Part 1

ISÄ BROWNIN VIISAUS

Salapoliisikertomuksia

Kirj.

G. K. CHESTERTON

Suomentanut

Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.

SISÄLLYS:

Esipuhe Varkaitten paratiisi Mr Glassin poissaolo Tohtori Hirschin kaksintaistelu Koneen erehdys Punainen tekotukka Pendragon suvun perikato Rumpujen jumala John Bouluoisin omituinen rikos Caesarin pää Eversti Gray'n vihannekset Isä Brown kertoo satuja

ESIPUHE

Niinkuin aikoinaan »roska-romantiikassa» Goethen kunniallisen ritarin Götzin ja Schillerin Karl Moorin sekä Sonnenwirtin jäljittelijät vähitellen tekivät yhteiskunnasta syyllisen ja rikollisesta yhteiskunnan epäkohtien uhrin, jolle he romaaniensa tuhansilla sivuilla suitsuttivat osanottoaan ja ihannoimistaan, muodostuu yleensä alhaisissa rikosjutuissa tuo rikollinen vähitellen siksi, joka vasta onkin oikeuden puolesta kovin kärsinyt ja kuolemaan saakka ahdistettu raukka. Mutta tästä harhateille joutuneesta suunnasta on visusti eroitettava se salapoliisi- ja rikostapaus-kirjallisuus, jolla on aina ollut siveellinen tarkoitus ja kirjalliset pyrkimykset. Se saa alkunsa kauhuromantiikan piiristä, mutta on sen tosiasiallinen perustaja Edgar Allan Poe, joka kehitti aivan nykyaikaiseen mittaan siinä esiintyvän johtopäätös-menetelmän. Poen suoranainen jäljittelijä on Conan Doyle, jonka Holmes ja Watson ovat Poen luomia tyyppejä.

Kauan on sitten Doylen Sherlock Holmes etsinyt tällä alalla vertaistaan, sitä pitkiin aikoihin löytämättä. Syynä on ollut etupäässä se, että kilpailijat kaikesta onnistuneisuudestaan huolimatta aina jäljittelivät Holmesia, jolle siis jäi voitoksi alkuperäisyyden leima, jos ei muuta. Ja vaikka Holmes-kertomusten myöhemmissä sarjoissa rupeaa näkymään väsähtymisen merkkejä, olivat ne edelleen yleisön suosikkeja, sillä niissä esiintyvä kylmän järjen ja hyvän asian voitto miellytti aina.

Mutta kehitys menee eteenpäin. Jo kauan on kirjallisten piirien huomiota herättänyt eräs englantilainen ajattelija ja sanomalehtimies _Gilbert Keith Chesterton_ terävyydellään, syvällisillä ajatuksillaan ja omintakeisella esitystaidollaan, ja kun hän vihdoin julkaisi kertomuskokoelmansa »_Isä Brownin viisaus_» ja »Isä Brownin yksinkertaisuus», oltiin selvillä, että Sherlock Holmes oli saanut etevän kilpailijan, pienen roomalais-katolisen papin nimeltä Brown.

Nämä kertomukset ovat todella hyvää ja mielenkiintoista kirjallisuutta. Isä Brown hoitelee seurakuntaansa ja joutuu siinä toimessaan selvittämään mitä salaperäisimpiä arvoituksia. Levollisella ja kirkkaalla järjellään sekä tuntien ihmissielun salaisimmatkin sopukat hän ratkaisee asiat mitä yksinkertaisimmin silloinkin, kun mitä salaperäisin mysterio näyttää olevan edessä. Ja tuon pienen, vaatimattoman papin mukana kulkeutuu keskusteluun mielenkiintoista aatteellisuutta, iäisyysarvojen terävää pohdintaa, joissa paljastuu laajasti sivistynyt, ajatteleva ja itsenäinen kirjailija-yksilö. Kuta enemmän lukija näihin kertomuksiin perehtyy, sitä mieluisemmaksi käy hänelle isä Brownin persoona.

Mutta Chestertonin kertomuksissa on paljon muutakin kuin tuo henkevä arvo. Niissä on kauneutta sekä ulkomuodossa että sisällyksessä. Todellisen luonnontuntijan tavoin hän terävillä havainnoilla värittää näyttämönsä ja luo siihen juuri tilanteeseen sopivan ramppivalaistuksen. Mestarin tavoin hän heittää näyttämölle milloin kirkkaan, milloin romanttisen haaveellisen valaistuksen, antaen taitavasti sorvattujen vuorosanojen sattua terävästi paikalleen. Voimansa tuntevana kuvaajana hän muovailee lauseensa sattuvasti ja hillitysti, vähääkään menemättä yli sen, mikä on tarpeellista. Näin muodostuvat hänen kertomuksensa kokonaan toisiksi kuin ovat olleet parhaimmatkaan alallaan tähän saakka, todellisiksi taideluomiksi. Sanomattakin on selvää, että ne ovat harvinaisen jännittäviä.

Chesterton on syntynyt 1874. Uransa hän alkoi kirjallisuuden arvostelijana kirjoitellen eri lehtiin. Hänen julkaisunsakin ovat osaksi kirjallisia tutkimuksia, osaksi kaunokirjallisuutta.

Toivomme, että Suomen yleisö löytäisi kertomuksista itselleen samaa viehätystä kuin suuren maailman yleisö on löytänyt. Huoletta voidaan kertomukset antaa myös nuorten käsiin.

VARKAITTEN PARATIISI

Suuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista runoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi korkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten sitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat olivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja tämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin kosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin Dantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat tuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää mustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti venetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä, trubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin esim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa salli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja kitaroineen.

Sillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut monessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla hän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle, erään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle, joka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan ollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen rodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa oli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta, viiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella, joka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten sopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen tunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän oli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi voinut luottaa.

Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.

Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen. Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen. Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna, vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä, kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.

»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua englantilaiseksi puettuna.»

»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan ajan italialaisen puku.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä italialaisista.»

»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies, pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja, uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia vaatteita.»

»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari. »Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»

»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi ja opas.»

»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»

»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»

»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin innokkaasti.

»Juuri häntä», vastasi opas.

»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.

»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen. »Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä, aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»

»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa — et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen, vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja, niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä kaivatakseen.»

»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa hän tulee.»

Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine, sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen, jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.

Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan, jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta, mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.

He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu, että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita, yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa vuorensolaa.

»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo varkaitten kuningas?»

»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen kuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten kuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta sitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon. Mutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla. Hänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina; hänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi kertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle kuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»

»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan suvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen olisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman varmana.»

»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä olen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä ollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin kuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan. Rosvoaminen on täysin hävitetty.»

»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska aseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus. Meidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja versovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee inhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan, tarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»

»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti naurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän rosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä vangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»

»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa rypistäen.

»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen valoisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on vaarallinen?»

Muscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on vaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»

Nuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin valkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois pankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa nuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan, ja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi pappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi huomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän sentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään katolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua, ennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.

»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä esitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia, mikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun. Herra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta sisarestanne hänen suuressa surussaan.»

Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan; hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.

»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»

»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi. »Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»

Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.

Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.

Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä pikku poika — suurta veistä.

Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.

Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa. Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa, eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty tähtiä kohti dynamiitilla.

»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.

»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»

»Te olette jokseenkin väkivaltainen, te itsekin», ja hän hymyili hänelle.

»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä yönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani, että te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.

»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan häviökään ollut teidän vikanne.»

Puhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle, jotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella. Ahtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat hevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden suupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti pystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan korkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi tasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua rysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin ympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten hetkien vuoksi hän eli.

Samalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään ympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli pintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias pankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin kaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti se yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä järkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi enemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle myöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla erikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan. Ja sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti, vaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan tuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa, kuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden pitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet melkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja taskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän ympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä takertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti rinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi päätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli hänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»

Hän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen sateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut _sombrero_ syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään osoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan peitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli pieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen ylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen surumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.

»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän murheessaan tullut jo niin pitkälle?»

Hän pisti sen oman päällysnuttunsa taskuun.

»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan enemmän.»

Hän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut nostetuksi kukkien keskeltä sanoen:

»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset kiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret voivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina ja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän. »Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen; ehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»