Part 2

"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle laskua maksaessaan.

"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."

"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman uteliaana.

"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija. "Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon. 'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette', vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian laita. Mutta silloin nolostuin."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.

"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."

"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin silmin. "Ja sitten."

"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että olen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'. 'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki ruudun sateenvarjollaan."

Kaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi kuiskaten: "Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?"

Tarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:

"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos ovesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja sitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten tavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin."

"Bullock-katua", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia kuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.

Heidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien välissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä, vieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat näyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut sanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in puistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta loistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi hetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken hän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä ja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän haki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.

Kulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän hämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän ovessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.

"Vai niin", sanoi hän. "Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo lähettänyt sen."

"Paketista!" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä.

"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi."

"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."

"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä. Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta. Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut tänne."

"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto tässä lähellä?"

"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."

Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat perässä vastahakoisesti hölköttäen.

Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat, jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet; muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä, laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.

Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin, että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut. Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään. Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.

Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti, suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen, sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä, ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui — mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan, vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.

Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat, mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla, melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle, mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.

Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys. Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan synkissä tuomiokirkoissa.

Ensimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi: "mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli mahdoton lahjoa!"

Pitempi nyökäytti päätään ja sanoi:

"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat järkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin, tuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän järkemme on hulluutta."

"Ei", sanoi toinen pappi. "Järki on aina järki, vaikkapa helvetin esikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa rajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta, mutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa järkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä mielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin."

Pitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:

"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman kaikkeudessa...?"

"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite", sanoi pikku pappi ja muutti kiivaasti asentoa. "Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se ei olisi totuuden lakien alainen."

Valentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän luuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän sille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän arvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä lörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta pitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen kuunteli, puhui isä Brown.

"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita. Katsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja ja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai geologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat jalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri. Mutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi vähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen. Opaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte ilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!"

Valentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja hiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta suuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain, mikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän viimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin ja kädet polvilla:

"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat järkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja minun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä."

Ja pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään lisäsi hän:

"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme yksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi kuin olkinuken."

Juuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun puhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija käänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen yksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt toveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.

"Niin", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja muuttamatta asentoaan. "Niin, minä olen Flambeau."

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:

"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?"

"En", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.

Nyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui penkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.

"Ettekö", huudahti hän. "Te ette tahdo antaa minulle sitä, te ylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä mustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun povitaskussani."

Pikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet kasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:

"Oletteko, oletteko varma siitä?"

Flambeau kirkui ihastuksesta.

"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi"; sanoi hän. "Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas tehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen saanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu."

"Niin kyllä", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä tavallaan. "Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan."

Rikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti kasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.

"Oletteko _te_ kuullut siitä puhuttavan?" kysyi hän.

"Ja missä olette _te_ kuullut puhuttavan siitä?"

"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on", vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän oli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä käärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon miesparan menettelytavat."

"Kun te aloitte epäillä minua?" toisti rosvo kiihkeämmin. "Olitteko te todella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin teidät tänne, puiston autioimpaan osaan?"

"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei, katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät piikkirannerengastaan."

"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?" ärjäsi Flambeau.

"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa, oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni, ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."

"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen äänessään soinut yksistään voiton riemu.

"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin, olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut, sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."

Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:

"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan sen väkisin."

"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja toiseksi, koska emme olekaan yksin."

Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.

"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni, ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely, jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin laskun ja te maksoitte sen."

Nyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin hyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt häntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.

"Koska teillä ei", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi ja sitovasti, "ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi seurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä olemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi puhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä, kaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti tulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää tosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä."

"Millä?" kysyi Flambeau.

"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi pappi ja irvisti. "Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti liian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää aasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin tanakat."

"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?" keskeytti toinen.

"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat", sanoi Brown, miellyttävästi yllätettynä. "Ettehän sitten olekaan joutunut kovin pitkälle pahuuden tiellä."

"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?" huusi Flambeau.

Hymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien kasvojen yli.

"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki", vastasi hän. "Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee juuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia syvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta minun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette ollut pappi!

"Mitä sitten?" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.

"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."

Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.

"Älkää kumartako minulle, _mon ami_", sanoi Valentin kaikuvalla äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."

Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.

SALAPERÄINEN PUUTARHA

Aristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja muutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan, hänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat kasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään. Ivan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui aseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja yhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien ympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan Seinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä juuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta pääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen vartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta vei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut ulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka harjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista istua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa pahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.

Niinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että hän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin, puhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja muita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat hänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla tarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia ahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan. Kun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi koko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja puhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten vapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että heidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.