Part 4

"Sen saatte kohta nähdä", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi heti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen. Jokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut Ivan jatkoi aivan tyynesti.

"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän päässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä paikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen paetessaan."

Taas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan, tarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi kunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.

"Herra kapteeni", sanoi hän. "Me luotamme siihen, että te millä hetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi sitä tutkittavakseen. Sitä ennen", ja nyt pisti hän miekan takaisin tuppeen, että se helähti, — "sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin ja pitämään miekkanne."

Teon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.

Neil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän koittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä puutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen ilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla onnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt häneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady. Hän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin tyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen kukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä ja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä olikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon painostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen miljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki oli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.

Mutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien istahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies heti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää ajateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.

"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua", sanoi irlantilainen aivan avoimesti. "Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä. Braynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli miehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen jälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin — Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari taskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen. Minusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia."

"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja muurien sisällä", sanoi tohtori tyynesti. "Älkää käsittäkö minua väärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa todistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys. Ensimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella, kömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme vaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa. Toinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja? Onko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa heilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella, vartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi pujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan? Neljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa päästä ulos puutarhasta?"

"Ja viides", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia, joka hitaasti liikkui käytävällä.

"On kai vähemmän arvoinen", sanoi tohtori. "Mutta omituiselta se minusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu, arvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin tarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli toisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne tosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun valossa?"

"Kauheaa!" sanoi O'Brien ja värisi.

Isä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena kainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän kömpelösti:

"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan, mitä on tapahtunut."

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä silmälasiensa läpi.

"Niin — ikävää kyllä", sanoi isä Brown hiljalleen. "Katsokaas, on tapahtunut vielä yksi murha."

Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että horjuivat.

"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen, virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän..."

"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"

"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.

Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan päätä."

Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen. Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain nationalistinen lehti, _La Guillotine_, joka joka viikko esitti jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti: goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen huipulla.

Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän, lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana. Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista, joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta, jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja, joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt sitä ympäriinsä.

"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime kokeesta teurastajanammatin alalla?"

Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi päätään nostamatta:

"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut tämänkin pään?"

"Se tuntuu otaksuttavalta", sanoi Valentin kädet taskuissa. "Mies on murhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän päässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen ottaneen täältä."

"Niin, niin, minä ymmärrän", vastasi isä Brown alistuvasta "Mutta minä epäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään."

"Miksi niin?" kysyi Simon ihmetellen.

"Niin — kuulkaapa tohtori", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään siristellen. "Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni se ei käy päinsä."

O'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä hänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori esiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.

"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne", sanoi pappi tyynesti. "Hänen vasen korvansa oli juuri noin muodostunut."

Salapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt pappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: "Te näytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown."

"Niin kyllä" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Olen ollut pari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän kirkkoomme."

Fanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. "Ja ehkäpä hän aikoi testamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne", sanoi hän.

"Ehkäpä hän tekikin sen", sanoi Brown tyynesti.

"Se on kyllä mahdollista."

"Siinä tapauksessa", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, "tietänette kai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen..."

Kapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. "Älkää toistako tuota tyhmää parjausta, Valentin", sanoi hän. "Sillä siitä saattaisi seurata useampiakin miekan sivalluksia."

Mutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän katseen vaikutuksesta.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä mielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä, teidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille, jos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja kirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos jotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa."

"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?" kysyi tohtori Simon, kun poliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.

"Vain yksi seikka, sir", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita kasvojaan. "Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet selville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta", ja hän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista ruumista.

"Niinkö!" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. "Kuka hän sitten on?"

"Hänen nimensä on Arnold Becker", sanoi alidetektiivi. "Vaikka hän usein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on tiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä on pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei juuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen Saksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin kanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis Becker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa hänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun näin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin en koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin mestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa. Mutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka..."

Innokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut häntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli hypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä äkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.

"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen", huusi hän. "Sillä nyt käsitän minä jo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni käsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin jokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä Tuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään selkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet."

Hän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan, tai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä kahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.

Kun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot, yhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:

"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin mahdollista."

Hän kääntyi tohtorin puoleen: "Tohtori Simon, teillä on luja pää ja kuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä asiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin."

Simon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään, mutta hän vastasi heti:

"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän miehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen veitsellä?"

"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä", vastasi Brown tyynesti. "Ja kaulan taittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä."

"Miksi niin?" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.

"Sitten toinen kysymys", keskeytti isä Brown.

"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?" kysyi lääkäri. "Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa."

"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia", sanoi pappi ja meni ikkunan luo, josta murhapaikka näkyi. "Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista? Ne oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan miekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi kappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten kumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka irroitti pään."

"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta", sanoi tohtori hitaasti. "Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä."

Pappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan kysymyksiä.

"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori. "Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"

Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut puutarhaan."

Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään muutamia pilkallisia huomautuksia.

"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta, lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"

"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.

"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."

"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei tulla."

"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"

"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos puutarhasta?"

"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos ikkunasta.

"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.

"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.

Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta tai ei tulla", ärjäsi hän.

"Ei aina", sanoi isä Brown.

Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:

"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."

"Tohtori", sanoi hengen mies herttaisesti. "Olemmehan aina tulleet hyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja toistaa viidennen kysymyksenne."

Tohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi aivan lyhyesti:

"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä kuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen".

"Niin", sanoi liikkumaton pappi. "Ja se oli tehty sitä varten, että johtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se oli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen."

Se ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli hyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki mielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen mielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan hänen korvaansa: "Varo puutarhaa, missä kasvaa kahdenlaisia hedelmiä. Vältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli." Täytyy kuitenkin tunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset olennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli hänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti huomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin tuohon pieneen, omituiseen pappiin.

Isä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa vasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta saattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin järkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut olemassa.

"Hyvät herrat", aloitti hän. "Puutarhasta emme löytäneet tuon muukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista. Huolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä, että Becker oli vain osittain läsnä täällä."

"Katsokaapa tätä", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista. "Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?"

Hän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan vieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne vainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.

"Murhaaja", jatkoi Brown tyynesti, "katkaisi vihollisensa kaulan ja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän päänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja koska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme muukalaisen."

"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!" huudahti O'Brien tuijottavin silmin. "Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?"

"Ei", vastasi isä Brown käheästi. "Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa, niitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö Aristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni, kuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut kappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa sitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö koskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että hän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen sen, mitä hän sanoi "_ristin taikauskoksi_". Sitä varten on hän taistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka siroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan vaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut kuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva epäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain toista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan rutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti sellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin "_La Guillotine_". Taistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa ajatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri silloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi ainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän Beckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi sitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei kuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan. Valentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia kuivia oksia havaintovälineinä ja..."

Arpikas Ivan hyppäsi pystyyn:

"Te olette järjiltänne!" huusi hän. "Te menette kohta isäntäni luo, vaikka minun täytyisi..."

"Minä ajattelin juuri tehdä niin", sanoi Brown synkästi. "Minun täytyy kehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e."

Ajaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät nyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.

Suuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin vaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan... He seisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä selässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi silloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että Valentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla kasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.

KUMMALLISET JALAT

Jos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun "Kaksitoista totista kalastajaa" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel Vernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä, huomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa ole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että uskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä siihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei häntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta jälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi kertomisen vaivan.

Jos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa — jos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin, nimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän pitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin kokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä hän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain kuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän rohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että hän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin vähän luultavaa, että nousisitte kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan tavataksenne nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tai laskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten joukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa kuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.