Part 12

"Kiitos, ei mikään", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. "Minua ei vaivaa mikään."

Avaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä silmistä tuli näkyviin, toisti hän:

"Minua ei vaivaa mikään."

Sitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä eteensä.

"Minua ei vaivaa mikään", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun lainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.

"Kristitty olisi kainoluontoisempi", mutisi isä Brown. "Hän myöntäisi, että häneltä puuttuu yhtä ja toista."

"Mitä kummia hän sitten teki?" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella äänellä.

"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua", sanoi isä Brown.

Auringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa, ja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä vasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät vaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan kuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen välisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän esiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat he, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan luopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine, kullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan varjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli hyvin kohtelias.

"Hyvää iltaa, tohtori Harris", sanoi hän vain.

"Hyvää iltaa, rouva Quinton", sanoi pieni tohtori sydämellisesti. "Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä."

"Onkin aika tehdä se", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän heille ja meni taloon.

"Tuo nainen on liian rasittunut", sanoi isä Brown. "Hän on niitä, jotka täyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain kamalaa."

Ensi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:

"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?" kysyi hän.

"_Teidän_ täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin", vastasi pappi. "_Meidän_ täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että sielu."

"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.

He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.

Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä, käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:

"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä palaan parin minuutin kuluttua."

Hän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti, että nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen heittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi katsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan jonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän minuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi liikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja huusi:

"Kuules, Quinton, minä tahtoisin...!"

Työhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn haukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.

"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun olla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista."

Ennenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja Atkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.

"No nyt on se seikka selvä", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti oven hän meni muitten mukana puutarhaan.

"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä", lisäsi hän isä Browniin kääntyen. "Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin."

"Vai niin", sanoi pappi. "Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te läksitte hänen luotaan."

Katsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin leikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä hänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan aurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:

"Missä rouva Quinton on?"

"Hän on mennyt huoneeseensa", vastasi tohtori. "Hänen varjonsa piirtyy ikkunaverhoja vasten."

Isä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen ikkunaan kuvastuvaa varjoa.

"Niin", sanoi hän. "Se on hänen varjonsa." Sitten astui hän pari askelta ja istuutui puutarhan penkille.

Flambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin levottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni tiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.

"Isä", sanoi Flambeau ranskaksi. "Mikä teitä vaivaa?"

Isä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten sanoi hän:

"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä paikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se osaksi hänestä."

Hän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui jäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti hän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin, näki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä tahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka hiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet kahisemaan.

Maisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä vielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi velton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa ääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää pitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja fakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen yläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi epäilemättä.

"Kun tuo intialainen puhui meille", jatkoi Brown keskustelunhaluisena ja hiljensi ääntään, "näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin tuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman seikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa mikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei Aasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi 'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa itselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut Jumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän kolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen hehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti mitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa määrä, että hän halasi _tyhjyyttä_ kuin viiniä, että hänen päämääränään oli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö..."

Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi juostessaan kovasti jotain.

Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen kaulukseensa:

"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt hänelle, roisto?"

Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään komensi kylmästi:

"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"

"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä jätin hänet?"

"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun kuulin herra Quintonin äänen."

"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää sisään katsomaan!"

Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen. Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille huudahtaen:

"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"

Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä punerruksesta.

Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä paperista.

"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä. Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.

Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.

"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.

Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä piteli vielä kahvaa.

Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton. Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja. Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti mustalta.

Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.

"Tämän paperin muoto on väärä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.

"Se ei ole neliömäinen", vastasi isä Brown. "Pieni siekale on leikattu pois kulmasta. Mitä se merkitsee?"

"Hiidestäkö minä sen tietäisin?" mutisi lääkäri. "Onko mies parka teidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä kuollut."

"Ei", vastasi pappi. "Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja lähettää hakemaan poliisia."

Mutta hän tarkasteli yhä paperia.

Kun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja sai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.

"Ahaa", sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Tällä hän siis teki sen. Mutta kuitenkin" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.

"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan", sanoi tohtori kiivaasti. "Se on vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina paperinsa sillä tavoin", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka olivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni sinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama epätasaisuus.

"Aivan oikein", sanoi hän "ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut siekaleet."

Toverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.

"Aivan oikein", toisti hän suosiollisesti hymyillen. "Kolmekolmatta leikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska huomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme toisten luo."

"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?" kysyi Harris. "Tahtoisitteko te mennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?"

"Niin kuin tahdotte", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni sitten halliin.

Täälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen luonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa, jonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä rappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava Atkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet kumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta kyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja koettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan vaarattomaan leikkiin _apashien kuninkaan_ kanssa, vaikka tämä jo olikin luopunut hallituksesta.

Flambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet uudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän tarvitse pidättää täällä kauempaa."

Kun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä hattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown vakavasti: "Missä on intialainen?"

Kaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät vaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä, tummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean miehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli kadonnut.

"Vieköön hänet piru!" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa. "Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt."

"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin", sanoi isä Brown tyynesti.

"En uskonutkaan", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. "Minä tiedän vain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä valenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä vielä enemmän."

"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään", sanoi Flambeau, "sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä asiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille suggestion aiheuttamaa itsemurhaa."

Sillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva Quintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.

Sieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään tietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.

Flambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin kanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi hänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain tohtorin sivulle.

"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?" sanoi hän.

"Kyllä", vastasi Harris. "Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin kuluttua."

"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?" sanoi pappi tyynesti. "Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja, jotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa poliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan. Minä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte kirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta."

"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä", jatkoi hän katsellen tohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. "Minusta tuntuu melkein siltä, kuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden mainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten teidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun laskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa kaikki — kuvatkaa koko asia."

Tohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan kallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: "Kirjoitan", jonka jälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.

"Flambeau", sanoi isä Brown. "Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja siellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa ystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta seurassanne."

He tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä Brown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä tasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa vasten.

"Ystäväni", sanoi hän. "Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin omituinen."

"Niin, sanokaas muuta", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.

"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena", sanoi toinen, "ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia asioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä: salaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen mutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen vaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on yksinkertainen juuri sen vuoksi, että se _on ihme_. Se on voima, joka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että se vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta. Te ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se on ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen maagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole luonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain tietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja rikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin kuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen, mutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme on luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa puolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertainen."

Ukkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja ilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan pudota ja jatkoi:

"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja mutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka lähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän etanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket."

Salama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja pappi jatkoi:

"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli mutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin."

"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa", sanoi Flambeau.

"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman käteni kautta", vastasi isä Brown. "Sen paperin muoto oli väärä, ystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen muoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi mainita sillä sanalla tässä maailmassa."

"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau, "ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen kirjoituspaperistaan."

"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"

Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti väärämuotoisia.

"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään itsemurhan?"

Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti sikarin suustaan ja vastasi:

"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."

Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän sitten tunnusti."

Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:

"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."

Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen käsialansa on väärennetty."

"En", sanoi isä Brown, "Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen."

"No, siinä se on taas", sanoi Flambeau suuttuneena. "Quinton kirjoitti omakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle."

"Mutta väärämuotoiselle", virkkoi pappi tyynesti.

"Mitä merkitsee muoto!" huudahti Flambeau. "Eihän sillä ole mitään tekemistä itse asiassa?"

"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua", jatkoi Brown mistään välittämättä, "mutta vain kaksikolmatta leikattua siekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun lappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?"

Flambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:

"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä 'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'..."

"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä' leikkiessään", sanoi hänen ystävänsä. "Mutta paperilappu oli tuskin puolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa _yhdellekään_ sanalle, vielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua suurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi poistaa, koska se todisti häntä vastaan?"

"En, sitä en voi", sanoi Flambeau lopuksi

"Mitä arvelette lainausmerkistä?" kysyi pappi heittäen sikarin kauas luotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.

Toinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on keksinyt asian ytimen:

"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä itämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän..."

Samassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu päässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.

"Tässä on pyytämänne asiakirja", sanoi hän. "Minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä. Hän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja valaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:

"Paras isä Brown — _Vicisti Galilae_ — toisin sanoen, teidän silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän lörpötyksessänne on perää?

Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä, että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut _luontoon_, mutta näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.

Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.