohtori ja rypisti miettien otsaansa. "Ei ole helppoa kömpelöstikään jyrsiä poikki kaulaa ja tämä on nopea sivallus. Sen olisi voinut tehdä sotakirveellä tai kaksiteräisellä miekalla."

"Mutta hyvä herra", huudahti herttuatar melkein hysteerisesti. "Eihän tällä paikkakunnalla ole sotakirveitä eikä kaksiteräisiä miekkoja."

Valentin puuhaili yhä edelleen paperilla, joka oli hänen edessään. "Sanokaa minulle", virkkoi hän ja juoksutti kynäänsä paperia pitkin, "olisiko sen voinut tehdä pitkällä ranskalaisella ratsusapelilla?"

Samassa kuului ovelta hiljainen kolkutus ja, omituista kyllä, teki se kaikkiin jokseenkin saman vaikutuksen kuin Macbethin kolkutukset. Jäätävän hiljaisuuden vallitessa sai tohtori Simon sanotuksi: "Sapelilla — luulen kyllä."

"Kiitos ilmoituksesta", sanoi Valentin. "Astu sisään, Ivan."

Palvelija avasi oven kapteeni Neil O'Brienille, jonka hän lopulta oli löytänyt taas kävelyltä puutarhassa.

Irlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä, uhmaavassa asennossa.

"Mitä tahdotte minusta?" huusi hän.

"Olkaa hyvä ja istukaa", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti. "Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?"

"Panin sen kirjaston pöydälle", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin tavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. "Se oli epämukava kantaa — se alkoi..."

"Ivan", sanoi Valentin. "Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta." Sitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: "Lordi Galloway sanoo, että hän näki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin. Mitä teitte puutarhassa?"

Kapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. "Niin", huudahti hän pahasti murtaen. "Minä katselin kuuta. Nautin luonnon kauneudesta, hyvä herra."

Raskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti jälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi kädessään. "En löytänyt muuta kuin tämän", sanoi hän.

"Pane se pöydälle", sanoi Valentin ylöskatsomatta.

Aavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä hiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin edessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi Gallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt. Se ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.

"Sen voin minä kertoa teille", huudahti lady Margaret tuolla kirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen, kun hän puhuu julkisesti. "Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien teki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta. Hän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että perhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin kunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan suurtakaan arvoa kunnioitukselleni."

"Ja nyt kysyn minä", lisäsi hän heikosti hymyillen, "välittääkö hän siitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt. Olen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt tällaista rikosta."

Lordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään hiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.

"Etkö voi pitää suutasi, Maggie", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten. "Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa? Missä on hänen kirottu ratsuväen...?"

Ukko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella, jolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.

"Sinä vanha hupsu", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän kunnioittavalla äänellä. "Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä vakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun kanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi täytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä? Vihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman tyttäresi...?"

Lady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan mitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt näyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien välillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine, kalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija, kuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli täynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja rikollisista rakastajattarista.

Tämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:

"Se oli kai hyvin pitkä sikari?"

Ajatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat ympärilleen hakien puhujaa.

"Minä tarkoitan", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. "Minä tarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut ainakin kävelykepin pituinen."

Vaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot hänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.

"Olette oikeassa", sanoi hän terävästi. "Ivan, mene hakemaan herra Braynea ja tuo hänet heti tänne."

Heti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen äänessään jyrkkä vakavuus.

"Lady Margaret", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme sekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten sovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta todistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt, tapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja vasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni yhä käveli."

"Ajatelkaapa", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään, "että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti emme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni, sanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella, että joutui syytteeseen murhasta."

"Noina minuutteina", sanoi Valentin miettiväisenä, "olisi hän kyllä..."

Taas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.

"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän. "Mutta mr Brayne on poistunut talosta."

"Poistunut talosta!" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa seisoalleen.

"Poissa, kadonnut, häipynyt!" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla. "Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin, kaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni löytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Valentin.