Part 10
»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan. Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä, jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa. Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut, ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»
»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat merellä, pelkään minä».
»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia, joitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he kärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle rannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni laiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin luonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia ja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet molempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon taikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan. Walterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka kanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin niin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä, että minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan. Mutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja sitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan valheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»
»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan, »mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun täytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen viinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin kasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän huomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana — mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret, mutta traagillista naamiota muistuttavat.
Hiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali», sanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun ystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö, että te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»
Pendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä, josta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei siinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän vain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.» Hän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla kuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään kirousta.»
Isä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne minua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»
»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan tuolinsa selustaa.
»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä äänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää siltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin te uskottelette.»
Amiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin. Mutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän sanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne», sanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne selvyyttä tähän paholaisen peliin?»
Noin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi puutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä Brown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.
»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos minä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»
He seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän puhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä saarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa toisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla hän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.
»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän yksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka lakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän työn. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme kastelemaan kukkia.»
Samoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän osan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan miettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni. Ne näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»
»Hei, Simson», huusi Flambeau, »tehän taitatte tulpaanien kukat!»
Isä Brown katseli katuvaisena miettien kukattomia kasveja.
»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin parantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten minä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista puhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte muassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka amiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki näyttää!»
»Joesta nousevaa sumua», sanoi kummasteleva Flambeau.
Sillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo korkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä haravaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se letku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää...!»
»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi. »Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki horjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava letku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten naamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui jalat ilmassa sätkytellen.
»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka hämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»
Hän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai kuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä perässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat omituisen sumeat.
»Teidän jokisumullanne», sanoi hän, »on omituinen haju.»
»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän arvele...»
»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä ennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»
Kun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan kuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka muistutti paholaisen naurua.
»Hyvä Jumala! Mitä tämä on?» huusi sir Cecil Faushaw.
»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden letkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.
»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen, ettei se pääse leviämään taloon.»
»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi saattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»
Flambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw sanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»
»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa surmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»
Samalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo liehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta vasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä haravaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina voitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä roihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen kidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa heidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi kuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.
Mutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli alussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän, kapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen varmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen ainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella. Tarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen pari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja sitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana on nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen kuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä; hän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä ämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän suunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä kuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.
Hän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä nyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä tuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen puutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän painiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä voitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun, ja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät. Flambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli enemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli talon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän, että veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä, joihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla, kuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien jalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin se, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti pienentynyt.
Sitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä. Flambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina, syöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta päästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti vastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos piilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi ainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta kuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien köysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa puutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta, juoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi loiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.
»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta tuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin kallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää perhetarinaa hyväkseen.»
»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi saada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»
»Kyllä», vastasi isä Brown letkua tarkastellen.
»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»
Tuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan, ja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan vaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.
»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla virran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen mieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa kotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän varmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut kahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon, eikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin järkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan sulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme ruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni, pihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan, näyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»
»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä setä oli saamaisillaan koko perinnön.»
Isä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki olivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti silmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi viipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen joukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli saattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä — ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden osoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti vain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli pudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.
»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu tulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte sikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota karttaa.»
»Tarkoitatteko Pendragonin karttaa Tyynen meren saarista?» kysyi Faushaw.
»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown. »Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee jokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja tekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen hattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin ääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin karttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte, että se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»
»Mutta kuinka te sen tiedätte?» kysyi Faushaw.
»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen Merlinin näköisen, ja...»
»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme sisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa ajatuksissanne.»
»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin kamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja hän sulki silmänsä.
»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi Flambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.
RUMPUJEN JUMALA
Oli kylmähkö ja autio iltapäivä syystalvella, jolloin päivän valo on pikemmin hopeaa kuin kultaa, tai tinaa pikemmin kuin hopeaa. Jos kylmissä virastoissa ja vierashuoneissa oli kolkkoa, niin vielä kolkompaa oli Essexin matalilla rannikkoseuduilla, missä yksitoikkoisuus oli kaikkein painostavin, sillä sen keskeyttivät vain hyvin pitkien välimatkojen päässä seisovat katulyhdyt, jotka eivät näyttäneet niinkään sieviltä kuin puut, tai joku puu, joka näytti rumemmalta kuin katulyhty. Äsken satanut hieno lumi oli puoleksi sulanut ohuiksi suikaleiksi, joten se näytti lyijyiseltä pikemmin kuin hopeaiselta, kun pakkasen puristin oli taas hyydyttänyt sen. Tuoretta lunta ei ollut satanut, mutta ohut juova vanhaa lunta reunusti rantapengertä aivan samaan suuntaan kuin veden kalpea vaahtoviiva.
Meren kaitainen kylmä viiru näytti sinipunervalta, niinkuin suoni paleltuneessa sormessa. Penikulman matkojen päässä, edessä ja takana, ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta kahta, reippaasti astelevaa jalkamiestä, joista toisella oli paljon pitemmät jalat, ja joka harppasi paljon pitemmin askelin kuin toinen.
Aika ja paikka ei ollut oikein sopiva loma-ajan viettoon, mutta isä Brownilla oli harvoin loma-aikaa, ja hänen täytyi ottaa se, milloin vain sai. Mutta hän vietti sen mieluimmin, jos oli mahdollista, yhdessä vanhan ystävänsä Flambeaun, entisen rikollisen ja entisen salapoliisin kanssa. Papin mieleen oli juolahtanut käydä täällä entisessä Cobholen seurakunnassaan ja hän oli menossa luoteiseen päin rannikkoa pitkin.
Käveltyään eteenpäin kilometrin tai pari, huomasivat he, että rannikko alkoi täydellisesti patoutua, muodostaen kuin jonkunmoisen rintavarustuksen. Rumat katulyhdyt harvenivat harvenemistaan tullen yhä koristeellisemmiksi, pysyen silti yhtä rumina. Puoli kilometriä kauempana hämmästytti isä Brownia ensiksi pieni, sekava ryhmä kukattomia kukkaruukkuja, joita peittivät matalat, litteät, sameaväriset kasvit. Ne muistuttivat vähemmän puutarhaa kuin kuviokasta kivitystä, pehmeitten, luikertelevien polkujen välissä, joita koristivat käyräselkäiset penkit. Hän tunsi ilmassa heikkoa rantakaupungin hajua, jota hän ei juuri olisi kaivannut, ja, katsellessaan eteenpäin rintavarustusta pitkin meren rannalla, näki hän sellaista, mikä asetti asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Harmaassa etäisyydessä kohosi kylpypaikan suuri huvimaja, kuin jättiläismäinen, kuusijalkainen tatti.
»Minä arvelen», sanoi isä Brown kääntäen pystyyn palttoonsa kauluksen ja kiertäen villaisen huivin tiukemmalle kaulansa ympäri, »että me olemme jonkun huvipaikan läheisyydessä.»
»Minä pelkään», vastasi Flambeau, »että se huvipaikka on sellainen, jonne ihmisiä nyt juuri ei huvita tulla. He koettavat elähdyttää paikkaa talvellakin, mutta se ei koskaan onnistu paitsi Brightonissa ja muissa tunnetuissa kylpypaikoissa. Tämä on kai Seawood — Lordi Pooley'n yritys. Hän toimitti sinne sisilialaisia laulajia joulun aikoihin, ja kerrotaan, että täällä pidettäisiin suuret nyrkkeilykilpailut. Mutta he tulevat paiskaamaan mereen koko lahon laitoksen, tämä paikkahan on yhtä hylätty kuin harhautunut rautatievaunu.»
He olivat tulleet suuren huvimajan katon alle ja pappi katseli ylöspäin uteliaisuuden vallassa, joka tuntui hiukan omituiselta, pää kallellaan kuin linnulla. Se oli tavallinen, tarkoitukseensa nähden liian kirjava rakennus, litteäkattoisen kappelin tai kunniakatoksen näköinen, paikoittain kullalla koristeltu ja kuuden, maalatusta puusta tehdyn pilarin kannattama ja asetettu noin viiden jalan päähän rannasta puiselle, pyöreälle, rummuntapaiselle jalustalle Mutta lumen ja kullan yhtymässä oli jotain omituista ja teennäistä, mikä kiinnitti Flambeaun ja hänen ystävänsä huomiota jollain käsittämättömällä tavalla. Vaikutus oli heidän mielestään samalla kertaa taiteellinen ja outo.
»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se muistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on kuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin pieni, pakanallinen temppeli.»
»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja odottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.
»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja seuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä oudolla korokkeella.
Vaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä autioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja meren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi harmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa yksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin laajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista elonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä lumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.
Flambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan kauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen kantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän saattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli lattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut maahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä parahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää lautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin Johannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.
Vähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on kai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se kannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»
Mutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden lankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista epäröimistä.
»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään. »Ettekö haluakaan tulla pois?»
Pappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa välissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko tulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi niin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen lakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä sisässään.
Flambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt muuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä tasaisia kuin meri.
Hän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos reiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei enää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat ehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin tavallisesti.
»No», kysyi hänen ystävänsä. »Löysittekö jumalanne?»
»En», vastasi isä Brown. »Minä löysin jotain tärkeämpää. Uhrin.»
»Mitä peeveliä te tarkoitatte?» huusi Flambeau kiihkeästi.
Isä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa; äkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.
Seuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta, joka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi osaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana rannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli osa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset penkit.
Isä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun suuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät pienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla tavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko etusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman ja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön alakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi, että jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa, tuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin pantomiimissa.
Siitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat lähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan etusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet puutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon pituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä istuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin odottaa tapaavansa yhtään katselijaa.