Part 11

"Ja kuitenkin", lisäsi hän kuin anteeksipyytäen, "on hänelläkin vikansa — kelläpä niitä ei olisi? Tämä oja ei ole tasaisesti kaivettu. Tuossa esimerkiksi — ja hän polki maata näyttämällään paikalla. — Ihmettelenpä sentään kuinka tuon perunamaan laita oikeastaan on."

"Miksi niin?" kysyi Craven, jota pikku miehen uusi päähänpisto huvitti.

"Niin, minä ihmettelen, kuinka sen asian laita oikeastaan on", sanoi Brown. "Sillä vanha Gow näyttää itsekin hiukan epäilevältä. Hän pisti aivan järjestelmällisesti lapionsa jokapaikkaan paitsi tähän. Tässä alla on kai komeita perunoita."

Flambeau otti lapion ja työnsi sen voimakkaasti maahan isä Brownin osoittamaan paikkaan. Raskaan multamöhkäleen alta ilmestyi kohta sen jälkeen jotain, mikä ei ollenkaan näyttänyt perunoilta, vaan mieluummin suurelta, pilalle kasvaneelta jättiläissieneltä. Mutta se kolahti, kun lapio sattui siihen, se pyörähti ympäri kuin pallo ja irvisti nyt heitä vastaan.

"Glengylen kreivi", sanoi Brown surullisesti ja katseli kalloa synkän näköisenä.

Mietittyään hiukan tempasi hän lapion Flambeaulta sanoi:

"Meidän täytyy peittää se jälleen."

Hän multasi kallon taas maahan ja nojasi sitten pienen ruumiinsa ja mahtavan päänsä lapion suureen varteen, joka seisoi tukevasti maassa. Hänen katseensa oli tyhjä ja hänen otsansa täynnä ryppyjä.

"Kun vain voisin ymmärtää tämän viimeisen väkivaltaisuuden merkityksen", mutisi hän.

Ja yhä lapioon nojaten kätki hän kasvonsa käsiinsä, niinkuin miesten on tapana tehdä kirkossa.

Taivaan kaikki pielet olivat kirkastuneet ja välkkyivät sinelle ja hopealle. Linnut lauloivat puutarhan pienissä puissa ja tulivat kohta niin äänekkäiksi, että kuului siltä kuin olisivat itse puut puhuneet. Mutta nuo kolme miestä olivat hyvin hiljaa.

"Minä luovun kaikesta", ilmoitti Flambeau viimein korkealla äänellä. "Minun aivoni ja tämä maailma eivät sovi toisilleen ja sillä hyvä. Nuuskaa, turmeltuja rukouskirjoja, rikottuja soittolaatikoita — mitä...?"

Brown kohotti kasvonsa ja löi kädellään lapionvartta hänelle hyvin tavattomalla kärsimättömyydellä:

"Lörpötystä", huudahti hän. "Kaikki muuhan on selvää kuin päivä. Nuuskan ja kellonkoneiston osat ja koko roskan käsitin heti, kun avasin silmäni tänä aamuna. Sitten olen haastattanut Gowta, puutarhuria, joka ei ole niin kuuro, eikä niin tyhmä kuin on olevinaan. Noihin kokoonkerättyihin esineihin nähden on kaikki niinkuin olla pitää. Minä erehdyin rikkonaisesta messukirjasta — siinäkään ei ollut mitään pahaa. Mutta hautojen häpäiseminen ja kuolleiden päiden varastaminen! — siinä on varmasti jotain pahaa, vai kuinka? Voihan sitä sanoa mustaksi magiaksi? Mutta se ei sovellu viattomaan kertomukseen nuuskasta ja kynttilöistä."

Sitten alkoi hän taas kuljeksia tupakoiden tuumaillessaan.

"Ystäväni", sanoi Flambeau jonkunlaisella hirtehishuumorilla. "Teidän täytyy käsitellä minua varovaisesti, muistaen, että minä olin ennen pahantekijä. Sillä ammatilla oli se suuri etu, että minä aina itse sepitin kohtauksen ja panin sen toimeen niin pian kuin halusin. Tämä salapoliisin virka, jossa täytyy kärsivällisesti odotella, on liikaa minun ranskalaiselle kärsimättömyydelleni. Koko elämäni aikana olen minä niin hyvässä kuin pahassakin ollut ripeä liikkeissäni. Kaksintaisteluni tapahtuivat aina seuraavana aamuna, laskuni maksoin päivälleen; en siirtänyt edes hammaslääkärille menoanikaan..."

Isä Brownin piippu putosi pois suusta ja meni kolmeksi kappaleeksi hiekkakäytävällä. Hän seisoi pyöritellen silmiään kuin olisi ollut vähäjärkinen. "Mikä pässinpää minä olenkaan!" huudahteli hän kerta toisensa jälkeen. Ja sitten alkoi hän nauraa, niin kuin olisi juonut lasin liikaa.

"Hammaslääkäri", toisti hän. "Kuusi tuntia olen ponnistellut ajatuksiani vain siksi, etten ole tullut ajatelleeksi hammaslääkäriä. Mikä yksinkertainen, mikä ihana ja rauhoittava ajatus! Ystäväni, olemme viettäneet yön pimeydessä, mutta nyt on aurinko noussut, linnut laulavat ja hammaslääkärin säteilevä muoto virvoittaa maailman."

"Nyt minä varmasti puserran hiukan järkeä tästä", sanoi Flambeau astuen eteenpäin, "vaikka minun täytyisi käyttää inkvisitionin kidutuskoneita."

Isä Brown hillitsi äkkiä heränneen halunsa hyppiä ja tanssia aurinkoisessa ruohokossa ja hän huusi pyytäen kuin lapsi:

"Antakaa minun nyt olla hiukan vallaton. Ette tiedä kuinka epätoivoissani minä olen ollut ja nyt tiedän minä, ettei tässä tarinassa esiinny yhtään suurempaa syntiä. Hiukan hulluutta vain — sitä en kiellä — mutta kukapa siitä huolisi?"

Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja sitten tuli hän taas vakavaksi.

"Tämä ei ole mikään rikostarina", sanoi hän. "Se on mieluummin kertomus epätavallisesta ja hiukan omituisesta kunniantunnosta. Nyt olemme tekemisissä henkilön kanssa — ehkä ainoan maailmassa — joka ei ole ottanut enempää kuin oli saapa. Tämä on tutkielma siitä villistä, elävästä johdonmukaisuudesta, mikä on ollut tämän rodun uskontona.

"Tuon vanhan tällä seudulla kiertelevän hokeman Glengylen suvusta:

"Niin arvokas kuin puulle mehu, multa, on Ogilvielle punertava kulta,

"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei ainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli myöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon koristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan saitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän tosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki linnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät ilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman kultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman kultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja Jumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne oli kullalla silattu."

Puutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi voimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau sytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:

"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan olisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet kultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme nyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin merkillistä lajia.

"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään Glengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet kuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä epärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki ihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä hyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan, ja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi tarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken Glengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan ihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku saattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden kaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle miten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn. Hän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa, huomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha puuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki poika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen itsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli anastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen silloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä seuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen täytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille. Narri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista shillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.

"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua lordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä ihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja sen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen, hoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja tavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento muuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän käsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea on ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan. Siinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut kaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei ollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta kirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut kirjaa.

"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt. Perunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se ainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.

"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään takaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta."

Kun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli, näki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin, seisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät tuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.

VÄÄRÄ MUOTO

Useimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen, säilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet. Vaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään jatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja, sitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty ravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri yksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku lähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon ohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei hän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka on rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi vaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla, markiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset, puusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa taloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin englantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta vaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se olisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee nuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja ja palmuja.

En voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku englantilais-intialainen on rakennuttanut talon.

Kuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti puoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan. Ja hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on tarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä helluntain aikoihin vuonna 18—.

Jos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja isä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos polttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen ystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt nämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat mieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean talon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia, joista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija ymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle selviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.

Talon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta hyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle päin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein kaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon takaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä oli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se, johon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti mielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli jonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia, melkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt puheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi avattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat pysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen avautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti satunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja kirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä väriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.

Runoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä suurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan antanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies, joka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan muodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet hänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen väriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine kuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset värit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt eikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei täydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta ansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja ja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä väriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa kultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista sankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat purppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla, jättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi nostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.

Lyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili hän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia kuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me mahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä, joita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa neekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa Bond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä lajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän hänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli hän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt paljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera, vieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä ankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen puettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa kuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään itämaisten taivaitten ja helvettien halki.

Tästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa ulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin Parisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden sillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin luokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime aikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt runoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen kirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut oikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat ulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi esipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu niskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin näköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi maannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta pientä kävelykeppiään.

"Kuulkaas", huusi hän hengästyneenä. "Minä haen ukko Quintonia. Tahdon väittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?"

"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona", sanoi isä Brown ja puhdisti piippuaan. "Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri hänen luonaan."

Nuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen, ja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä.

"Te tahdotte kai tavata mr Quintonia", sanoi tohtori kylmästi. "Se ei nyt käy päinsä. Te ette saa tavata häntä missään tapauksessa. Kukaan ei saa mennä hänen luokseen. Olen juuri antanut hänelle unilääkettä."

"Mutta mitä te lörpötätte, vanha kunniankurki", sanoi punaliinainen nuorukainen ja koetti tuttavallisen mielistelevästi tarttua lääkäriä takin kaulukseen. "Katsokaas, olen tällä kertaa aivan pennitön. Minä..."

"Älkää yrittäkö taivuttaa minua, mr. Atkinson", sanoi lääkäri ja riistäytyi irti. "Jos voisin muuttaa unijuoman vaikutuksen, saattaisin myöskin muuttaa, päätökseni."

Sitten painoi hän hatun päähänsä ja seurasi molempia toisia ulos auringon paisteeseen. Hän oli paksunpuoleinen, hyväntuulinen vanha herra, viikset lyhyiksi leikatut, ja hyvin jokapäiväisen näköinen, mutta teki kuitenkin sen vaikutuksen kuin kykenisi hän johonkin.

Nuori, huopahattuinen mies, joka ei nähtävästi ollut oppinut erittäin tahdikasta seurustelutapaa — tarttuen vain ihmisten takin kaulukseen, kun hänellä oli heille asiaa — seisoi portin ulkopuolella, yhtä nolona kuin ulosheitetty, ja katseli vaieten noita kolmea, jotka yhdessä kulkivat puutarhan läpi.

"Valehtelinpa äsken oikein aikamoisesti", huomautti lääkäri nauraen. "Totuus on se, että mr Quinton parka saa unilääkkeensä vasta puolen tunnin kuluttua. En tahdo kuitenkaan, että tuo pieni villipeto pääsee sisälle häntä häiritsemään. Hänellä ei ollut mitään muuta asiaa kuin rahanlainaaminen, ja lainansakin hän mieluimmin jättää suorittamatta. Hän on hyvin vastenmielinen olio, vaikka hän onkin mrs Quintonin veli, rouvan, joka on parhaita naisia mitä ajatella voi."

"Niin", sanoi isä Brown. "Hän on hyvä nainen."

"Aion sen vuoksi pysytellä puutarhassa, siksi kunnes tuo junkkari on mennyt tiehensä" jatkoi tohtori. "Sitten menen sisään antamaan mr Quintonille lääkettä. Atkinson ei pääse sisään, sillä minä kiersin oven kahteen lukkoon."

"Siinä tapauksessa, tri Harris", sanoi Flambeau, "voimme me hyvin mennä toiselle puolelle taloa katsomaan kukkaishuonetta. Sillä puolella ei ole sisäänkäytävää, mutta sitä kannattaa katsella ulkopuoleltakin."

"Niin, ja minä voisin myöskin pitää silmällä sairastani", sanoi tohtori hymyillen. "Hän loikoo mieluimmin turkkilaisella sohvalla kukkaishuoneen toisessa päässä noiden veripunaisten korukukkien keskellä. Minä rupeaisin voimaan pahoin siellä. Mutta mitä te teette?"

Isä Brown oli kumartunut ja ottanut korkeasta heinikosta, joka melkein kätki sen, omituisen muotoisen itämaisen veitsen, joka oli mitä hienoimmin koristeltu varteen upotetuilla kirjavilla kivillä ja metalleilla.

"Mitäs tämä on?" sanoi isä Brown ja tarkasteli esinettä varsin epäilevän näköisenä.

"Ah, se on kai Quintonin omaisuutta, luulen minä", sanoi tri Harris huolimattomasti. "Hänellä on kaikenlaisia kiinalaisia pikku esineitä, jotka huvittavat häntä. Tai ehkäpä se on tuon hindun, jota hän aina pitää luonansa."

"Mikä hindu se on?" kysyi isä Brown yhä kiintyneenä tikariin, jota hän piti kädessään.

"Niin, se on intialainen noita", sanoi tohtori kevyesti.

"Aika silmänlume luonnollisesti."

"Uskotteko salatieteeseen?" kysyi isä Brown ylös katsomatta.

"Mitä hittoa! Uskoa salatieteeseen!" sanoi tohtori.

"Tämä on hyvin kaunis", sanoi pappi matalalla, uneksivalla äänellä. "Värit ovat hyvin kauniit, mutta muoto on väärä."

"Kuinka niin?" kysyi Flambeau tuijottaen.

"Niin, kuinkahan lie. Sen muoto on väärä, abstraktisesti. Ettekö ole koskaan huomannut sellaista itämaista taidetta tutkiessanne? Värit ovat ihastuttavia, mutta muodot epäjaloja ja huonoja, tahallisesti. Olen nähnyt hirveitä asioita turkkilaista maton mallia katsellessani."

"_Mon Dieu_!" sanoi Flambeau nauruun purskahtaen.

"Siinä on kirjaimia ja koukerolta minulle tuntemattomalla kielellä, mutta minä tiedän, että ne tarkoittavat ilkeitä sanoja", jatkoi pappi hänen äänensä yhä hiljetessä. "Reunaviivat koukistuvat tarkoituksellisesti, niinkuin paetessaan kiemurtelevat käärmeet."

"Mitä hittoja te puhutte?" huudahti tohtori nauruun rähähtäen.

Flambeau vastasi hänelle hyvin tyynesti:

"Isä Brownin ylle laskeutuu joskus tuollainen mystillisyyden pilvi, mutta voin teille sanoa, että sitä ei tapahdu, jollei jotain pahaa ole läheisyydessä."

"Niin, rotat!" sanoi lääkäri.

"Katsokaapa tätä", sanoi isä Brown ja piteli omituisen käyrää veistä käsivarren matkan päässä itsestään, niin kuin se olisi ollut kiemuroiva käärme.

"Ettekö näe, että sen muoto on väärä? Ettekö näe, että siltä puuttuu kirkas ja selvä tarkoitus? Se ei ojennu suoraksi kuin keihäs, eikä käyristy kuin sirppi. Se ei ole aseen näköinen. Se on kuin kidutusväline."

"Koska se ei ole makunne mukainen", sanoi myhäilevä Harris, "lienee parasta antaa se takaisin omistajalleen. Emmekö vielä ole päässeet tämän kirotun kukkaishuoneen päähän. Tällä talolla on kai väärä muoto, jos millä."

"Te ette ymmärrä minua", sanoi isä Brown päätään pudistellen. "Tämän talon muoto on omituinen — melkeinpä naurettava. Mutta se ei ole millään lailla _väärä_."

Puhuessaan olivat he kiertäneet lasiseinän, joka keskeytymättömänä kaarena muodosti kukkaishuoneen ulkoseinän. Lasi oli hyvin läpikuultavaa, ja aurinko, vaikka olikin laskemassa, paistoi vielä kirkkaasti, niin etteivät he ainoastaan nähneet värikylläisiä kukkia sisällä, vaan myöskin ravistaneen runoilijan, joka ruskeaan samettitakkiin puettuna lepäsi sohvalla nukahtaneena kirjain ääreen. Hän oli kalpea, hoikkarakenteinen mies, tukka pitkä, kastanjanvärinen, ja parta, joka muodosti omituisen lisäyksen hänen kasvoilleen, tehden ne vähemmän miehekkään näköisiksi, oli harva. Hänen piirteensä olivat hyvin tutut kaikille kolmelle, mutta vaikka ne eivät olisi olleetkaan, on kuitenkin epävarmaa, olisivatko he sillä hetkellä katselleet Quintonia. Heidän silmänsä olivat imeytyneet kiinni toiseen henkilöön.

Sillä aivan heidän edessään, lasirakennuksen pyöristetyn kulmauksen päässä, seisoi suurikasvuinen mies, jonka puku moitteettoman valkeana laskeutui jalkoihin, ja jonka paljas, ruskea päälaki, kasvot ja kaula välkkyivät kuin pronssi laskevan auringon valossa. Hän katseli nukkuvaa lasin läpi liikkumattomana kuin kallio.

"Kuka tuo on?" huudahti isä Brown ja veti kiivaasti henkeä.

"Ah, se on vain tuo petkuttaja hindu", mutisi Harris, "Mutta minä en tiedä, mitä hittoa hän täällä tekee."

"Tuo näyttää hypnotisoimisaikeelta", sanoi Flambeau pureskellen mustia viiksiään.

"Miksikä te, lääketieteellisiin ilmiöihin tottumattomana, aina puhutte pötyä hypnotismista?" sanoi tohtori. "Minusta tuo näyttää paremmin murtovarkaussuunnitelmalta."

"Meidän täytyy kuitenkin puhutella häntä", sanoi Flambeau, toiminnan mies. Yksi ainoa pitkä harppaus vei hänet sille paikalle, missä hindu seisoi. Hän oli pitkä, mutta Flambeau oli vielä pitempi, ja ranskalainen sanoi tyynen nenäkkäästi:

"Hyvää iltaa, herra! Vaivaako teitä mikään?"

Hitaasti, niin kuin suuri laiva, joka kääntyy satamassa, kääntyivät suuret keltaiset kasvot pysähtyen viimein katselemaan valkovaippaisen olan yli. Hänen takanaan seisovat miehet hämmästyivät nähdessään, että keltaiset silmäluomet olivat suljetut, aivan kuin nukkuvalla.