Part 8

»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti pappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen tekotukkansakin.»

Kirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun läsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt viinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan», sanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä jotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän itsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan hänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta todistuksetta.»

»Hän näyttää olevan vanha, hassahtava olento», huomautin minä.

»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan sanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa. Hyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden, jonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon vallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten lapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja minä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä rikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen epämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi minulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies ei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä salaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»

Avasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään nyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on pikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole koskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki maansa?»

Pappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa, sellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa, mieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon hän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se aivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä, tarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä pettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen. Sen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua omaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi perheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi luovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.

Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan, että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä, niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi, rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski, kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen, yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.

Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla miehillä on tapana iskeä.

»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan. Laki myöntää sen minulle.»

Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä. Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen, _otan minä peruukin pois päästäni_. Te surkea, paljaaksi noukittu lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa nähdä minun päätäni minun eläessäni.»

No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte. Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.

Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä, innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa vastaan.

Herra Nutt _The Daily Reformerista_, kirjoitti muutamia hyvin asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»

»_Paras Tinn!_ — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi, spiritistiksi — Tervehtien — _Nutt_.»

Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta, joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:

— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken, mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.

Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä oudolla ilolla.

»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»

»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.

»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen tähden. Hän on ylpeä siitä!»

»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin rumasta tarinasta.»

»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa. Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet? Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»

»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»

»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa, hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän ei salaa perheensä rikoksia, — _mutta_...»

Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.

»Mutta», lopetti hän, »_hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa_.»

Se, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden välistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman ympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten hermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä Brown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan kätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi, ettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»

Herttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen päähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi kirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova karhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown», sanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut tänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin esi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka olemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan teitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella yksityisesti.»

Se, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään. Se, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan. Ennenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka pidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun esittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus neuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä kuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja omaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen on myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan. Minä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän tekevän sen.»

»Näkemässä minun tekevän mitä?» kysyi herttua kohottaen kulmiaan.

»Näkemässä teidän ottavan tekotukan päästänne», sanoi isä Brown.

Herttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa lasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä minä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan jalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja minä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut meidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa paholaisilla lintujen asemesta.

»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä äänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin viittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni kantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen, ettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta viittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä, mitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»

»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen suorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana. Totinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon teille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se salaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on liian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian kamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta mahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne karkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»

»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja kaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette, olisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain silmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te kuolisitte.»

»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown. »Ottakaa pois tekotukkanne!»

Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni. »Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi. Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä _heitän_ sen pois!»

Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta, mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla, kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.

Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto: »Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»

»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»

Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä, katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea. »Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on nähtävästi saanut kaikki tilukset.»

Sallikaa minun nyt kertoa _The Daily Reformerin_ lukijoille tämän asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli — lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset; omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä. Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.

Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää, kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.

Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti: »Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»

_Paras Tinn_. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'. Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien

_E. Nutt_.

Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan _Jumala_ sanaksi _olosuhteet_.

PENDRAGON SUVUN PERIKATO

Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies, joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri [Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin Ranskassa. _Suom._], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille, ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:

»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; Jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»

Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten, kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.

Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen nimitys »_Westward Ho_!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies, joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta, hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät, mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan häneen nähden.

Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan, mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta, ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä, tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja hiljainen salaperäisyys.