Part 4

Hän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen ajatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän omat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.

»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko nähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»

Sekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka leveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni sen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.

»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te mielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»

»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan omituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin jonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi...»

»Höh, pötyä», huusi isä Brown. »Ettekö näe, että hän nauraa?»

»Nauraa?» toisti tohtori säpsähtäen. »Mille ihmeelle hän nauraisi?»

»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla epäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä olen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»

»Minkä kaiken te tiedätte?» kysyi Hood hiukan kiukuissaan.

»Nyt minä tiedän», vastasi pappi, »herra Todhunterin ammatin.»

Hän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen, jota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen tuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi niitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä vallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi hänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen tiedemiehen puoleen:

»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te olette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon jumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni! Todella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja naurettavia vertaillessa.»

»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood ylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka pakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin annettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta — runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan yhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa ollessa...»

»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin innokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo. Hän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän miettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin herra Glass.»

»Tarkoitatteko, että hän on poissa kaupungista?» kysyi tohtori.

»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän on poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»

»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei sellaista henkilöä olekaan?»

Pappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi hän.

Orion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän, »ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä, katselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän huoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten on?»

»Se on herra Todhunterin», vastasi Brown.

»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on mahdotonta käyttää sitä.»

Isä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan sanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä sanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron selvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»

»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä ylenkatseellisesti hymähtäen.

»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä ensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne katua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että, tavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa välillä.»

»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista varastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»

»Kaniineja», vastasi isä Brown äkkiä.

»_Mitä?_» huusi tohtori Hood.

»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä», sanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota kaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita. Herra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte, mutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»

»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva Mac Nab tuimasti.

»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä Brown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»

»Mutta mitä hullua te oikeastaan tarkoitatte?»

»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee ammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja solmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput. Siitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin kaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden, ettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen kolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti taas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan särki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät myöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen ylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään, leikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä haava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen vuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista irtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri pääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit ovat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa sen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa. Enimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää temppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia, että korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen taka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti, että me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja rupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra Glass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.

»Mutta, entä nuo kaksi ääntä?» kysyi Maggie tuijottaen.

»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä Brown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja vastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja luonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»

Syntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli puhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.

»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi toimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia koskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä. Miss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä nimellä.»

Arvoisa herra Brown ratkesi melkein lapsellisesti nauraa hihittämään.

»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä yksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli ilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne kiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut siepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi, kolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.» [Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass; siitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin. _Suom. huom._]

Huoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin yhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi nurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden vaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle huonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun paperilapun, jossa ilmoitettiin, että _Zaladin_, maailman suurin taikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy tehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa, Scarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.

TOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU

Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä. He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.

Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»] pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin», sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin loppukuoro, _Aux armes, citoyens_ [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin kuuluvaksi _Aux greves, citoyens_ [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat upseerinsa.

Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys. Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa, ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus huolellisesti säilytti.

Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä — katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin; kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.

Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan, antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:

»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc. Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en tahdo.

Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!

P. Hirsch.»

Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.

Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta...»

Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat syynsä olla tapaamatta miestä, mutta...»

Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin tykin kuula.

Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu, ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta. Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?» aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.

Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään. Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä väkijoukkoon.

»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja, joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin meidän, jotka emme saa puhua, _täytyy_ puhua. Teidät on kavallettu preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista. Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin, sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle, joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo, kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta. Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen. P.H.!»

Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.

»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä kadulla?»

»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin kansa jäljessäni.»

Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi, se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille, kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä. Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä. Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.

Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta lausettaan.

»... sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni, toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä, on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä; ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti...!»

Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes hänen taas kuultiin sanovan:

»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita, ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys; minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita, niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani, minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten mietiskelemään loppuiäkseni.»

Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti: »Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in herttua.»

Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.

Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona, melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen. Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin. Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.

»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia, ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»

»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.

»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»

»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.

»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä, mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia, jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»