Part 15
»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti tarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen.
»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse uhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi raittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten kapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä toisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se vaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja seuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla, waleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä, hyvä veli!»
»Herran tähden!» huudahti Flambeau, »ettehän tarkoittane...»
Nopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen kultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota roomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti tervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»
»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin mielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän suojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette arvannut kaikki ominpäin.»
»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo hiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä hänet hellävaroen.»
Ottaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä kanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä ei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown oli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin puolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli riisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.
»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan takaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo omituinen nenä.
Flambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi hän.
»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän kokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»
Ilme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti esiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke. Siitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella. »Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia perhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten oven jälkeensä.
»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin yli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian myöhään.
Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo soittaakseen poliisille ja lääkärille.
Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan nykyaikaisia englantilaisia rahoja.
Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»
Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi, jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»
Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»
»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta... älä tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä minä... mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»
»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat sangen hyvin.»
EVERSTI GRAY’N VIHANNEKSET
Isä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena aamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin itse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät yhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet piirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana näkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat selvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä oli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien nimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei kellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän sellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja laajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua, mikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin tai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei hämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja heikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli, että se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään muistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään muuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat: soodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka syntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei tuntunut olevan mitään järkeä.
Isä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä vaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti pienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta. Toiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon yksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla voinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan ainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei voinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin, joihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi, ja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai verenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa omien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan matkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut häneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä selitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.
Sitten kirkastui harmaa näköpiiri hopeiseksi, ja kajastavassa valossa huomasi hän saapuneensa talon luo, jonka omisti englantilais-intialainen majuri, nimeltä Putnam; majurilla oli maltalainen kokki, joka kuului isä Brownin seurakuntaan. Hän alkoi myöskin muistella, että pistoolin laukaukset ovat sangen vakavia pamauksia ja että niillä oli seurauksia, jotka virallisesti kuuluivat hänen alaansa. Hän kääntyi ympäri puutarhatielle, joka johti talon pääkäytävän ovelle.
Noin puolivälissä pisti talon toiselta sivulta esiin ulkonema, kuin hyvin matala vaja, mutta se oli, niinkuin hän myöhemmin huomasi, hyvin suuri rikkalaatikko. Sen kulman takaa tuli olento, aluksi kuin tummempi varjo sumun keskellä, ja se näytti tähystelevän ja kyyristelevän. Kun se tuli lähemmäksi, ruumiillistui se haahmoksi, joka todella oli tavattoman kiinteä. Majuri Putnam oli kaljupäinen paksuniskainen mies, lyhyt ja hyvin ruumiikas. Hänen kasvonsa olivat tuota melkein herpaantunutta lajia, jonka itämaiseen ilmastoon yhtyneet länsimaiset nautinnot aiheuttavat. Mutta kasvot olivat hyvin hyväluontoiset, ja nytkin hämillään ja kysyväisinä, oli niillä jonkunlainen viaton irvistys. Hänellä oli niskassaan leveä palmulehvähattu, joka johti mieleen sädekehän, mikä ei ollenkaan sopinut hänen kasvojaan ympäröimään, muuten oli hän puettu ainoastaan hyvin räikeänväriseen puna- ja keltajuovaiseen yöpukuun, joka, vaikka se olikin hehkuvan näköinen, oli kai hyvin kylmä viileänä aamuhetkenä. Hän oli nähtävästi tullut ulos talostaan hyvin nopeasti, ja pappi ei ollut vähääkään hämmästynyt, kun hän muitta mutkitta huusi:
»Kuulitteko pamauksen?»
»Kyllä», vastasi isä Brown. »Arvelin, että on parasta katsahtaa sisään, jos sattumalta olisi tapahtunut jotakin.»
Majuri katseli häntä hiukan kieroon hyväntuulisilla, marjamaisilla silmillään. »Mistä arvelette tuon melun johtuneen?» kysyi hän.
»Sehän pamahti kuin pyssy tai joku sellainen», vastasi toinen hiukan epäröiden, »mutta sillä tuntui olevan hyvin omituinen kaiku.»
Majuri katseli häntä yhä rauhallisesti, mutta pullottavin silmin, kun pääovi äkkiä paiskautui auki heittäen kaasuvalon virran hälvenevään sumuun, ja toinen yöpukuinen mies juoksi tai vierähti puutarhaan. Olento oli paljon pitempi, laihempi ja voimakkaampi kuin toinen, ja hänen yöpukunsa, vaikka yhtä troopillinen, oli verrattain maukas sitruunankeltaisine viiruineen valkealla pohjalla. Mies oli laiha, mutta miellyttävä, vielä ruskettuneempi kuin toinen: hänellä oli kotkan kasvot ja verrattain syvälle painuneet silmänsä ja hänen hiilenmustat hiuksensa hänen vaaleitten viiksiensä yhteydessä tekivät hiukan omituisen vaikutuksen. Kaiken tämän huomasi isä Brown yksityiskohdittain myöhemmin, kun hänellä oli parempaa aikaa. Tällä hetkellä näki hän miehessä vain yhden seikan: hänellä oli revolveri kädessä.
»Gray», huudahti majuri häneen tuijottaen, »tekö ammuitte laukauksen?»
»Minä», vastasi mustatukkainen herra tulisesti, »ja niin tekin olisitte tehnyt minun sijassani. Jos paholaiset ahdistaisivat teitäkin kaikkialla ja lähes...»
Majuri näytti keskeyttävän sangen kiireellisesti. »Tämä on minun ystäväni isä Brown», sanoi hän. Ja sitten lisäsi hän kääntyen Browniin: »En tiedä, oletteko ennen tavannut eversti Grayn kuninkaallisesta tykkiväestä.»
»Minä olen tietysti kuullut hänestä», sanoi pappi viattomasti. »Sattuiko... sattuiko kohti?»
»Luullakseni», vastasi Gray vakavasti.
»Kaatuiko», kysyi majuri Putnam matalalla äänellä. »Kaatuiko hän, vai huusiko hän, vai mitenkä?»
Eversti Gray katseli isäntäänsä omituisella, muuttumattomalla ilmeellä. »Minä kerron teille tarkkaan, mitä se teki», sanoi hän. »Se aivasti.»
Isä Brownin käsi kohosi puoliväliin päätä kohti, niinkuin miehen, joka äkkiä muistaa jonkun nimen.
Nyt hän tiesi mitä se oli, joka ei ollut soodapullonsuhinaa, eikä koiran urahtelua.
»Kas», huudahti tuijottava majuri. »Minä en ole koskaan ennen kuullut, että sotilasrevolveri olisi esine, jolle aivastetaan.»
»En minäkään», sanoi isä Brown arasti. »Olipa onni, ettette tullut suunnanneeksi tykistöänne häntä kohti, olisipa hän silloin saanut pahanpuolisen nuhan.»
Sitten sanoi hän mietittyään hiukan: »Oliko se varas?»
»Mennään sisään», sanoi majuri Putnam terävänlaisesti ja näytti tietä taloon.
Talon sisäpuolella ilmeni tuo aamuisissa taloissa usein silmiin pistävä eriskummaisuus, että huoneet näyttivät valoisemmilta kuin taivas ulkopuolella, senkin jälkeen kuin majuri oli sammuttanut kaasuliekin hallista. Isä Brown hämmästyi nähdessään, että komea ruokapöytä oli katettu kuin juhla-ateriaa varten, ruokaliinoineen ja joka lautasen vieressä tarpeettoman erimuotoiset viinilasit. Olihan hyvin tavallista, että pöydällä tähän aikaan aamusta oli illallisen jätteitä, mutta että se näin aikaiseen oli juuri äsken katettu, oli tavattomampaa.
Kun hän seisoi epäröiden hallissa, hyökkäsi majuri Putnam hänen ohitseen ja loi nopean silmäyksen yli soikean pöytäliinan. Lopuksi sanoi hän metelöiden: »Kaikki hopeat poissa! Kalaveitset ja kahvelit poissa! Vanha mausteastia poissa! Vanha, hopeinen kermakannu poissa! Ja nyt, isä Brown, olen valmis vastaamaan teille, oliko se varas.»
»Te olette tyhmiä ja sokeita», sanoi Gray itsepäisesti. »Minä tiedän paremmin kuin te, ketkä tätä taloa ahdistavat; minä tiedän paremmin kuin te, miksi...»
Majuri taputti häntä olalle aivankuin sairasta lasta viihdytellen, ja sanoi: »Se oli varas. Se oli selvästi varas.»
»Aika viluinen varas», huomautti isä Brown. »Niin viluinen, että on helppoa päästä hänen jäljilleen.»
Majuri pudisti synkästi päätään. »Pelkäänpä että hän nyt on saavuttamattomissa», sanoi hän.
Sitten, kun levoton eversti revolvereineen lähti taas ovesta pihalle päin, lisäsi hän kuiskaavalla, uskottelevalla äänellä:
»En tiedä pitäisikö minun lähettää hakemaan poliisia, sillä minä pelkään, että ystäväni on lennätellyt luotejaan vapaanpuoleisesti, ja lähestynyt lakia väärältä puolen. Hän on elänyt hyvin villissä ympäristössä ja sanoakseni teille suoraan, luulen minä, että hän joskus kuvittelee kaikenlaista.»
»Luullakseni te kerran kerroitte minulle», sanoi isä Brown, »että hän luulee jonkun salaisen intialaisen seuran ahdistavan häntä.»
Majuri Putnam nyökkäsi myöntävästi, mutta kohotteli samalla kertaa olkapäitään. »Minä luulen, että on parasta mennä ulos hänen jälkeensä», sanoi hän. »Minä en enää — kuinka sanoisinkaan — halua kuulla lisää aivastuksia.»
He menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he näkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena, tarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa kun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman kierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai kolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.
Hän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata esinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä sisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä Brown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä muuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin salaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan tuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.
Kun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä näytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli haihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä, se oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin henkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja pukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen liina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna näyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta mielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän puheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset ja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen lumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan olla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli noita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet. Ainoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli hänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän ympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa, puettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli hänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli yhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin ja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden, lyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään hänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti silmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain kaunisteltua puhetta.
Kolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin: hän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja tällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja päättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin suojatti.
»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina, ettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»
»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin vanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»
»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te ette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen takia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta kaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä ilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver serkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista jälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te miehet tulette toimeen yksinänne.»
»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin ystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme usein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te kai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän ei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän, että te haluatte kuulla soittoa.»
»Minä tahdon mennä kirkkoon», sanoi hän, jokseenkin tuikein silmin.
Hän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä, koska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja piirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään ja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja muodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja silmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä, niinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon. Sillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin päättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown päätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi lähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam oli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin aamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat aamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman jäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in, vanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään ja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja lähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä olisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in kasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown katselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.
Kun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan kuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä Brown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin kuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.
»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte minua hulluna niin kuin nuo muutkin?»
»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä olen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»
»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Gray jyrkästi.
»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa sairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te koetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette sitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»
»Ja mitä se on?»
»Te tahdotte todistuksen siitä, että olette väärässä», sanoi Brown.
Viimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen ja katseli nyt pappia kiihkein silmin.
»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua vastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en hyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!
»_Hänkin_ on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä, mustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän siitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että paholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä olin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»
Hiukan vaiettuaan sanoi hän: »Kuulkaapas, minä en ole nähnyt teitä ennen, mutta te saatte nyt kuulla koko tarinan. Putnam ja minä olimme ystäviä samassa ruokakunnassa, mutta muutamien tapausten vuoksi Afganistanin rajalla sain minä rykmentin paljon ennen kuin monet muut, ja meidät päästettiin molemmat invaliideina kotiin hiukan sen jälkeen. Minä olin kihloissa Andreyn kanssa jo silloin, ja me matkustimme kaikki yhdessä takaisin. Mutta paluumatkalla tapahtui jotain. Omituisia tapauksia. Seuraus siitä oli, että Putnam tahtoi keskeyttää matkan ja Andreykin tahtoi pysähtyä, ja minä tiedän mitä he ajattelivat. Minä tiedän mitä he minusta ajattelivat, ja te myöskin.
»No niin. Tällainen oli asia. Kun me olimme viimeistä päivää intialaisessa kaupungissa, kysyin Putnamilta enkö voisi mistään saada muutamia Trichinopoli-sikareja ja hän osoitti minulle pienen kaupan vastapäätä asuntoani. Olen sittemmin huomannut, että hänen tarkoituksensa oli aivan suora, mutta 'vastapäätä' on vaarallinen sana, kun kunnollisen talon vastapäätä on viisi kuusi likaista mökkiä, ja minä erehdyin kai ovesta. Se aukeni vaikeasti ja johti pimeään, mutta kun minä käännyin takaisin, painui ovi takanani kiinni ja asettautui paikoilleen satojen saranoiden vinkuessa. Ei ollut muuta neuvoa kuin astua eteenpäin, ja niin kuljin minä käytävästä käytävään pilkkopimeässä. Sitten tulin minä portaille ja sitten salaovelle, jota vahvisti huolekkaasti tehty säppi itämaisesta raudasta. Sen löysin minä vain hapuilemalla, mutta vihdoin se antoi myöten. Minä tulin taas ulos hämärään, johon pienet, mutta tasaisesti palavat lamput alempana loivat vihreän vivahduksen. Ne valaisivat ainoastaan omituisten, tyhjien patsaiden jalustat tai liepeet. Aivan minun edessäni oli jotain, mikä näytti vuorelta. Minä tunnustan, että minä melkein vaivuin kivipermannolle, jolla seisoin, huomatessani, että se oli epäjumala. Ja kaikkein pahinta oli se, että sen selkä oli minuun päin.
»Se oli tuskin puoleksikaan inhimillinen, arvasin minä, päättäen sen pienestä, kyyristyneestä päästä ja vielä enemmän jonkunlaisesta hännäntapaisesta, tai lisäjäsenestä, joka kääntyi ylös takaa ja osoitti kuin ilkeä, leveä sormi, jotain sen leveän kiviselän keskelle kaivettua tunnustuksellista kuviota. Himmeässä valaistuksessa olin minä alkanut, en suinkaan kauhistumatta, arvailla tuon kuvan merkitystä, kun sattui vielä kamalampi tapaus. Temppelin muurissa takanani aukeni ovi ja ulos astui mies, jolla oli ruskeat kasvot ja musta puku. Hänen vaskilihaisilla kasvoillaan, norsunluisine hampaineen väreili muuttumaton hymy, mutta minun mielestäni oli inhottavin piirre hänessä se, että hän oli puettu eurooppalaiseen pukuun. Minä olin valmistautunut näkemään juhlapukuisia pappeja tai alastomia fakiireja. Mutta nyt tuntui siltä kuin tuo epäjumalan palvelus olisi levinnyt kaikkialle, kuten minä lopulta sain sen havaita.
»'— Jos te olisitte nähnyt vain Apinan jalat — sanoi mies yhä hymyillen ilman muuta johdantoa — olisimme me olleet hyvin suopeita: teidät olisi vain kidutettu kuoliaaksi. Jos te olisitte nähnyt Apinan kasvot, olisimme yhä olleet sangen kohtuullisia: teitä olisi vain kidutettu, ja olisitte jäänyt eloon. Mutta koska te olette nähnyt Apinan hännän, täytyy meidän langettaa ankarin tuomio, joka kuuluu: 'Lähtekää vapaasti'.
»Kun hän sanoi nämä sanat, kuulin minä vahvan rautasalvan, jonka kimpussa olin ponnistellut, automaattisesti aukeavan ja sitten kuulin minä raskaan katuoven käytävän toisessa päässä, jonka läpi olin kulkenut, kääntyvän saranoillaan.