Part 5

»Ja onko se?» kysyi isä Brown.

»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan, että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella. Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän, punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa. Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta vanhalta porkkanalta.»

Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa kaapissa?» kysyi hän.

»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli oikeastaan valkea — oli...»

Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.

»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti

»Eikö se ollutkaan _harmaa?»_ sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte minut.»

»Mitä hiisiä te säikytte?»

»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»

»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä. Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»

»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat», sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa niinkuin paholainen.»

»Tarkoitatteko...?»

»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä, ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia, vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät, jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»

»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.

»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla, tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin. Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei _yksikään_ sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»

»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.

»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan... Niin, en ole koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No, Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin — että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti, oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa, jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden _täytyi_ tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka _tiesi_ kärsineensä vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät, niinkuin he _tietäisivät_, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita, vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»

»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»

»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi, »joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella, että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»

»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään. Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»

»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.

Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä. Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi, »jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi...»

»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema on määräävä.»

»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan isänmaan-ystävä.»

Isä Brown ruoti yhä silliään.

Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö häntäkin?»

»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois, ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea, mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän tai vähemmän totta. Tässä molemmat... Hyvä! Minä olen selittänyt teille ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä minua.»

»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä. »Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman loistavaksi, mutta... no, miksi te sitä sanoisitte?»

»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja. No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu: 'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin... kuin se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»

Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille istumaan.

»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen anteeksipyyntönsä.»

»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä — »anteeksipyynnönkö?»

»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta — käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa kun hän on poislähdössä.»

»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»

»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes, »juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa kunniaa Hirschille...»

»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.

»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau harmistuneesti.

»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»

»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen kulmiaan pää kumarassa.

»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua. »Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»

»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen, »hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne automobiilillä.»

Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi, oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää; pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»

»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi», sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»

»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään, »teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»

Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.

Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön, jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston ristikkoaitaus.

Flambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.

»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain...»

»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»

»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän edessään.

Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun latvat.

Herttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu kuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää Ranskan.»

»Hän aikoo jättää kaiken», vastasi isä Brown.

Valognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi. »Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.

»Te ette tule löytämään hänen ruumistaan», vastasi toinen.

Määrittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta. »Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on! Niin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin tuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»

»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään lanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»

Ja äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille Flambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen kiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä tapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston ristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.

Mutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin ylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla sitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin — vaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta hän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon takaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.

Punainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti, niin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle, joka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä eversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa, ylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin korkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi hiljaisella äänellä:

»Niin, he tahtovat kuitenkin taistella.»

»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch oli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa pitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen psykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti alati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä toisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin samanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»

»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista mielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy kiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme heidät siihen.»

»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan», sanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa taistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan taistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei toinen tulisi.»

»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua kärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin muutkin ihmiset?»

»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti hymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa, niin sanoakseni.»

Hän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes äkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan. Valaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin hiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin, että hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta luopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten leveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti takin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä mies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin peseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään ja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas valo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut, hänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi ajeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen haukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown syvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.

»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä tee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta, kiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä jotain kieroa, _Monsieur_, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä miehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä, toinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa, niin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin että hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä myöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus, mutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja täsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät voi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu. Niinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain...»

Flambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa olija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo kiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä riippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja leukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä katsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun vääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau näki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten peittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän, mustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia myöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta, että tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.

KONEEN EREHDYS

Flambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa auringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu samanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa oikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui heidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen, tutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.

»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä metoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän mitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja se ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja lausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»

»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se muistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä käsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja koskettaisi sitä.»

»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän mielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»

»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa nopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta miljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa virrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka, ennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä vuodattamaan.»

»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat kuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»

»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown, »ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset tiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin sydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä tunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut häneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri kiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika huono todistus!»

»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman vastauksen kuin mikään muu.»

»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa», vastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan päinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan puikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en ole sen koommin uskonut koko koneeseen.»

Ja hän alkoi kertoa tarinaa pettymyksestään.

* * * * *

Se tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown oli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa irlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä rikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa. Johtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen entinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen filosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus ja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen suojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään inhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja hän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.

Eräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien hänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun pöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta pienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja tämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan hienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin: