Part 16

»'— On turha pyytää armoa, teidän täytyy lähteä vapaasti' — sanoi hymyilevä mies — 'Tästä lähin tulee hius lyömään teitä kuin miekka ja tuuli tulee puremaan teitä kuin käärme; aseet lennähtävät teitä vastaan tuntemattomalta suunnalta ja te tulette kuolemaan monta kertaa —'

»Samalla katosi hän taas takaseinän kautta ja minä tulin ulos kadulle.»

Gray vaikeni ja isä Brown istahti huolettomasti maahan alkaen noukkia päivänkakkaroita.

Sitten jatkoi soturi: »Tervejärkinen Putnam tietysti pilkkasi minun pelkoani, ja siitä hetkestä alkoi hän epäillä mieleni tilaa. No, minä kerron teille vain muutamalla sanalla nuo kolme seikkaa, jotka senjälkeen ovat tapahtuneet, ja te saatte sanoa, kumpi meistä on oikeassa.

»Ensimäinen tapahtui intialaisessa kylässä viidakoitten reunalla, satojen penikulmien päässä temppelistä, tai kaupungista, tai heimon ja tapojen alueelta, jossa kirous oli suunnattu minuun. Heräsin pimeässä keskiyöllä ja loikoilin ajattelematta mitään erikoista, kun minä tunsin, että minun kurkkuni ympärille oli kietoutunut kutkuttava esine, aivan kuin hius tai rihma. Minä säikähdin sen eriskummaisuutta, enkä voinut olla ajattelematta temppelissä kuulemiani sanoja.

»Mutta kun minä olin noussut ylös ja hankkinut valoa ja peilin, oli viiva kaulani ympärillä verinen.

»Toinen tapahtui majapaikassa Port Saidissa, myöhemmin, kotimatkallamme. Se sattui talossa, joka oli jonkunmoisen kapakan ja harvinaisuuskaupan välimuoto, ja vaikka siellä ei ollut mitään Apinan palvelusta muistuttavaa, niin on sentään mahdollista, että joku sen kuvista tai taikakaluista oli siellä. Sen kirous oli siellä kaikissa tapauksissa. Minä heräsin taas pimeydessä tunnelman vallassa, jota ei voi selittää kylmemmillä tai tarkemmilla sanoilla kuin että tuuli puri kuin käärme. Elämäni oli sammumaisillaan, minä löin päätäni seiniin, kunnes hoiperruin ikkunaa vasten, ja putosin mieluummin kuin hyppäsin alempana olevaan puutarhaan. Putnam, tuo poika parka, joka oli sanonut edellistä tapausta satunnaiseksi naarmuksi, oli pakoitettu ottamaan asian vakavasti tavatessaan minut puoleksi tunnottomana ruohokossa aamun hämärtäessä. Mutta minä pelkään, että hän piti mielentilaani eikä kertomustani huolestuttavana.

»Kolmas tapahtui Maltassa. Me olimme siellä eräässä linnoituksessa, ja kun se tapahtui, olivat makuuhuoneemme avoimelle merelle päin, joka ulottui melkein meidän ikkunalautoihimme saakka lukuunottamatta valkeaa rantavallia, joka oli yhtä autio kuin meri. Minä heräsin taas, mutta nyt ei ohutkaan pimeä. Kuu paistoi heleästi, kun minä astuin ikkunan eteen. Minä olisin voinut nähdä linnun alastomalla muurilla, tai purjeen näköpiirissä. Mutta minä näinkin jonkunlaisen kepin tai oksan, joka tulla kierretteli autiossa ilmassa. Se lensi suoraan minun ikkunaani kohden ja löi pirstoiksi lampun sänkyni vieressä, josta juuri olin noussut. Se oli tuollainen kummallisen muotoinen sotanuija, joita itämaiset heimot käyttävät. Mutta se ei ollut lähtenyt ihmiskädestä.»

Isä Brown pani pois päivänkakkarakimpun, jota hän järjesteli, ja nousi ylös kiihkeän näköisenä:

»Onko majuri Putnam hankkinut», kysyi hän, »jonkun tuollaisen itämaisen harvinaisuuden, aseen, epäjumalankuvan tai sentapaisen, mistä joku olisi saanut vihjauksen?»

»Hänellä on paljon niitä, vaikkei hän niillä mitään tee, luulen minä», vastasi Gray »mutta tulkaa kaikissa tapauksissa hänen työhuoneeseensa.»

Kun he astuivat sisään, kulkivat he neiti Watsonin ohi, joka napitti hansikkaitaan kirkkoon lähtiessään, ja kuulivat Putnamin äänen alempana yhä neuvovan kokille keittotaitoa. Majurin työhuoneessa ja harvinaisuuskokoelmassa tapasivat he äkkiä kolmannen henkilön, joka silkkihattu päässä ja päällysvaatteet yllään tutki tupakkapöydän luona avonaista kirjaa, jonka hän sulki jokseenkin syyllisen näköisenä ja kääntyi heitä kohti.

Gray esitti hänet hyvin kohteliaasti tohtori Omaniksi, mutta hän näki sellaisen vastenmielisyyden kuvastuvan toisen kasvoilla, että isä Brown arvasi noiden kahden miehen olevan kilpakosijoita Andrey'n tietäen tai tietämättä. Tuo vastenmielisyys ei ollut epämieluisaa isä Brownille. Tohtori Oman oli todella hyvin miellyttävän näköinen herra, kaunispiirteinen, mutta tumma kuin aasialainen. Mutta isä Brownin täytyi vakuuttaa itselleen kiivaasti, että täytyy varoa juuri niitä, jotka käyttävät vahaa teräväksi leikatuissa parroissaan, ja joilla on pienet, hansikoidut kädet, ja jotka puhuvat puhtaasti sointuvalla äänellä.

Grayta näytti jokin tuossa pienessä rukouskirjassa Omanin mustahansikkaisessa kädessä erikoisesti häiritsevän. »Minä en tiennyt, että se kuului teidän alaanne», sanoi hän töykeästi.

Oman hymyili suopeasti, loukkaantumatta: »Tämä onkin, tietääkseni», sanoi hän laskien kätensä äsken sulkemansa suuren kirjan kannelle, »myrkkyjen ja sen sellaisten luettelo. Mutta se on liian suuri kirkkoon vietäväksi.»

Sitten pani hän pois ison kirjan ja hänen liikkeissään tuntui taas kiireen ja nolouden vivahdus.

»Minä otaksuin», sanoi pappi, jolla näytti olevan suuri halu vaihtaa puheenaihetta, »että kaikki nuo keihäät ja esineet ovat Intiasta?»

»Kaikkialta», vastasi tohtori. »Putnam on vanha sotilas, ja hän on ollut Mexikossa, Australiassa ja Ihmissyöjä-saarilla minun tietääkseni.»

»Minä toivon», sanoi isä Brown, »ettei hän oppinut keittotaitoaan ihmissyöjäsaarilla.» Ja hänen katseensa kiisi paistinpannujen ja muiden omituisten taloustavaroiden yli, joita oli seinällä.

Samalla hetkellä pisti heidän keskustelunsa todellinen esine nauravat, punakat kasvonsa huoneeseen. »Tule tänne, Gray», huusi hän, »aamiainen on juuri pöydällä. Ja kellot soivat kutsuen niitä, jotka ovat kirkkoon menossa.»

Gray nousi ylempään kerrokseen muuttamaan pukua, tohtori Oman ja neiti Watson lähtivät juhlallisina kulkemaan pitkin katua, mutta isä Brown huomasi, että tohtori kääntyi kahdesti ympäri tarkastellen taloa, palasipa nurkan takaa takaisin katsellakseen sitä vielä.

Pappi näytti pettyneeltä. »Hän ei ole voinut olla rikkalaatikolla», mutisi hän. »Ei noissa vaatteissa. Tai olisiko hän ollut täällä aikaisemmin?»

Isä Brown oli muiden ihmisten seurassa herkkä kuin baromeetteri; mutta tänään näytti hän olevan paksunahkainen kuin sarvikuono. Ei mikään seuraelämän sääntö, pysyvä tai satunnainen, olisi oikeuttanut häntä jäämään intialais-englantilaisten ystävysten aamiaiselle, mutta hän jäi, peittäen asemansa huvittavalla, mutta harmittomalla lörpötystulvalla. Hän oli sitä hämmästyttävämpi, koska hän ei näyttänyt kaipaavan aamiaista. Kun mainiosti valmistetut ruokalajit viineineen seurasivat toinen toistaan, toisti hän vain, että tänään oli hänen paastopäivänsä, ja nieleskeli leipäpaloja maistellen kylmää vettä, jonka hän sitten jätti koskematta. Mutta hänen puhelunsa valui yhä virtanaan.

»Sanonpa teille, mitä aion tehdä puolestanne!» huusi hän. »Minä valmistan vihanneksenne! Minä en voi syödä sitä, mutta minä osaan valmistaa sen kuin enkeli! Onko teillä aineksia täällä?»

»Pahaksi onneksi meillä ei ole kuin yhtä lajia,» vastasi hyväntuulinen majuri. »Muistatte kai, että sinapit, öljyt ja muut katosivat ryytimaljakossa varkaan mukana.»

»Niin», vastasi isä Brown huolimattomasti. »Minä juuri pelkäsin, että niin kävisi. Sen vuoksi pidän minä aina mukanani ryytiastiaa. Minä pidän tavattomasti vihanneksista.»

Ja molempien toisten hämmästykseksi otti hän taskustaan pippuriastian ja asetti sen pöydälle.

»Minä ihmettelen tarvitsiko varas sinappiakin,» jatkoi hän vetäen toisesta taskustaan sinappikupin.

»Sinappilaastariksi kai, luullakseni. Ja etikkaa», sanoi hän ottaen esiin sitä. »Oletteko joskus kuulleet jotain etikasta ja ruskeasta paperista? Mitä taas öljyyn tulee, jota minä panin vasempaan...»

Hänen kielevyytensä vaikeni hetkeksi, sillä nostaessaan silmänsä näki hän, mitä kukaan muu ei nähnyt: tohtori Oman seisoi aurinkoisella pihalla ja katseli yhtä mittaa huoneeseen. Ennenkuin hän oli ehtinyt täydellisesti koota ajatuksensa, oli Gray puuttunut puheeseen.

»Te olette hämmästyttävä velikulta», sanoi hän tuijottaen. »Minä tulen kuuntelemaan teidän saarnojanne, jos ne ovat yhtä hauskoja kuin teidän juttunne.»

Hänen äänensä muuttui hiukan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan.

»Oh, nämä ovat saarnoja ryytirasiassa», sanoi isä Brown hyvin vakavasti. »Oletteko kuullut, että usko on, sinapin siemenen kaltainen, tai sääliväisyydestä, joka voitelee öljyllä? Ja mitä etikkaan tulee, niin voiko yksikään sotilas unohtaa tuota yksinäistä sotilasta, joka, kun aurinko pimeni...»

Eversti Gray nojautui hiukan eteenpäin ja puristi pöytäliinan nyrkkiinsä.

Isä Brown, joka paraikaa teki salattia, tipautti pari lusikallista sinappia vesilasiin vieressään, nousi ja sanoi uudella, korkealla ja äkillisellä äänellä — »Juokaa tämä!»

Samalla hetkellä saapui liikkumaton tohtori pihalta juosten ja temmaten ikkunan auki ja huusi: »Tarvitaanko minua? Onko hänet myrkytetty?»

»Läheltä piti», sanoi isä Brown hymyn varjo kasveillaan, sillä oksetusaine oli vaikuttanut äkillisesti.

Gray makasi nojatuolissa, huohottaen kuin hengen lähtiessä, mutta elossa.

Majuri Putnam hyppäsi pystyyn punakat kasvot pilkullisina. »Rikos!» huusi hän käheästi. »Minä menen hakemaan poliisia!»

Pappi kuuli hänen ottavan palmulehtihattunsa naulakosta ja kiiruhtavan ulos pääovesta ja hän kuuli puutarhan portin rämähtävän. Mutta hän seisoi vain katsellen Grayta, ja sanoi sitten lyhyen hiljaisuuden jälkeen:

»En puhu teille paljon, mutta kerron teille kaikki, mitä luulen tietäväni. Teitä ei uhkaa mikään kirous. Apinan temppeli oli joko sattuma tai osa tempusta ja temppu oli valkean miehen keksimä. On ainoastaan yksi ase, mikä voi haavoittaa melkein tietämättä: valkean miehen käyttämä partaveitsi. On vain yksi keino, jolla voi saada huoneen täyteen näkymätöntä, vastustamatonta myrkkyä: kaasujohdon avaaminen — valkean miehen rikos. Ja on olemassa ainoastaan yksi laji heittoaseita, joka voi lentää ikkunasta huoneeseen, kääntyä takaisin ilmassa ja palata heittäjänsä luo: australialainen boomerangi. Sellaisen saatte nähdä majurin työhuoneessa.»

Tämän sanottuaan hän meni ulos ja jutteli hetken tohtorin kanssa. Heti sen jälkeen tuli Andrey Watson kiihkeästi huoneeseen ja lankesi polvilleen Gray'n tuolin viereen. He eivät kuulleet, mitä he toisilleen puhuivat, mutta heidän kasvoillaan kuvastui hämmästys eikä onnettomuutta. Pappi ja lääkäri astelivat hitaasti puutarhan porttia kohti.

»Minä luulen, että majurikin oli rakastunut häneen», sanoi hän räpäyttäen silmiään, ja kun toinen nyökkäsi myöntävästi, huomautti hän: »Te olitte hyvin viisas, tohtori. Te menettelitte hienosti. Mutta mikä saattoi teidät epäilemään?»

»Hyvin pieni seikka», sanoi Oman, »mutta se teki minut levottomaksi kirkossa, kunnes minä palasin takaisin katsomaan, oliko kaikki hyvin. Tuo kirja pöydällä käsitteli myrkkyjä ja oli avattu kohdalta, missä puhuttiin eräästä intialaisesta myrkystä, joka, vaikka olikin tappava ja vaikea osoittaa, oli hyvin helposti poistettavissa tavallisilla oksetusaineilla. Minä arvelen, että hän luki tämän viimeksi...»

»Ja muisti, että ryytimaljakossa oli oksetusainetta», sanoi isä Brown. »Juuri niin. Hän pisti maljan rikkalaatikkoon, josta minä sen löysin hopeitten joukosta. Ne hän oli kätkenyt sinne saadakseen meidät luulemaan murtovarkauden tapahtuneen. Mutta jos te tarkastatte pippuriastiaa, jonka minä panin pöydälle, näette siinä pienen reiän. Siihen sattui Gray'n luoti, pölähdyttäen pippuria ja saaden pahantekijän aivastamaan.»

Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi tohtori Oman jurosti:

»Majuri viipyy kauan hakemassa poliisia.»

»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»

ISÄ BROWN KERTOO SATUJA

Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa. Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli, ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista, joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta, saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä, mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä. Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.

Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta tarinaa, joka nyt seuraa:

»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»

»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä pahempaakin.»

»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.

»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»

»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin ihmeissään.

»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne tarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria poliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai, että tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien vahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti. Valtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti Grossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me näimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen vanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja jollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja, jotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin menestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä paikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset voittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja isänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan: 'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka väistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain siihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi onnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti, mutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen kaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista määräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa oikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin valtauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli kuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi jonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka muistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten kanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on kerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin naapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine valkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.

»Minä tiedän», sanoi isä Brown. »Minä näin hänet kerran.»

Hänen ystävänsä katsahti häneen aikalailla hämmästyneenä.

»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi hän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin. Niin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon jäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa murhenäytelmässä.»

»Tarkoitatteko, että ruhtinaskin kuoli aikaisemmin?»

»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme. Tiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä tuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki vartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin että kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja, ja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein aina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten muodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän jonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin vankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli maassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että hän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan. Mutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan kukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin vaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat hyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja ankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin inhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi Otto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan Heiligenwaldensteiniin.»

»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista», sanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan, »vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi. Mikä on _ase?_ Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin talouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te näyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä, olisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen edessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta mallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin sormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»

»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni ovat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän oli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita minut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa hetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi Oton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista. Grimmin mukaan oli tapaus tällainen.»

Hän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan mustasta oluestaan ja jatkoi sitten:

»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla...»

»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»

»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet _hänelle_...» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin, lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa: tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan — kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä. Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja käytävistä.

Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja, jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.

Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli. Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.

»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.

»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»

»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.