Part 13

Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui aamupäivällä.

Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa. Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta kertomuksesta, jonka nimi oli _Pyhimyksen tuomio_, ja jota hän par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan, nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen, onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan korvaan: "Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna." Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan kamalan mahdollisuuden huumaamana.

Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään, mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät. Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen; minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi kukkaishuoneessa.

Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä huomasitteko sen.

Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani, että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä minulle on tullut? Onko se hulluutta... vai voiko se olla omantunnon tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi kirjoittaa enää.

James Erskine Harris."

Isä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen povitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja poliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.

MIES MURTOKADULLA

Murtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi samalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä katua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä. Murtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet saattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta tunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat molemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.

Katetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä kaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle joelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana oli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut, ja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi ovea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan tavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita yksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä päivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja näyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä on tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai välttämistä varten.

Nyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä, jotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen, sillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei kuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli tunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat näyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla näytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.

Tässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa vastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana. Yksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja suositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin yleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän edulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta laatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen, joka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä, sitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies parissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen akatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian rahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin taiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei kukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli ottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö oli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä minuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen vaikutuksensa alaisena.

Hänen "hienostunut" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja omalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja erikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen korkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin kaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen luonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan kumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli hopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä kuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se oli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti leikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi, niinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat kaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat vivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi kuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin teattereissa ja ravintoloissa.

Toinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta ja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu suurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa oven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset viiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan näköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja läpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten keskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset, hänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat nelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin, senaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm kuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.

Sillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka aivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä piireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin piirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli hänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa; hänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa kuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa varieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa, vaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa laajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa. Tuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka ja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon vähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.

Heille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka uupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat omituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle sisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja taittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet, muutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut monistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen ja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat alituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai työnsi toista lähemmäksi seinää.

He puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä Parkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson vastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi ilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo, sillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss Aurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä ihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin kuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla tavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella, että hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli puettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen satiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli, sellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas, lämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat vaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville miehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän Isidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja haaveellista _Kesäyön unelman_ esitystä, missä taiteellinen valaistus väkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon ja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa, hulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä puvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda keijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä, kylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan hänen kasvojaan.

Hän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä, joka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä. Hän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja kalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen lahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman huolettomammin.

Sillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin tavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen epäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi hän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin mykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli saattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki sankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin terävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen huomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin kreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai sopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että...

Sisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli vieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta. Lähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä ja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti Isidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa koristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen metsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta hopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa huoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta. Hänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen pronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin, näyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen hammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä hänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.

"Aurora", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli liikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, "tahdotteko..."

Hän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt oviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän kohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli hyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa, näyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista tulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa tätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: "Miss Rome on varmaankin lähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy."

Tarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo ennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta elämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he seisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin ulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan sulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt hänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut olivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla: näyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla, sotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson vanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen kaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut herrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään tai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.

Tarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian. Mies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke silmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän hillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän suinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä hetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä yksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan samalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta naisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä. Oli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan toinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa taistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä, kun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno, tuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää hänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään. Cutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan, mutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään viittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle antamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä kohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada hänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä selville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun hän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.

Hän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään: "Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän mielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän, ilman _minun_ lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan kukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee kimpusta oikein viehättävä."

Hänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö, oli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella liikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli anastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta kun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen opaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin rypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän, lyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa. Mutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija liikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli. Cutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti hatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa ja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä vasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet kääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.

"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut", sanoi Aurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään lähtevää vierasta.

Seymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä asennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan viimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan pitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä terassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin kulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita, ja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä Brunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan; hän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen arkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja käyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown ja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua liikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen peilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta takkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti kädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.

Joka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin musta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä Browneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja kuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin huonokäytöksiset henkilöt.

Isä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän seurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa hassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän tuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä — hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien kaltevuussuhteita... kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.

Hän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen. Samalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen valkeana kuin norsunluu. "Kuka on tuo mies murtokadulla?" huusi hän. "Missä on minun tikarini?"

Ennenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti Seymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi löytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä ulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler neliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi kourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. "Mitä tämä on?" huusi hän. "Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän temppujanne?"

"Minun temppujani?" sähisi hänen kalpea kilpailijansa ja harppasi häntä kohti.

Samalla hetkellä kun kaikki tämä tapahtui, kulki isä Brown pitkin askelin murtokadun yläpäätä kohti. Hän katseli ympärilleen ja riensi sitten kiireesti näkemäänsä kohden.

Nyt keskeyttivät toiset riitansa ja syöksyivät hänen perässään Cutlerin huutaessa: "Mitä te teette? Kuka te olette?"

"Minun nimeni on Brown", sanoi pappi alakuloisesti, aivan kuin olisi hän masentunut jostakin ja olisi koettanut rohkaista mieltään. "Miss Rome lähetti hakemaan minua ja minä tulin niin pian kuin voin. Mutta olen tullut liian myöhään."

Nuo kolme miestä katselivat maahan ja ainakin yhdellä heistä elämä menetti arvonsa illan viimeisessä valossa. Auringonpaiste levittäysi pitkin katua kuin kultapolku ja sen keskellä lepäsi Aurora Rome säteilevänä, kultaisen ja vihreän värisessä hameessaan, kuolleena, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen pukunsa oli repeytynyt kuin taistelussa, jättäen ihanat olkapäät paljaiksi, mutta haava, josta veri paruillaan pursui, oli toisella puolella. Pronssinen tikari oli litteänä ja kiiltävänä noin kyynärän päässä.

Syntyi surumielinen, pitkän aikaa kestävä hiljaisuus, niin syvä, että he kuulivat kukkaistytön nauravan kaukana Charing Crossin toisella puolen ja jonkun kiukuissaan viheltelevän vuokra-ajuria jollakin rannanpuoleisella kadulla. Sitten tarttui kapteeni niin äkillisellä liikkeellä, että se saattoi johtua vain intohimosta tai teeskentelystä, sir Wilson Seymourin kurkkuun.

Seymour katseli häntä lujasti, vastustelematta ja pelkäämättä. "Teidän ei tarvitse tappaa minua", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Minä teen sen omasta tahdostanikin."

Kapteeni epäröi ja hellitti otteensa. Toinen lisäsi samallaisella jäätävällä suoruudella. "Jos huomaan, etteivät minun hermoni salli minun tehdä sitä tällä tikarilla, voin minä tehdä sen kuukaudessa juomalla."

"Juomat eivät riitä minulle", vastasi Cutler. "Minä tahdon nähdä verta, ennenkuin kuolen. En teidän vertanne — mutta minä luulen tietäväni kenen."

Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet arvata hänen tarkoituksiaan, sieppasi hän tikarin, juoksi toiselle kadun alapäässä olevalle ovelle, mursi sen auki lukkoineen, kaikkineen ja tapasi Brunon tämän pukuhuoneessa. Sillä aikaa kompuroi Parkinson parka horjuen ulos ovesta ja huomasi käytävällä makaavan ruumiin. Hän kääntyi vavisten sitä kohti, katseli sitä voimattomasti vavahtelevin kasvoin, sitten kääntyi hän horjuen takaisin pukuhuoneeseen ja istuutui äkkiä yhteen pehmeäistuimisista korutuoleista. Isä Brown juoksi heti hänen luokseen, välittämättä Cutlerista ja jättiläismäisestä näyttelijästä, vaikka huone jo kaikui heidän nyrkiniskuistaan, kun he rupesivat taistelemaan tikarista. Seymour, jolla oli vielä hiukan kylmää järkeä, vihelsi poliisia murtokadun päässä.

Kun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa kaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen, muodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä murhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut häntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli omin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka toiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.