Part 3

Tohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti — kuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä tohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit. Hän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman minkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin harmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa olivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka hänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista taipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka rannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut asuntonsa.

Ollen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti tähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka ehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi lyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja huoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja sateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri matkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty, kauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen lakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea perikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.

Tohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin hän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa kiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla säteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista lihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan raitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista itsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti matolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä kolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui ottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä kasvoillaan yhä sama hymy:

»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian vuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista pulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»

Tämän kestäessä oli hän kontaten saanut hattunsa käsiinsä ja tehnyt sen yli pienen, nytkähtävän kumarruksen aivan kuin sillä korjatakseen kaikki.

»En ole oikein käsittänyt teitä», vastasi tiedemies kylmänkiihkeällä tavallaan. »Luulen, että te olette erehtynyt huoneista. Minä olen tohtori Hood ja minun tehtäväni on melkein kokonaan kirjallista ja kasvattavaa laatua. On kyllä totta, että poliisi on joskus kysynyt neuvoani erittäin omituisissa ja tärkeissä asioissa, mutta...»

»Oh, tämä asia on mitä tärkein», keskeytti Browniksi kutsuttu pikku mies. »Niin, hänen äitinsä ei tahtoisi antaa hänen mennä kihloihin.» Ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan säteillen tyytyväisyyttä.

Tohtori Hoodin kulmakarvat olivat rypistyneet synkistyen, mutta silmissä niiden alla kiilteli jotain, mikä saattoi olla kiukkua tai huvia. »Kuitenkaan», sanoi hän, »en ole ymmärtänyt täydellisesti.»

»Nähkääs, he aikovat mennä naimisiin», sanoi pappislakkinen, »miss Maggie Mac-Nab ja nuori Todhunter tahtovat _mennä naimisiin_. No, mikä sitten on tärkeämpää kuin se?»

Suuren Orion Hoodin tieteelliset voitot olivat riistäneet häneltä paljon, muutamat sanovat terveyden, toiset Jumalan; mutta ne eivät olleet täydellisesti riistäneet häneltä käsitystä naurettavasta. Avomielisen papin viime esityksen aikana päästi hän hillityn naurahduksen ja asettautui nojatuoliin tutkivan lääkärin irooniseen asentoon.

»Mr Brown», sanoi hän harvakseen, »siitä on tasan neljätoista ja puoli vuotta, kun minua persoonallisesti pyydettiin käsittelemään persoonallista probleemia: se oli silloin kun Ranskan presidenttiä yritettiin myrkyttää Lord Mayorin päivällisillä. Nyt on, ymmärtääkseni, kyseessä, onko eräs teidän ystävistänne, nimeltä Maggie, toivottava morsian eräälle hänen ystävälleen nimeltä Todhunter. Hyvä, mr Brown, minä olen urheilija. Minä ryhdyn asiaan. Tahdon antaa Mac Nabin perheelle parhaita neuvojani, yhtä hyviä kuin annoin Ranskan presidentille ja Englannin kuninkaalle, — ei, parempia, neljätoista vuotta parempia. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä tänään iltapäivällä. Kertokaapa minulle tarinanne.»

Pieni Brown niminen pappi kiitti häntä kuvaamattomalla lämmöllä, vaikkakin omituisen yksinkertaisella tavalla. Tuntui melkein siltä kuin olisi hän kiittänyt jotain vierasta tupakkahuoneessa, vaivattuaan häntä pyytämällä tulitikkuja tai kuin kiittäisi hän Kew Garden'in hoitajaa siitä, että tämä oli lähtenyt hänen kanssaan niitylle hakemaan neliapilalta. Pidettyään väliä tuskin puolipisteen verran, aloitti pikku mies kertomuksensa:

»Mainitsin teille, että nimeni on Brown, ja se se todella onkin, ja minä olen pappina siinä pienessä katolisessa kirkossa, jonka luulen teidän varmasti nähneen noiden säännöttömien katujen toisella puolen, missä kaupunki päättyy pohjoiseen päin. Viimeisen ja harvimmin rakennetun varrella näistä kaduista, jotka kulkevat meren rantaa pitkin kuin rantasulut, asuu hyvin kunniallinen, mutta aika kiivasluontoinen jäsen minun seurakunnassani, Mac Nab niminen leski. Hänellä on tytär ja hän vuokraa huoneita, ja hänen ja hänen tyttärensä, sekä lesken ja asukkaiden välillä — — niin, uskallanpa väittää, että molemmin puolin on paljon sanomista. Nykyään on hänellä vain yksi asukas, tuo Todhunter niminen nuorimies; mutta hänestä on ollut paljon enemmän vastusta kuin kaikista muista yhteensä, sillä hän tahtoo mennä naimisiin talon nuoren neidin kanssa.»

»Ja talon nuori neiti», kysyi tohtori Hood, hiljaisuudessa hyvin huvitettuna, »mitä tahtoo hän?»

»No, hänkin tahtoo ottaa miehen», huusi isä Brown nousten kiivaasti ylös. »Siinähän juuri on tuo hirmuinen ristikohta.»

»Se on tosiaankin kamala pulma», sanoi tohtori Hood.

»Tuo nuori James Todhunter», jatkoi pappi, »on minun tietääkseni hyvin kunnon mies; mutta hänestä ei kukaan tiedä juuri mitään. Hän on iloinen, ruskeatukkainen nuori poika, ketterä kuin apina, sileäksi ajeltu kuin näyttelijä ja palvelevainen kuin synnynnäinen asiamies. Hänellä näyttää olevan taskut täynnä rahaa, mutta kukaan ei tiedä, mitä hän toimittaa. Rouva Mac Nab — ollessaan pessimistisellä päällä — on aivan varma siitä, että hän hommaa jotain pelottavaa, jotain, mikä ehkä on yhteydessä dynamiitin kanssa. Dynamiitti lienee hyvin vaaratonta ja melutonta lajia, sillä poika parka sulkeutuu joskus huoneeseensa muutamaksi tunniksi ja tutkii jotain suljettujen ovien takana. Hän selittää tämän eristäytymisen olevan ohimenevää ja että siihen on omat syynsä ja lupaa selittää kaikki ennen häitä. Kukaan ei tiedä varmasti sen enempää, mutta rouva Mac Nab kertoisi teille paljon enemmän asioita, joista hänkään ei ole aivan varma. Te tiedätte kuinka jutut versovat kuin ruoho sellaisen tietämättömyyden piirissä kuin täällä. Siellä kerrotaan juttuja kahdesta äänestä, joiden on kuultu puhelevan huoneessa; vaikka, kun ovi on avattu, on Todhunter aina istunut yksinään. Kerrotaan salaperäisestä, pitkästä miehestä silkkihattu päässä: hän tuli muka kerran esiin merisumusta ja nousi nähtävästi merestä, hiipien hämärissä pitkin hiekkakenttää pienen takapuutarhan läpi, kunnes hänen kuultiin puhelevan huoneen asukkaan kanssa avoimen takaikkunan kautta. Keskustelu näytti loppuvan riitaan: Todhunter paiskasi ikkunansa kiinni vihaisesti, ja korkeahattuinen mies suli taas merisumuun. Tätä tarinaa kerrotaan perheessä mitä suurimmalla herkkäuskoisuudella, mutta minä arvelen kyllä, että rouva Mac Nab pitää parempana omaa, itsekeksimäänsä selitystä, että toinen mies tai mikä hän lie, ryömii joka yö ulos suuresta vajasta kadun kulmassa, joka päivisin on lukittu. Tästä te huomaatte, kuinka Todhunterin lukittua ovea pidetään tienä, jota pitkin _Tuhannen ja yhden yön_ hirviöt ja satuolennot hiipivät. Ja kuitenkin siellä on vain vaatimaton nuorukainen puettuna rehelliseen mustaan takkiinsa, yhtä säännöllisenä ja viattomana kuin vastaanottohuoneen kello. Hän maksaa vuokransa minuutilleen, hän on elämässään ehdottomasti raitis; hän on väsymättömän hyvä nuoremmille lapsille ja saattaa huvittaa heitä päivät päästään, ja viimeksi, ja tärkeintä kaikista: hän on päässyt yhtä suureen suosioon vanhimman tyttären silmissä ja tämä on valmis lähtemään kirkkoon hänen kanssaan vaikka huomenna.»

Miehellä, joka on lämpimästi innostunut laajakantoisiin teorioihin, on aina suuri halu sovittaa ne jokapäiväisiinkin asioihin. Kun suuri erikoistutkija oli alentunut kuuntelemaan papin yksinkertaista puhelua, niin teki hän sen auliisti. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja alkoi puhua kuin hajamielisyyteen taipuvainen luennoitsija.

»Pienissäkin asioissa on paras kysyä neuvoa luonnon ohjaavalta kädeltä. Määrätynlaiset kukat saattavat olla kuolematta talven tultua, mutta kukat ovat kuolevia, eräänlaiset kivet saattavat olla kastumatta vuoksen aikana, mutta vuoksi nousee sentään. Tiedemiehen silmissä on koko ihmiskunnan historia sarja joukkoliikkeitä, katoamista tai siirtymistä, niinkuin kärpästen joukkokuolema talvella, tai lintujen paluu keväällä. Kaiken historian perustana on rotu. Taru luo uskonnon; rotu synnyttää lailliset ja eetilliset sodat. Tästä ei ole selvempää esimerkkiä kuin tuon villin, epäitsekkään ja häviävän heimon kohtalo, rodun, jota me tavallisesti sanomme kelttiläiseksi, ja josta teidän Mac Nabinne ovat näytteitä. Pieninä, mustaverisinä, uneksivine, häilyvine luonteineen, hyväksyvät he helposti taikauskoiset selitykset joka tapauksesta, aivan samoin kuin he myöskin hyväksyvät, — suokaa anteeksi jos sanon niin — tuon taikauskoisen katsantokannan, jota te ja teidän kirkkonne edustatte. Ei ole mitään merkillistä siinä, että sellainen kansa, valittava meri takanaan ja — suokaa taas anteeksi — jyrinällä uhkaava kirkko edessään, näkee haaveellisia piirteitä siinä, mikä on täysin selvää. Te, ahtaine seurakunnallisine vastuunalaisuuksienne näette ainoastaan tuon yksityisen, rouva Mac Nabin jonka tuo yksityinen tarina kahdesta äänestä ja pitkästä, merestä nousseesta miehestä on saattanut suunniltaan. Mutta tieteellisellä kuvitusvoimalla varustettu mies näkee niin sanoakseni Mac Nabin koko heimon hajaantuneena koko maailmaan lopullisessa haaksirikossaan, aivan samanlaisena kuin lintuparvi. Hän näkee tuhansien rouva Mac Nabien tuhansissa taloissa tiputtavan pienen tipan sairaalloisuutta ystäviensä teekuppiin, hän näkee...»

Ennenkuin tiedemies oli ehtinyt lopettaa lausuntonsa, kuului toinen, vielä kärsimättömämpi kolkutus ulkoa; henkilölle, jonka puvun helmat suhahtelivat, näytettiin kiireesti tietä pitkin käytävää ja ovi avautui siististi puetulle, mutta kiireestä punakalle ja hämmentyneelle nuorelle tytölle. Hänen tukkansa oli vaalea, merituulen hajottama, ja hän olisi ollut täydellinen kaunotar, jolleivät hänen poskipäänsä olisi olleet, niinkuin skotlantilaisilla yleensä, hiukan esiinpistävät ja hyvin verevät. Hänen anteeksipyyntönsä oli melkein yhtä äkillinen kuin käsky.

»Valitan, että keskeytän teidät, sir», sanoi hän. »Mutta minun täytyi heti lähteä isä Brownin jälkeen, sillä ei ole kysymys vähemmästä kuin elämästä tai kuolemasta.»

Isä Brown aikoi hypätä jaloilleen jokseenkin hämmästyneenä. »Mitä, mitä on tapahtunut, Maggie?» sanoi hän.

»James on murhattu, kaikesta päättäen», vastasi tyttö ankarasti läähättäen juoksustaan. »Tuo mies Glass on ollut äskettäin hänen seurassaan; minä kuulin heidän juttelevan aivan selvästi oven takaa. Kaksi eri ääntä; sillä James puhui matalalla äänellä, sopertaen ja toinen ääni oli korkea ja vapiseva.»

»Tuo mies Glass?» toisti pappi jokseenkin ällistyneenä.

»Minä tiedän, että hänen nimensä on Glass», vastasi tyttö hyvin kärsimättömänä. »Minä kuulin sen selvästi oven läpi. He riitelivät — rahoista luullakseni — sillä minä kuulin Jamesin tuon tuostakin sanovan: Se on oikein herra Glass; tai: Ei, herra Glass, ja sitten: Kaksi ja kolme, herra Glass. Mutta me puhelemme nyt liikaa; teidän täytyy tulla heti, ja siihen on kai vielä aikaa.»

»Mihin on vielä aikaa?» kysyi tohtori Hood, joka oli tarkastellut neitoa huomattavalla mielihyvällä. »Minkä tähden herra Glass ja hänen sotkuiset raha-asiansa vaativat sellaista kiirettä?»

»Minä aioin särkeä oven, mutta en voinut», vastasi tyttö lyhyesti. »Sitten juoksin takapihalle ja kiipesin ikkunalaudalle, josta näkee huoneeseen. Siellä oli aivan hämärä ja huone näytti tyhjältä, mutta minä vannon nähneeni Jamesin lyyhistyneenä nurkkaan, aivan kuin hänet olisi myrkytetty tai kuristettu.»

»Tämä asia on hyvin vakava», sanoi isä Brown nousten ylös ja noukkien harhailevan hattunsa ja sateenvarjonsa. »Todella olin juuri selittämässä asiaanne tälle herralle, ja hänen katsantokantansa...»

»On täydellisesti muuttunut», sanoi tiedemies vakavasti. »En luule, että tämä nuori neiti on niin kelttiläinen, kuin olin otaksunut. Koska minulla ei ole mitään muuta tekemistä, panen minä hatun päähäni ja lähden teidän kanssanne kaupungille.»

Noin viiden minuutin kuluttua lähestyivät kaikki kolme Mac Nabien kadun synkkää päätä. Tyttö käveli vuoristolaisen lujalla, väsymättömällä tavalla, rikostieteilijä vetelehtivällä siroudella, josta ei kuitenkaan puuttunut jonkunlaista leopardimaista reippautta, ja pappi kepsutteli pontevin, lyhyin askelin, joista täydellisesti puuttui hienouden tavoittelu. Tämän kaupunginosan ulkonäkö vahvisti melkein tohtorin viittauksia kolkon ympäristön ja tapojen vaikutuksesta ihmisiin. Ravistuneet talot seisoivat yhä harvenevina erillään taittuneessa rivissä rannikolla; ilta loppui aikaiseen ja synkän näköiseen hämärään, meri oli tummanpunainen ja kuohui pahaenteisesti. Mac Nabien pienessä puutarhapahasessa, joka ulottui hietarannikkoon saakka, kasvoi kaksi mustaa puuta, jotka olivat kuin hämmästyksestä pystyyn jääneet paholaisen kädet, ja kun rouva Mac Nab juoksi katua pitkin heitä vastaan kuivat käsivarret samalla lailla levällään ja tuimat kasvot palavina, muistutti hänkin jossain määrin paholaista. Tohtori ja pappi vastasivat tuskin, kun hän kimeällä äänellä toisteli tyttärensä tarinaa, pannen mukaan sekoittavia yksityiskohtia omasta päästään; hän huusi kostoa joko mr Glassille murhasta, ja mr Todhunterille siitä, että hän oli antanut murhata itsensä, tai viimemainitulle siitä, että hän oli uskaltanut aikoa naida hänen tyttärensä, eikä ollut elänyt kylliksi tehdäkseen sen. He kulkivat ahtaan käytävän läpi talon etuosassa, kunnes tulivat vuokralaisen ovelle peräpuolella ja silloin tohtori Hood vanhan salapoliisin tavoin asetti olkapäänsä voimakkaasti ovipeiliä vasten ja mursi oven. Sen auetessa tuli äänettömän murhenäytelmän näyttämö esiin. Eipä kukaan huoneen nähdessään olisi hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut kahden, tai ehkä useamman henkilön kauhistuttavan kohtauksen näyttämönä. Pöydällä oli hajallaan pelikortteja ja niitä oli lennellyt ympäriinsä lattialle, aivan kuin peli olisi äkkiä keskeytynyt. Kaksi viinilasia seisoi valmiina täytettäviksi sivupöydällä ja kolmas oli särkynyt kristallitähdeksi matolle. Noin viisi askelta siitä oli maassa esine, joka näytti pitkältä veitseltä, tai lyhyeltä miekalta, jonka terä oli aivan suora ja kädensija koristeltu kuvioilla ja väreillä; sen tylsään terään sattui juuri harmaja valon pilkahdus synkästä ikkunasta taustalla, josta mustat puut näkyivät meren lyijynharmaata taustaa vasten. Huoneen vastapäiseen kulmaan oli vierinyt herrasmiehen silkkihattu, niinkuin se juuri olisi lyöty pois jonkun päästä, niin että katselija vielä oli näkevinään sen hiljaa heilahtelevan. Ja nurkassa sen takana, sinne heitettynä kuin perunasäkki, mutta köytettynä kuin matkakirstu, makasi herra James Todhunter kapula suussaan ja kuusi tai seitsemän nuoraa sidottuna hänen käsivarsiensa ja sääriensä ympäri. Hänen ruskeat silmänsä olivat eloisat ja vilkahtelivat iloisesti.

Tohtori Orion Hood pysähtyi hetkeksi matolle oven edessä ja silmäili äänettömänä väkivallan koko näyttämöä. Sitten asteli hän reippaasti mattoa pitkin noukkasi käteensä korkean silkkihatun ja pisti sen vakavasti yhä sidotun Todhunterin päähän. Se oli aivan liian suuri hänelle, niin että se hupsahti melkein hänen olkapäilleen.

»Mr Glassin hattu», sanoi tohtori palaten takaisin ja tutkisteli sen sisäpuolta taskulinssillään. »Kuinka on mr Glassin poissaolo ja hänen hattunsa läsnäolo selitettävä? Sillä herra Glass ei suinkaan ole huolimaton pukuunsa nähden. Tämä päähine on sangen hieno säännöllisesti harjattu ja kiillotettu, vaikkei enää aivan uusi. Vanha keikari, luullakseni.»

»Mutta taivaan tähden», huusi neiti Mac Nab, »ettekö aio vapauttaa miestä ensiksi?»

»Minä sanon 'vanha' tahallani, vaikka en varmuudella», jatkoi selittäjä, »sillä minun perusteeni saattavat ehkä tuntua kaukaa haetuilta. Ihmisen tukka aikaa lähteä hyvin erilailla, mutta melkein joka tapauksessa putoaa se vähitellen ja linsillä pitäisi minun nähdä pienet hiushiukkaset äsken käytetyssä hatussa. Niitä ei ole ja se saattaa minut otaksumaan, että herra Glass on kaljupäinen. Jos me nyt vertaamme tätä tuohon kimeään ja kiukkuiseen ääneen, jonka miss Mac Nab kuvasi niin elävästi — kärsivällisyyttä, hyvä neiti, kärsivällisyyttä — jos me tarkastamme hiuksetonta päätä ja otamme huomioon kiukkuisen vanhan miehen äänen, voimme minun mielestäni tehdä johtopäätöksemme hänen iästään. Siitä huolimatta oli hän luultavasti voimakas ja lisäksi jokseenkin varmasti pitkä. Minä saatan jossain määrin nojata tarinaan hänen äskeisestä ilmestymisestään ikkunaan pitkänä, silkkihattuisena miehenä, mutta mielestäni on minulla tarkempia tunnusmerkkejä. Tämä viinilasi on murskautuessaan singonnut yli koko paikan, mutta yksi sen sirpaleista on korkealla korokkeella uunin reunalla. Tällainen sirpale ei olisi voinut pudota sinne, jos lasi olisi särkynyt jokseenkin lyhyen miehen, kuten herra Todhunterin kädessä.»

»Eiköhän ohimennen», sanoi isä Brown, »sopisi vapauttaa herra Todhunteria?»

»Mutta juomalasista saamamme ohjeet eivät lopu tähän», jatkoi erikoistutkija. »Voinhan heti ilmaista sen mahdollisuuden, että tuo Glass oli kaljupäinen ja hermostunut pikemmin irstailun, kuin iän vuoksi. Mr Todhunter on, kuten on huomautettu, rauhallinen, säästäväinen kunnianmies, varsinaisesti raittiusmies. Nämä kortit ja viinilasit eivät muodosta hänen tavallisen olemuksensa osaa, ne ovat kai hankitut jotain tilapäistä toveria varten. Mutta se on satunnaista, me voimme jatkaa. Omistakoon herra Todhunter nämä viinilasit tai ei, niin ei täällä näy mitään, mikä osoittaisi hänen omistavan viiniä. Mitä sitten piti näitten lasien sisältää? Minä tahtoisin kerrallaan otaksua paloviinaa tai viskyä, ehkäpä hienoa lajia, herra Glassin taskumatista. Tässä teillä on jonkinlainen valokuva miehestä, tai ainakin tyypistä: pitkä, vanhahko, hienosti puettu, vaikka jonkun verran elähtänyt, varisti mieltynyt peliin ja väkijuomiin, tai ehkä mieluummin liiankin mieltynyt niihin. Mr Glass on hyvin tunnettu herrasmies yhteiskunnan lievepuolilla.»

»Kuulkaapas», huusi nuori nainen, »jos te ette salli minun vapauttaa häntä, menen minä ulos huutaman poliisia.»

»Minä en neuvoisi teitä, miss Mac Nab», sanoi tohtori Hood vakavasti, »noutamaan poliisia joka kiireeseen. Minä pyydän teitä vakavasti, isä Brown, rauhoittamaan joukkoanne, ei minun, vaan heidän itsensä vuoksi. Niin, me olemme päässeet jossain määrin perille herra Glassin ulkomuodosta ja arvosta. Mitkä ovat nyt ne tärkeimmät seikat, jotka tunnemme herra Todhunterista? Niitä on varsinaisesti kolme: hän on säästäväinen, hänellä on enemmän tai vähemmän varoja ja hänellä on salaisuus. Nyt on siis selvä, että tässä ovat tuon hyväluontoisen miehen kolme päätunnusmerkkiä, miehen, joka on joutunut kiristysyrityksen uhriksi. Ja varmasti on yhtä selvää, että mr Glassin hälventynyt kiilto, irstailevat tavat ja kimeä kiukku ovat sen miehen erehtymättömiä tunnusmerkkejä, joka teki kiristysyrityksen. Me tunnemme nyt isäksi luonteenomaista henkilöä murhenäytelmästä, jonka aiheena on vaitiolon ostaminen. Toisella puolen on meillä kunnioitettava mies, jolla on salaisuus, toisella esikaupungin korppikotka, joka vainuaa salaisuutta. Nämä kaksi ovat tavanneet toisensa täällä tänään ja ovat riidelleet käyttäen nyrkkejä ja paljastettuja aseita.»

»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood laski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän tutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä olkapäistä, mutta vastasi vain:

»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan hyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»

Isä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt pyöreät kasvonsa ja sanoi:

»Mitä te tarkoitatte?»

Tiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja katseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet herra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen johtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten, luullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka niin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa jälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi hän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu sisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä herra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan, olkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen mahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri koettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata hanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on meillä koko tuo sievä tarina.»

»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan ilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.

»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla. »Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut vapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle. Minä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa itsensä niistä milloin vain haluaa.»

»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin sointu.

»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi Hood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin muodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen noista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut tarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä nuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on saada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta, jonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin savutorveen.»

Syntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan puiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin ennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella, että ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait, mustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän murhenäytelmän loppua, niinkuin _hän_, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo kauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma oli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin ihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta kääre vielä mustemman haavan päällä.

Pienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat hyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet tuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen yksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota luovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.

»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella, väsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä ja päästää siteensä irti aivan yksin?»

»Sitä minä juuri tarkoitan», sanoi tohtori.

»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se mahdollisesti olla sitä!»