Part 17

»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon... tuon verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa, samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin, että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen salaamisesta, joka...»

»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.

Flambeau tuijotti häneen.

»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri kukintojen alta.»

»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia, jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin lapset, näyttää siltä kuin...»

Hän epäröi ilmaista mielipidettään.

»No?» kysyi toinen.

»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti, selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»

»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi. »Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin — hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla, niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin. Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi, sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa. No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla, että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»

»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.

»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen vyössään oli toinen kuulanreikä.»

Isä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.

»Löytyikö toinen kuula?» kysyi hän.

Flambeau säpsähti hiukan.

»Ei minun muistaakseni», sanoi hän.

»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman uteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa minun miettiä tätä hetkisen.»

»Hyvä», sanoi Flambeau nauraen ja lopetti oluensa.

Hiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi taivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän sen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat kuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen lastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä yhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin takana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.

»Kuinka tuolle Hedwigille sitten kävi?» kysyi pappi viimein.

»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau. »Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin romanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja Gravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta pienimmissäkin Saksan...»

Isä Brown oikasihe äkkiä:

»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen. »Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies; mutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin kärsivällistä vihaa...»

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen. »Millä lailla tappoivat he miehen?»

»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten, kun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista. Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän, ettei se merkitse samaa kuin sairaus.»

»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne, mutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin äsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli ammuttu. Kuka? Mitenkä?»

»Hänet ammuttiin hänen omasta määräyksestään», sanoi pappi.

»Tarkoitatteko että hän teki itsemurhan?»

»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman määräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.

»No mikä on sitten teidän mielipiteenne?»

Isä Brown nauroi.

»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä. Mutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa, kerron teille sadun.»

Pienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat riidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa vien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja ojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan tullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.

»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.

»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin; sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa, kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä sydämensä halun perille huokeammalla.»

Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki, pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä, eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä, virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven, eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä ketjussa. Hän oli turvassa.

Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä, tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon. Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet, olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja ja rotkoja ja sade oli lakannut.

Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa...»

»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»

»... ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan...»

Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut, valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia, leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa veliparkanne kuoli.»

»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet, hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen kuollut, minäkin.»

»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse antaneet todisteen siitä, että...»

Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.

»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»

Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva, pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen, kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen, vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.

Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo, käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:

»Kieli on pieni elin, mutta...»

Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua. Hän oli mykkä.

Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta, säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja; senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.

Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä vyöhönsä, kuuli hän huudon:

Kuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.

Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista. Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä, eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.

Vartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi luonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz niminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja hän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt jonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään, niin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka lasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi ohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin vain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois salaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki hän, kenet hän oli ampunut.

Seuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen luulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin kamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin tuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin meni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko heidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me tiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa miehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän toimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin paikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen; hän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä tuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen, eikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska hänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.

»Niin», sanoi isä Brown varovasti nousten. »Minä toivon, että he ovat onnellisia.»

»Minne te menette?» kysyi hänen ystävänsä.

»Minä menen vielä kerran katsomaan tuota kamariherraa, tuota Arnholdia, joka petti veljensä», vastasi pappi. »Minä ihmettelen kuinka... Minä ihmettelen onko mies vähemmän petturi, kun hän on ollut kaksinkertainen petturi?»

Ja hän mietiskeli kauan valkotukkaisen, mustakulmaisen miehen kuvan edessä, jolla oli hieno kaunisteltu hymy suupielissään, mikä näytti muodostavan vastakohdan hänen silmiensä tummalle uhmalle.