Part 7

»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä Brown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut hänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia tuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka murhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut häntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»

»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän rikokseen?»

»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon valtaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä, mitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki rikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi maanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle, että tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä köyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti rohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi jälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän köyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No olkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon. Jos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut tehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla pyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin omalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä ilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei voinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei voinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa pyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen verellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan toisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan vähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne koskaan ole ollut vikoja.»

Ällistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun hänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin hävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.

Ovi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen johtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän miettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui ja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen luuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli konnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin silmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne peitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt tunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen, punaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion villeimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä tällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea ei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut kuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.

»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento. »Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain konstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani mennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen. Pitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain kurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»

Kunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren hämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo hänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön kelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella kädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului isä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.

»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan sekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen tuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin — kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»

»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen läjään pyöreään virkatuoliinsa.

»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen äänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli vienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä kanssanne. Minä en tahdo...»

»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä suoraksi istuimellaan.

»Minä arvelen, että tuon herran nimi on Todd», sanoi pappi.

Sitten otti hän käteensä sanomalehtiliuskan.

»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi hän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’... _tai on suljettu kaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja_’. Pilgrim's Pondissa on pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on kadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä tänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»

»Mitä miestä te tarkoitatte.»

»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian suuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne viisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin kärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi tiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»

»Tarkoitatteko tosiaan...», aloitti virkamies.

»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti, »te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se ei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut suonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies säpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut tämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että _hän_ on lordi Falconroy.»

»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt Usher.

»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät sopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin pitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja isä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».

»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher, hyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»

Pappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja selvittämättömän näköisenä.

»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput teille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta äsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että hän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää hyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita, mutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää koiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi hän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset olette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea käsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he ovat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen seurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te kuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän kansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.

»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole kohonneet äskettäin, vaan...»

»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään kärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.

»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti. »Viekää minut ystäväni luo.»

Seuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä, kuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.

»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet», sanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»

Usher luki otsakkeet: _Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma Pilgrim's Pondin luona_. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui Wilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa olevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa olevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon Panhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli ryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti tyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären, joka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla oli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet vangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»

Tämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »_Miljoonamiehen tyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt naamiohuvit. Nyt terveenä_...»

Herra Greywood Usher nosti silmänsä, mutta isä Brown oli mennyt pois.

PUNAINEN TEKOTUKKA

Herra Edward Nutt, _The Daily Reformerin_ ahkera julkaisija, istui pulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren, reippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.

Hän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen ja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein lapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli jyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan harhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin arvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa oli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen pelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.

Hänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja lehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli mielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän kirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä kannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja mikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen suuntaan.

Erään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin nopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi sen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi sinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos» sijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti kelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.

Sitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa kirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:

»_Hyvä Veli_. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen kuuluu meidän alaamme.

Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa — kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan. Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva, jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme, tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että Exmoorin ja hänen perheensä elämässä _on_ jotain hullusti, jotain aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja _korva_ kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin, kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa, ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon ken haluaa.

Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme, että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko, epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa totuuden siitä. — Tervehtien. — _Francis Tinn_.»

Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa hyvä.»

»_Paras Tinn!_ Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus ensi lauantaina toisessa postissa. — _E. Nutt_.»

Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti. Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti _yliluonnollisen ihmeelliseksi_ ja sanan _juurruttaa kukistamiseksi_.

Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö tähän tapaan:

»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin sanomalehtimiesten tapa, on huono ja _The Daily Reformerin_ tehtävänä on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta. Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo, jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta. Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi '_Sininen Lohikäärme_', ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella, ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää sata vuotta aikaisemminkin.

»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.

»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä, ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli roomalaiskatolinen pappi.»

»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä. Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta. Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi, kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua. Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.

»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso, valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.

»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden. Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin, puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut: kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia, ja niin edelleen.

»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi, esim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina Täplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli tapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta, ivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä maistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.

»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti aikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi tuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja pieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään olevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti kuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»

»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren sukutarinasta». —

»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja punastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa pöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran moitteeton esikuva.»

»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä harrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan yllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt siitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset jalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden varjoon.

»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö sattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»

Paksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin näköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni. Lopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»

Vakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi pieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»

Sitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt koota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi koettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori Mull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»

»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän tuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»

»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että he ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan asiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»

Muutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni. »Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä. »Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä tyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se lienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista vuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»

»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi, »mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että samassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen esimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»

Paksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä, kuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te teette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla ole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut tyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka näkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia herroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan kyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman päässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee palvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan hänen kiikariaan...»