Part 5

Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia syksyn kynnyksellä.

Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä, mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin, toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.

Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.

Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa, karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.

Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon jutusteluun.

Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja jakamatonta.

Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja leikillisyyteensä.

— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun? kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla työmaallensa.

Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:

— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!

Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva maisemansa muuttumisesta.

Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.

Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä. Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä: saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.

Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat ja tuumailivat.

Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen. Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.

Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.

Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet. Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.

Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla. Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi sitteen tupaan.

— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja peta eläessä!

Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.

Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.

Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon. Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin kaivautuneina.

— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin saareen ajetaan!

Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.

Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.

Tuutija-Mikko kysäisi viimein hevostansa kiinnitellessään puolileikillä:

— No mihinkäs nämä Järvituitun utalimmat ukot ovat lähdössä?

— Haileja lähdettiin rannasta etsimään!

— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!

— Ainahan kirkonkyläiset kirkkoon myöhästyvät.

Ja kohtaamisen yllätys purkautui leikkisäksi sanaharkaksi.

Tulijat istutettiin pöytään ja asiat selvisivät sellaisiksi, että rannasta olivat santarmit käännyttäneet ukot takaisin hakemaan nimismieheltä uusia passeja, joita ilman ei saareen laskettu ristinsieluakaan. Ja ukot olivat nyt palaamassa kirkonkylään passinsaantiin, ja sitä mukaa aukenivatkin taas saaren kadut ja merenjäät ajeltaviksi.

Ukkojen juotua tuliset juomat ja hevosten levähdettyä aikansa ajettiin rapsakasti koko Järvituitun yhdistyneellä miessakilla nimismiehelle, teetettiin puoli päivää passeja ja juoksutettiin kahta kireämmin ohjaksin hevoset lumeen vajoavien kylien läpi tuuliselle, aavalle merenjäälle, jossa kaukana saaren tehtaanpiiput harottivat mustina sormina iltataivaan punertavia piirukkoja vastaan, ja niiden väliin vetäisi kirkon mykevä kypärä kaarevan viivan.

VII.

Talvi riutui enää hauraina nietosriekaleina metsäjärven rantatöyräikköjen painanteissa. Toista vuotta oli jo kulunut siitä syksystä, jolloin ensimmäinen hirsikerros nostettiin siellä kivijaloilleen.

Metsäjärven reunustalla kohosi nyt uljas rakennusrykelmä. Jokaisen nummen laella paistoi kellertäviä hirsiseiniä ja niiltä soluivat somat hiekkatiet isolle päärakennukselle, jonka koristeleikkauksin kirjavoitettua seinälaudoitusta maalattiin parhaillaan vedenvihreäksi.

Takimmaisilla nummilla seisoivat rinnakkain sadalle lehmälle rakennettu läävä ja sikojen pitkänmatala kasarmi. Niiden juurelle notkoon oli hakattu pyöreä hirsitorni, jonka onkalo oli laipioitu kanakopeiksi ja huippu solmittu kyyhkyslakaksi. Läävien näyn päärakennukselle torjui korkea, rautakiskojen turviin valettu sementtirakennus. Sen otsasta jännittyi sähkölankojen verkosto töyräitten seiniin. Vieressä kaartui pihaa neliöimään joukko palvelijoiden rakennuksia, lasikattoinen ansari ja iso hevoskatos talleineen. Ja sivunummilla tönötti latoja ja vajoja, paja ja makkaratupa.

Tämä maisema leimahti jo helluntaiksi täyteen elämää. Palvelijoita kulki kantamuksinensa yhtämittaa töyräitten hiekkateillä, päärakennuksen edessä ilakoi lapsiryhmä ja retuutti isoa kartanokoiraa, hevoskatoksessa rapsittiin ajokkia lähtökuntoon, läävällä mylvivät kesää haistaneet lypsikit, sikojen nummelta kuului syöttöajan kiljuntaa, tornissa kaakattivat munansa tipauttaneet kanat, puutarhurit työntelivät käsirattaitansa, ja kaikkialla vilahteli Rasutovin kellertävä silkkipaita.

Ristianin oli Rasutovi nimittänyt pihamiehekseen, ja hän oli muuttanut kääpiötorpalta perheinensä kartanon piharakennukseen ja yltäkylläisyyteen. Ja missä Rasutovin keltainen silkkipaita vilahti, siellä pyyhälsi myöskin Ristian käskyläisen notkeudella, kunnioittavan välimatkan päässä isännästään.

Juones puuhaili tallimiehenä, rapsi hevosia kesäkarvaan, pumppusi vesiä, voiteli ja napitteli valjaita sekä pyörrätteli keveissä ajoissa. Hän asui entisekseen kylänlaidan tuvallansa ja ilmestyi aamuauringon keralla nummistoon ja hävisi sitten hevoset illastettuaan huomaamatta töyräitten taakse.

Ja kesä meni kiitämällä ainaisessa työnsähräyksessä.

Väliin Rasutovi otti lehmät erikoisesti holhottavikseen. Hän tilasi vaununlastittain pehmeätä apilaheinää, jota Ristian ja Juones vedättelivät päiväkaupalla läävänylisille. Lehmät seisoivat vitjasijoillansa kylkiä myöten apilapuistalmuksissa ja nuolivat kylläisyydestä huohottaen eteensä lapioitua jauhopuuroa. Kun sitten Rasutovin talous alkoi hukkua maidon paljouteen, kalahtivat lypsikkien kytkimet maahan ja lihavuuttansa horjuvat lehmät laskettiin nummille. Siellä ne aikansa kiipeiltyään nälistyivät ja alkoivat kaluta mielihalusta kanervaa ja puolanvartta, kunnes taas ajettiin läävän vankeuteen, ja Rasutovi otti sulasta säälistä lehmänkuokat syöteltävikseen.

Väliin taas Rasutovi käveli päivät pitkät sikojen kasarmissa, syyhytteli hopeapäisellä kepillänsä luppakorvaisia karjuja, syötätti lämpimällä maidolla ja makealla puurolla kiljukkinsa pavunpyöreiksi ja vaelteli sitten ihaillen Ristianin keralla kasarmin valtakäytävällä ja kuunteli pahnojen tyytyväisiä inahduksia. Parin kaikkein riippuvatsaisimmaksi syöneen sian veret vuodatettiin sitten kuiviin, Pietarista kutsuttiin makkarantekijöitä ja kauniinpunertavat ruhot kannettiin vartaissa makkaratuvan ammeisiin. Makkarantekijät keittelivät siellä aikansa, juopottelivat, ahdistelivat palvelijoita ja ajettiin tiehensä.

Rasutovi leikkasi juhlallisesti ruokapöytänsä päässä istuen ensimmäisen omatuottoisen makkaran perheensä nautittavaksi, piti sopivan puheen omavaraistaloudesta ja käski aterian loputtua jakamaan ällöttävän rasvaiset makkarat palvelijoiden syödä. Ristianille hän omakätisesti nosteli kellarinlaen koukuista kaikkein kireimmälle ahdetut makkarasuolet ja toivotti hyvää ruokahalua. Ja Rasutovi lähti Ristianin kanssa sikalaan, avasi pahnojen luukut ja kepitti olkien sisästä kyrsälleen langenneet siat ulos nummille. Kuukauden kuluttua siat juoksivat notkeina kuin jänikset töyräitten kanervikoissa, kyntivät mutkikkaita vakoja päivänpaisteisille rinteille ja ajettiin sitten pitkän ja vaivalloisen jahdin jälkeen nurinkäännetystä nummistosta takaisin sikalan sokkeloihin. Luukut pamauteltiin kiinni, ja Rasutovi alkoi taas astella valtakäytävällä ja syyhytellä nahkariipuiksi laihtuneita kiljukkejansa.

Ristianin huonekunta ja Rasutovin palvelijat söivät lihavia makkaroita ja kiittelivät herraansa.

Järvituitun naiset ja lapset ja nurkka-ukot paikkailivat sikojen raatelemaa maisemaa lapioin, kuokin ja haravin, ja Rasutovilla oli taas käteltäviä ja taputeltavia.

Sitten Rasutovi yltyi kalastamaan. Hänellä oli, kerran Pietarista tullessaan, mukanansa kuormallinen kalastusvehkeitä, etupäässä erimallisia onkia, pieniä veneankkureiden tynnyripoijuja ja lakeerattuja siimalaatikoita.

Senjälkeen Rasutovi ja Ristian lokoilivat rantalaiturilla mukavissa telttatuoleissa ja onkivat. Ristian varmisti Rasutovin ongen aina tuoreella madolla ja sylkäisyllä, osoitti laakean lumpeikkopälven, raastoi väliin Rasutovin koukun irti sitkeästä lumpeenlaidasta ja selvitteli hänelle onkimisen salaisuuksia. Ja pieniä kiiskintinttejä ja särenpumppuja laiturille nykien he viettivät lämpimiä päivänsydämiä mattotuoleissa, pitäen harvaa, mietiskelevää puhetta ja tuijotellen vastapäisen suon avaruutta, väliin silmäten ongenkohon juputusta. Iltaisin Ristian sousi kirkkaaksi maalatun venheen järvelle, kiinnitti sen tikahtamattomaksi ankkureilla pohjamutaan ja holhoili Rasutovin syvänveden kalastusta.

Mutta Rasutovin yltäkylläisyyteen tottunut saaliinhimo kiihtyi ärtyisäksi sormenmittaisista valtakaloista. Hän käski viedä onget katokseen, keräsi Järvituitusta parven kirvesmiehiä ja alkoi hakkauttaa näillä uimahuoneittensa vierelle kala-aitausta.

Isoissa sammioissa tuotiin Rasutovin altaaseen voimakkaita lohenvenkaleita, jotka hän omakätisesti laski porskimaan seinittyyn veteen. Sitten hän siirrätti telttatuolinsa lohiaitauksen vierelle ja ryhtyi syöttelemään uutta karjaansa.

* * * * *

Maantie luikerteli kuivana ja kuumana läpi keskikesän viherryksen ja kukinnan. Ojanreunamien ruohonnukka oli auringon käpristämää ja kovettamaa. Harmailla aidoilla retkotti pölyn tahrimia seittejä. Tien pintaan syvälle syöpyneistä raitioista oli pusertunut laidoille pieniä hiekkaharjakkeita, jotka paikoin valahtivat peittämään ojanvarsien vihreyttä. Mutta isojen nokkosrykelmien juurissa oli ojanpohja vielä kostea ja musta.

Tuon tuosta jytisytti tien selkää hevosen ravi ja pyörän kosketus.

Erään nokkospehkon sisässä tonki kaksi ukkoa ojanpohjaa. Joskus singahti heinätöpsy käden heittämänä tielle, ja väliin kohosi pehkosta vaivalloisesti selkäänsä oikova vartalo, kumartuakseen jälleen lähelle ojanpohjan salaisuuksia.

Ristian ja Juones kuokkivat siellä Rasutoville lohensyöttömatoja.

Ukot kyyristelivät puuhakkaina ja kaikki huomio kiinnitettynä poltikkaisten juurimullassa roikkuviin matoihin, väliin lausahdellen kireälle vedetyn lieron katketessa lieviä noitaisuja.

Eräs kyläukko kulki maantiellä viikate olalla pajamatkallaan, huomasi merkillistä myllerrystä nokkospehkossa ja seisahtui tarkkaavaksi. Pian hän älysi myllerryksen syyn, läheni tonkivia ukkoja, pysähtyi heidän kohdallensa ja seurasi hetkisen puuhaa.

— No mitä sieltä vielä rupeaa löytymään?

Ristian ja Juones hätkähtivät ja nousivat kupeitansa voivotellen tielle.

Ja kun kolme miestä sattui maantiellä yhteen, pantiin tupakaksi ja istuttiin tarinoimaan ojanlaidalle, annettiin auringon äkättää päin kasvoja ja tuijoteltiin saappaankärkiä.

— Mitäs nämä Rasutovin miehet nykyään oikein puuhailevat? Taitaa olla leikkipeliä koko elämä siellä metsäjärvellä!

— No — sitä sihteerit mitä muutkin venäläiset, naurahti Ristian vastaan.

Oltiin hetkinen äänettömiä.

— Vaikka te siellä laskette nyt liukkaita mäkiä, niin tämä elämä alkaa olla jo täntsälikköä. Jauhot ovat kallistuneet, sokurit vähissä ja sotamiehiä paikat täynnä. Vanhat ihmiset sanoivat aina, että kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee. Meikäläisten elämä on impaissut vähän liian liukkaasti menemään ja taitaa nyt ruveta jo kohta jätättämään jälelle. Ollaan istuttu komiasti kuskien räystäillä ja näytetty takana istuville herroille vain suomalaista selkää, mutta jos nyt rupeavat herrat näyttämään meille selkäänsä, niin silloin on melkein tehtävä meille nälkäkuolion hevosen konsti: vedettävä roikkumaan kattoon kynsipuiden turviin. Nämä merkit näyttävät vähän siltä jo. Tänä kesänä ovat herrat vähenneet, kaikki on kallistunut ja sotakin taitaa jyskytellä aina vaan lähemmäksi.

Kyläukko vahvisti aprikointinsa ilmeikkäällä niskanraaputuksella ja pudotti sitten kätensä läiskähtäen polvelle.

Jutusteltiin vielä keskipäiväinen tuokio, ja kyläukko jatkoi sitten pajamatkaansa. Ristian ja Juones jäivät ajatuksiinsa.

Ristianin sydäntä oikein vihlaisi, kun hän ajattelikin mokomaa mahdollisuutta, että nykyiseen elämään tapahtuisi muutosta. Runsauden sarvi oli juuri valahduttanut kelpo loikauksen hänen ylitsensä kaikkea hyvyyttänsä, ja Ristian oli parhaillaan sen makeuden maiskuttelussa. Taakse jäänyt köyhyys nousi taas harmaasiipisenä kummituksena ajatusten taustaan.

Juones taas alkoi idättää salaista ajatusta, joka löi yksiin hänen jatkuvan mielentilansa kanssa. Sairasvuoteella hahmottunut ja jälkipiinassa muotoonsa kovettunut päätös pysytellä erillään nykyisestä elämänkiivaudesta sai hänen ajatuksissansa kirkasta taustaa. Tämä nykyinenkin pelehtiminen Rasutovin kanssa tuntui vastenkarvaiselta. Niinkuin nytkin: kaksi aikamiestä sönkimässä kirkkaana kesäpäivänä matoja herralle, joka luuli elämää leikiksi ja nauruksi ja mukavuudeksi.

Ja Ristian ja Juones istuivat ihmeellisen pitkän tuokion toisillensa sanattomina, mutta itseksensä kiivaasti keskustellen elämänsä näyttävyydestä ja mahdollisuuksista.

Juoneksella oli sormi jäykistynyt viiksenkiertoon, ja Ristianilla olivat silmät selällään kuin aaveennäkijällä.

Siitä heidät tapasi taas eräs ohikulkija ja herätti matojen hakuun.

* * * * *

Rasutovi istui mattotuolissa lohialtaansa vierellä ja viskasi tuon tuosta veteen veltoiksi paahtuneita matoja, viskasi ja jäi ajatuksissansa katselemaan niiden katoamista.

Hänelle muistui elävästi mieleen, kuinka hän ensikerran joutui etsimään katseellansa suolle toista laitaa jo alenevassa illassa. Nyt oli samanlainen ilta: vedessä punerrusta, nummilla raskaita varjoja ja suolla usvatupruja.

Rasutovi oli tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ikävää pelkäävä ihminen voi olla päästyänsä viihtymyksen riemuun.

Ja nämä kolme samoja matoja käsitellyttä ja niiden äärellä elämäänsä tutkiskellutta miestä joutuivat vielä samana iltana yhteen, ja heistä heijastui kaikista selvästi päivän sisällys.

Rasutovi kutsutti Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja maksoi heille kuuluvan palkan, maksoi hyväntahtoisesti hymyillen ja puhua pälpätellen. Ristian sieppasi setelinsä iloisesti, kumarteli ja kiitteli ja vastaili Rasutovin puheisiin aina myötäsukaan. Juones upotti setelinsä jurona kukkaroonsa ja seisoskeli äänettömänä, liu’utellen katsettansa seinäkuvioitten säännöllisillä riveillä. Rasutovi toi ukoille vielä tukevat ryypyt, toivotteli vastaan heidän hyvästeihinsä, kulki heidän jäljessänsä ulko-ovelle asti ja jäi seisomaan sen pieleen, edessänsä iltainen näky.

Karjatytöt tulivat sinkkisiä maitosaaveja kantaen hevoskatoksen läpi läävältä ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Puutarhuri imi ansarin rapuilla iltapiippuansa ja napsutteli suostutellen sormiansa kartanokoiralle, joka nuuhki läheistä nurkkaa. Ristian korjaili renkituvan edessä lasten hajoittelemia leikkivehkeitä näkymättömiin. Kyyhkyslakan kierteellä nukkuivat linnut harmaina höyhenkerinä. Läheisten nummien petäjäpilaristojen läpi näkyi iltataivaan hillitty värileikki. Ilmassa tuoksui juuri kihoavan kasteen raikkaus. Rasutovi katseli, päätänsä huomaamatta nyykytellen, pihansa iltanäkyjä ja kertaili vielä myöhemmin jo samovaarin juurella istuessaan samat nyykytykset kuin ovenpartaalla seistessään.

Sama ilta seisotti toistakin miestä...

Juones seisoi veräjällänsä, sormi viiksen kiemurassa. Joskus hän näki pienen peltopälvensä ja sitä pohjustavan tylyn metsäjyleikön sammuvan päivän kuultavassa hämärässä; joskus hän taas näki sellaista, mitä ei ollutkaan silmänottaman sisällä.

Ja kesäilta joudutti kaikkine voiminensa lämpimän, uneliaan yön tuloa. Kyläkujasilla loilotti vielä myöhäinen ajomies...

VIII.

Järvituitun petäjiköissä kiirivät tattivenäläisten huudot: elettiin syyskesän kirkkaita ja korkeita päiviä.

Rasutovilaiset olivat juuri palanneet tattiretkeltä kaksin hevosin ja purkivat hälisten rattailta täyteläisyyttänsä narahtelevia vasuja. Pehmeissä sammalikoissa tallustelleet lapset kävelivät harvakseen jalkojansa jäykistellen pihalla ja ihmettelivät keskenänsä maan kovuutta. Kartanokoira purki äänekkääksi haukuksi jälleennäkemisen ilon. Ristian ja Juones riisuivat hevosia.

Äkkiä kartanokoira rähähti raivokkaaksi ja kiskaisi vitjansa kireälle. Nummenlaen porteilta laski aseman poliisi huimaa vauhtia polkupyörällä pihalle ja seisautti puuhailuissaan hätkähtäneiden ihmisten luokse. Hän viittasi Rasutovia hieman syrjempään, näytti tälle jotakin paperia, osoitti kellotaulustansa erään numeron, sipaisi kätensä lakinreunaan ja lähti pyöräänsä taluttaen tiehensä.

Rasutovi viittasi taas puolestansa Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja käski heidän lähteä päivemmällä asemalle hevosten keralla. Asema-aukealla kuului olevan kolmelta kylän hevosten tarkastus, jossa vahvajalkaisimmat ja leveäryntäisimmät ostettiin sotaväen tarpeisiin. Joka hevosen piti olla saapuvilla.

Ristianilta ja Juonekselta valahtivat kasvot ihmetteleviin ilmeisiin, ja heidän lävitsensä välähti sama tunto, joka piinasi heitä kerran ojanlaidalla nokkospehkojen äärellä. Ristianin valtasi epämääräinen hätä ja Juones taas tunsi merkillistä tyytyväisyyttä, mutta hänen omatuntonsa alkoi samalla kovistella häntä pahansuopuudesta.

Ja Järvituitusta keräytyi sinä päivänä valtatielle alakuloisia, hidasvauhtisia ajuriryhmiä, jotka havaitsivat ensikertaa tuon tuhannesti ajetun tienmitan harmaitten aitojen saartamaksi; ennen oli silmä seurannut vain maisemanrannan juoksua ja nähnyt kasvun ja kukinnan väriä.

Kapakalla seisautettiin. Tuonoin niin useaa riemunhetkeä ympäröineet seinät varjostivat nyt tuumailuihinsa apeutuneita ukkoja. Teelasit seisoivat jäähtyneinä pöydillä.

Juones ja Ristian pistäytyivät myöskin kapakassa ja huusivat teetä eteensä. Juones pälysi ahnain silmin kapakkahuonetta, hervahti muisteluihin ja hätkähti todellisuuteen kapakkavaimon tuodessa kalisevat lasit ja nenärikot kannut pöytään ja kysähtäessä Juoneksen kuulumisia. Siinä teetä härppiessään Juones tunsi, miten kapakka uhosi vierasta, kylmää tunnelmaa, ja hän keräsi tästä tunnosta ruokaa ajatuksillensa.

Kapakan kello löi kiihkeästi kolmannen tuntinsa. Ukot lähtivät katokseen, hönkyivät äkäisinä hevosillensa ja laskettelivat tuimasti asema-aukealle.

Sinne oli keräytynyt jo yläkyliltä tunkioukkojen takkuisia hevosia, huvilaherrojen isoja, äkäisiä juoksijaoriita ja joitakin ajurihepoja.

Asemahuoneista ilmestyi parvi sinelliherroja kirjat ja paperit kainalossa, perässänsä palvelijoiden ja sotilaitten lauma. He saapuivat asema-aukeallee yht'aikaa kapakalta ajavan saaton kera.

Sotilaat hajautuivat järjestelemään hevosia riviin, ja he huutelivat ukoille ohjeitansa. Pian alkoivat rinnustimet pamahdella auki, vempeleiden kaaret laukeilivat jännityksistään ja aisat romahtelivat maahan. Palvelijat riisuivat upseereilta sinellit ja lähtivät takaisin asemahuoneeseen. Poliisi saapui, nöyrästi selkäänsä köyristellen, upseerien luokse, jätti heille manauslistansa ja siirtyi komennoimaan hevosten rintamaa.