Part 9

Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla: nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.

Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin, hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota, kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on kuitenkin jotain aivan uutta.

Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa. Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo, jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.

»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.

Faushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:

»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä. Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän olisi aterioinut Draken kanssa.

»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown, »jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»

»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre», vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»

»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen rakennettu?»

»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa; kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä, tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan, mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen. Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä. Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin, huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen näkynyt hiustakaan hänen päästään.»

»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti, sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»

Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.

»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni, juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.

»Mikä vahinko», huusi Flambeau. »Tyttö lähtee pois.»

»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä Brown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta kääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut saaren pitkälle sivulle.

»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän hetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä luulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No, tässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»

He nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen tähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin kiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli hyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen nopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan reunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja, ja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin jättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he sivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia tavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin se oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin mutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin laajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä Brown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä tuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu ahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin yksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä pisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen kiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se olikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.

Flambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana, kumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka! Minä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin ratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —...»

Kun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas painavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti, räsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan muutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä iskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien kirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten lähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä irvisteli nyt musta, pensaikas aukko.

Faushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas amiraali!» huudahti hän, »aiotteko... aiotteko tosiaan hakata uuden uloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»

Ääni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei», sanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa kaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä aion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan teidät tervetulleiksi.»

Ja näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan toisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon kaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos iltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta miekan terään tarttuneena.

Hän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka yksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi. Tällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon suojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat kulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen otsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen hattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen muotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät kuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja käveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen keinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli hänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi kertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa tuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan kulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat kadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat esiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen huomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran veriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava, olematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan kultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan ollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden tarinat.

Kun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän tehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän silminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen, että se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta palasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä, jossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.

»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen iloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän ainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia ihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella mutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä muistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran vihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut likimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun täytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun töherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä...»

Hän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan yhdellä iskulla huipusta maahan saakka.

»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan hurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon; teidän täytyy kai saada jotain syötävää.»

Tasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme pyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja ja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät tunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin jörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun letkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon kulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden väreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella puolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli asetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi pieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken juonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi muovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan Etelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa otsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin näyttivät villikansojen koristeilta.

Kun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä pöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi silmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon näytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun Faushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä jalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei välittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.

Hän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita ja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain. Ensimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet, ja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli selvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten aaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs kivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin piirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon yläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja piirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.

»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina espanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä, lausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset: haaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»

Pendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea muuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että tuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi, on hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo laivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin sitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri heraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin tulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»

»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota vanhaa tarua.»

»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka monta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan. Muuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista seikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon kauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski espanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan. Toinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna, täynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset viivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat laivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti ajatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» kysyi Faushaw.

»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä meidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole ollut ukkosta, eikä salamaakaan?»

»Oho!» sanoi isä Brown ja hyppäsi alas pieneltä pöydältä.

Syntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa kohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.

»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään perää?»

»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen olkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika hyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan kotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli näkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella. Sumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen paikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»

»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä, ystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He joutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli herkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki pitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa valoa kohti.

Pendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia», sanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat, päivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen taloon.

Mutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti: »Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se muistuttaa tulta hyvin paljon.»

»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»

Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu, hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.

Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen. Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta, tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin. Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine pukuineen ja keltaisine kasvoineen.

»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko perhetarinaan?»

»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»

Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:

»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»

Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä, mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa. Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä kohtaan.»

Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi hän, »ja sellainen oli tyttökin.»