Part 2

Muscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun teatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä, leikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne kompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun hän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus. Rauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi polttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli omituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä; muuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja meluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta hän ei vastannut.

Katsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen päin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies, pyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri alapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli hän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä kohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat kasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.

»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt olemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi ampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on ainoastaan kuusi.»

»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet taskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»

»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet on lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja me murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»

Ja kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti neljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta nuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään heilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan ylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä, kädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät pitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.

»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän koulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä. Mutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman paikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä kirjoitat niitä.»

»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko seisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori nainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät itseäsi?»

»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja täyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan teidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»

Ja paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin vaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen. Yksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.

»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi rosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on, siihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin nimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä — niinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön sekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin valloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen elän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita minua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää puolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää viimeisen luotinsa.»

Kaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä Brown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili pientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon luultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle. Hän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»

Varkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella, vaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää», sanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat, joilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää vanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni on pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa. Arvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi huomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja papeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole koskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään — käyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle kirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»

Hän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen tuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä. Rosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi tarkastettuaan sen läpi:

»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa asiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan puuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa. Minä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun julistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni englantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel Harrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista löytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta, jotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista ilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä ei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä viivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt minulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»

Pankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina ja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista vaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet. Hän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat uskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen, vapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi rosvolle käärön papereita ja koteloita.

»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki ystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina kuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri lunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen punnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava perheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen mahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin jonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo salata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla lauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat tapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat naiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä olonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan teidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten Paratiisin ylellisyydestä.»

Sillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä pyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin ylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen saavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen, mutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä hänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin kuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta. Muscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan epäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin tuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille. Pappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan silmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.

»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä uneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»

»Saattaapa olla», sanoi isä Brown yksitoikkoisesti.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen terävästi.

»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen pettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän näyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan virkaa hoitaessaan.»

»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »_Santa Maria!_ Minun mielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»

»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella äänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä. Mutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa ravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin te ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri ja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en voinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa hänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä hetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että sanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin hänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en sanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat tätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä varoittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana tarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat eivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen onnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu uhaten neiti Harrogaten pään päällä?»

»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen pystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»

»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille», päätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä saattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen tosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen? Siinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain aivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon taipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten olevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö kovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin. Miksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle, että hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»

»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan tukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian minulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän mahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»

»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki, jolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa päälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen paikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta se ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus maailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen maantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin tulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää meitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania minkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen yli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus liekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta, sillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä. Se muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa lämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on kuin...»

Kun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä, kuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät, uutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja epäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan jotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista huutelua.

Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.

Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan, irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa. Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.

»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen. »Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta! Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät, auttakaamme _me_ santarmeja!»

Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti olevan kovin kiihottunut.

»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken sinua olemaan asiaan puuttumatta.»

»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten käyneen jälessä.»

»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»

Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen, tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen kasvoilla.

Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän, että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä, joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.

»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»

»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä runoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun rehellisyytesikin?»

»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä tuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma itseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen rosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani ja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»

Ja hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen, hajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.

Pimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada selkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen vain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan ja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti enemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin sitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen ja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri kun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen kyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin lyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa pari sanaa.

»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen käännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin loukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin auttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa tunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän yksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä kylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli tarkoitukseni kysyä.»

»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää teistä?»

»Luullakseni?» kuului yhtä vakava vastaus.

»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle mitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette valloittanut ne. Aika lyhyt.»

»Miksi?» kysyi hämmästynyt kirjallisuuden harrastaja.

»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen _kohtalonsa_ on tullut tietä ylös.»

»Tietä ylös ei ole tullut muuta», selitti Muscari, »kuin apujoukko.»

»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet pelastajilta.»

Hänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä pakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja paksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien santarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen pensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet nousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen ja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka oli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka pankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella äänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»

»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään, »kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».

»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla tyyneydellä, »vaan pieni pullo.»

Harmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan varkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti tuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.

»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte tällaisiin kujeihin.»

Mutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin suuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa seisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate, minä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin varojen kavalluksesta.»

Suuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen asiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, hän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen vuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös, niinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei pudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat jalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.

Italialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä Brownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan lopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo, jos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni ole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja antoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä rahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat poliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta jo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan yhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»

Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä miestä kohtaan.

»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.

»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan, jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin, Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen, tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»

»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»

MR GLASSIN POISSAOLO

Tohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen erikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella, keskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista katsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä marmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin rantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla pelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava tyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta puuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla paikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty paikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli yhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat järjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat lähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli kolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon hienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut vakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan samalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli hyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita, ja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten fysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä hyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli vaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä luettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut paikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood käsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen kirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi täydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla ja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että tuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä, jotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka kannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia koneita.