Part 6

Yksitellen talutettiin hevoset upseerien ryhmän editse, moneen kertaan. Useimmat ukot saivat valjastaa heti hevosensa, kun korttelimittaa hoitava sotilas potkaisi hevosta alamittaisuuden merkiksi. Siinä sai käydä jokainen Järvituitun ukkokin syynäysseurueen edessä ja tehdä tiliä niinestänsä sekä hevosensa iästä. Toisilta otettiin hevonen käsistä pois, annettiin vastineeksi piissarin raapustelema maksuosoitus ja käskettiin hävitä näkyvistä. Moni ukko sai vetää itse kärrit kapakalle ja tuntea jalkamiehen vähäisyyttä. Mutta maksuseteleillä luvattiin Pietarista rahaa, ja se hiukan kirvoitti apeita mieliä.

Yläkylien tunkio-ukot ajoivat järjestään takaisin kopukoillansa ja naureskelivat kärrejä vetäville miehille.

Ristian ja Juones jäivät toisesta hevosestansa ja ajoivat kaksin rattain metsä järvelle, tuumaillen omiansa ja joskus muistutellen hevosensa menettäneitä miehiä.

Ja kun sinä iltana kapakassa ryypättiin, oli se viimeinen yhteisjuominki pitkän ja uljaan ajurikauden vaiheissa. Tätä ei kukaan tohtinut lausua sanoiksi, mutta se vaaksahti jokaisen äijän otsaan kipeästi nakuttelevaksi aavistukseksi.

* * * * *

Syvällä syksyn tihusateissa huomattiin Järvituitussa, että kuluneen kesän muisto oli laimea. Sen muiston turvissa jouduttiin sitten talven syviin lumiin. Entinen yltäkylläinen elämä alkoi niukistella. Odoteltiin taas ajojen alkamista. Hevosensa syksyllä menettäneet ukot pistäytyivät, rahansa noudettuaan, tuon tuosta uudestaan Pietarissa, oppivat livahtamaan kantamuksinensa kettuina rajan yli, alkoivat pitää salakauppiaan pälyilevää ammattia ja möivät sokeria, kahvia, valkeita jauhoja ja viinaa. Ja vasta kesän kynnyksellä heillä oli määrä ostaa ajokit ja aloittaa entinen rahti.

Huolestuneina seurasivat Järvituitun kylävanhimmat äkillistä yhteiselämän repeämistä ja odottelivat aavistellen kuka mitäkin.

Kyläkapakka tuli entistä meluisammaksi. Elämän epävarmuus ajatti ukkoja yhä tiheämpään kapakalle, jossa pöytien lähistöillä luihuili viinakauppiaiksi rätistyneitä nuorukaisia.

* * * * *

Melkein vuosi elettiin kuluttavassa epävarmuudessa; tuhon merkit lisääntyivät jatkuvasti.

Eräänä syksypäivänä laski Järvituitun kasakkaleirin hevospaimen alaniityillä hevoslaumansa kaurapeltoihin. Paimenpojat juoksuttivat henki kurkussa sanan kylään, ja ukot hiipivät yksitellen niityille, ottivat paimenkasakan tylyihin kouriinsa, purkivat aitaan leveän raon, työnsivät kasakan pään siihen ja tiivistivät aidan, jonka loukkuun kaulastansa jäänyt kasakka hakattiin henkiheitoksi. Senjälkeen julmistuneet ukot pieksivät liekajalkoina könkkyävät hevoslaumat hajalleen metsiin ja kaartelivat kiertopolkuja takaisin tuvillensa.

Kun sitten kasakat, päiväkaupalla ratsujansa etsittyään, palasivat metsistä, hevosiensa kupeissa paksut lyöntimakkarat, vannoivat he kamalan koston teon tehneille.

Suuri osa Järvituitun ukoista muutti nyt metsäsuon sammallatoihin, ja he pidättivät paimenpojilla vahtia kylänlaidassa. Kerran juoksivat jo ukot ladoista kauas karpalomättäiden turviin, mutta metsään ratsastaneella kasakkaparvella oli muu mielessä.

* * * * *

Ristian lakaisi parhaillaan keltaisia lehtiä kasoihin Rasutovin pihamaalla. Kartanokoira hyppi hulluna vitjanpidättämässä, ja Ristian käännähti katsomaan nummille. Häneltä mätkähti luuta maahan.

Nummenlaen portilla seisoi kasakkaparvi. Mustat huopakauhtanat valuivat alas hevosten kupeille. Ristianista näytti ensi vilauksessa, niinkuin portilla olisi seisonut lauma mustia jättiläisiä. Hän juoksi kiireesti palvelijarakennukseen ja hätisti karjatytöt ja puutarhurit kartanolle.

Kasakat tyhjensivät Rasutovin läävän ja ajoivat mölisevän karjan leirillensä. Iltanuotioilla keitettiin sitten isoissa padoissa lihakeittoa, tanssittiin hurjia tikaritansseja huopaviittojen päällä hulmuavassa tulenhohteessa ja laulettiin hurjia lauluja. Järvituittu vapisi.

Ristian itki karjatyttöjen keralla tyhjässä läävässä ja päivitteli maailman mullistusta.

— — —

Juones kävi edelleen Rasutovin töissä ja kuljetteli aina nummistoon tullessaan kylän ämmien eväsnyyttejä sammallatojen miehille. Rasutovi puuhaili Pietarissa akkiloimassa tavaroitansa ja rahojansa ja pistäytyi väliin kiireesti Järvituitussa neuvomassa Ristiania ja Juonesta, joiden hoteisiin hän uskoi nummistonsa.

Juones ja Ristian joutuivat rinnakkain katsomaan uusien päivien yhä yltyvää nurinkyntöä elämänmenossa. He katselivat samasta kylänlaidasta ja tunsivat kipeästi sen, mitä ympärillä tapahtui.

Rasutovi ei ollut käynyt pitkään aikaan kartanollansa, ja Ristian joutui vähän kerrallaan isännän saappaisiin. Puutarhurit ja karjatytöt odottelivat aikansa maksamattomia palkkoja, riipaisivat mukaansa minkä mitäkin ja katosivat teille tietymättömille. Ristian enää eleli perheineen isossa rakennusrykelmässä. Hän uitti tuon tuosta paksuniskaisia lohia haaviinsa ja vei Lovissalle, väliin hän teilasi kanatornista poikakukkoja paistinvartaaseen ja käveli jäykkänä isäntänä autioituneella mäellä.

Uudenvuoden lumet eristivät metsäjärven nummiasutuksen täydellisesti omiin oloihinsa. Juoneksenkin työt olivat ehtyneet, ja hän puuhaili tuvallansa näkymättömissä. Koko Järvituittu eli ahdistavaa päiväjonoa, jossa ei näkynyt muuta kuin kuoppaisia, syviä raitioita.

Oli hiljainen, pilvikatteista vähin erin kirkastuva sunnuntai-aamu. Lumiseen maisemaan oli ihminen uurtanut mitättömän pieniä vakoja taloryhmän ovien väleihin. Ristian käveli parhaillaan näiden lumeen puhkottujen syvien tievakojen pohjissa, käveli ja tähysteli kylmien nummien hiljaisuutta. Palokärjen kiivaankumea kolkutus oli ainoa vauras aistimien saalis koko aamusta.

Ristianilla oli ikävä. Lumi oli eristänyt hänet kylästä, ja aina yhtä hiljaisina alkaneet päivät olivat uuvuttaneet hänet makailuun ja laiskaan kääntelehtimiseen. Nekin reenjäljet olivat jo hävinneet lumikatteisiin, jotka vielä viikko sitten kertoivat kartanolta lähteneistä täyteläisistä kuormista ja eräästä arvoituksesta, jota Ristian oli miettinyt monta päivää: muutamat Järvituitun syksyllä hevosensa menettäneet miehet olivat pyssyt olalla tulleet nummistoon ja sanoneet heillä olevan luvan viedä mitä tahtoivat; ja veivätkin, Rasutovin hevosella ja reellä omiensa lisäksi vielä, usuttivatpa Ristianiakin mukaansa muka uuteen elämään kerrassaan. Mutta isännyyden ja lohien makuun päässyt Ristian jäi entisekseen nummien saarrokseen muistelemaan Rasutovia ja kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut haaraparran tultua Järvituittuun.

Ristian käveli ja teki tuttua kierrostansa: ovelta ovelle. Hän aukoi pakkasen kangistamia lukkoja, vilkaisi kylmänviilakoita suojia ja raaputteli lumia kynnysten harjoilta. Jäätyneen ansarin edessä oli kellarimökki valkeana lumikumpuna, jonka niskalta sujui lasten suksien jälkiä kartanolle. Ristian pysähtyi aprikoimaan, mitähän kellarissa mahtaisi olla. Hän muisti sen olevan lukittuna ja avaimen tietymättömissä. Ristian haki leveän lumilapion ja puhkoi vanan kellarille. Ovella riippui vahvakaarteinen lukko. Ristian potkaisi ovea ja sai katonliepeestä lunta niskaansa. Ristian alkoi innostua; hän keksi jotakin tekemistä ja samalla salaperäistä monipäiväiseen yksitoikkoisuuteen. Hän haki tupansa naulasta päärakennuksen avaimen ja käveli pian liukastelevin huovikkain salien korkkimatoilla. Kylmissä huoneissa eli äänetön alakuloisuus ja esineisiin kahleutuneiden muistojen salamyhkäisyys. Ristian käveli huonesokkeloissa ja tähysteli seiniä. Eräästä pitkästä käytävästä hän tapasi avainlaudan ja äkkäsi heti kellarinlukkoa vastaavan avaimen.

Ulos tultuaan Ristian katsahti ympärilleen, vaikka tiesikin, ettei kukaan vieras nähnyt hänen puuhiansa, ja alkoi sährätä kellarin ovea auki. Vastaanhangoitteleva ovi äännähti viimein ilkeästi voihkaisten ja aukeni mustaksi kidaksi valkoiseen lumeen. Ristian oli tuokion näkymättömissä. Kun hän ilmestyi jälleen kartanolle, oli hänellä melkoinen vauhti tupaan mennessään. Pian hän juoksi takaisin kellariin, kädessänsä vahvaleukaiset hohtimet, ja oli kadoksissa puolta pitemmän tuokion kuin äsken. Kun hän taas ympärillensä pälyillen ilmestyi pihan hiljaisuuteen, oli hänellä kummassakin kainalossa silkkipapereista hartioitansa nostava pullo.

Ristian komennoi tupaan tultuaan lapset mäkeen ja avasi toisen pullon. Sieltä hän lorautti makeaa, punaista nestettä lasiin ja tunsi sitä maisteltuaan niinkuin hänen ruumistansa olisi alkanut hyväillä lempeä ja lämmin käsi. Ristian istui pöydän ääressä, katseli nummien valkeita kaarteita ja nauraa hörähteli itseksensä. Lovissan äkäilyn Ristian nitisti pian loppuun kysymällä, kuka oli talon isäntä ja herra: se olikin nyt Kristian Petrovits!

Ristian madalsi toisen pullon nestepatsaan pian pohjakupukan tasalle ja oli jo valmiina tekoihin. Hän siristeli silmiänsä, haristeli sormiansa ja koukisteli käsiänsä kuin lentoon lähteäkseen. Osan intoansa hän purki toisen pullon avaamiseen, mutta sitten hän hätkähti. Hän muisti eräät sanat, jotka tuntuivat niinkuin juuri korvaan huudetuilta:

— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits! A kuin tulet juttuun?

Ristian seisoi hetkisen liikahtamattomana, sitten hän vetäisi kädellänsä rennon kaaren ilmaan ja huudahti:

— Ahaa, Rasutovi, trastui! Haroossi on nyt, oikein haroossi! A on oma talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa leivon, yöllä maatuskaa silitän, oikein on haroossi! A ennen: oikein surullista oli, oikein salkka oli. Syödä piti mikä ei pakoon juossut nenän alta, vähän sai vielä uristakin, syödä piti vaan! A nyt: kukkoja syön, Rasutovi, munia syön, syön lohia! Paljon oli minulla karjaa, ylen paljon, on vieläkin, katsohan, kyyhkyläiseni.

Ja Ristian töhnäsi ulos ja alkoi pitää mökyä hiljaisessa aamussa:

— Pasmatrii — tuolla on läävä, sata oli lehmää, kaikki vei piru. Ei pysynyt piru kahleissa, keikkumaan läksi, kaikki vei läävästä, sonnat minkä jätti! Tuolla on pahna, ylen on suuri pahna. Rutto tuli, nälkärutto, pois vei!

Ristian yltyi leikissään, viittilöi näkymätöntä vierastansa mukaansa ja toikkaroi lumivalleja nuohoten kanatornille.

Kartanorakennuksen akkunassa vahti Lovissan hätäinen naama.

Ristian ryntäsi torniin ja alkoi laipioitten rautalankaverkkoja soitellen pitää puhettansa:

— A vot, Rasutovi, tässä on minulla karja — ei vie piru eikä tapa tauti. Hyvä on karja: munan laittaa, valkean, makean munan. Ja kukot ovat minulla kuin nuoret heinät, niin, Rasutovi: kuin nuoret heinät — niin ovat pehmeät ja makeat. Yhen annan sinullekin, lahjaksi annan!

Omasta puheestansa heltyneenä Ristian törmäsi kukonpoikien pilttuuseen ja alkoi tavoitella niitä mairitellen syliinsä. Mutta silloin nousi kopissa hirveä metakka, johon yhtyivät tornin kaikki kurkut. Kiikatus ja kaakatus ja siipien räiske karkoittivat Ristianin pian takaisin kartanolle.

— Niin olivat kuin nuoret heinät! Allas on minulla vielä, Rasutovi, rannassa on, kaloja täynnä, sinne menemme!

Ristian otti katoksesta haavin ja tallusteli rantapolulle. Jyrkkä rinne vei hänet keränä rantaan. Ristian nousi tyynesti lumihetteestä, meni uimahuoneelle ja puhkaisi haavin nenällä varhain puhdistamansa avannon riitteen.

— Täällä on minulla karja, rakas on karja! Kesällä kaiket päivät syötän, matossa itse makaan rinnalla, vehnästä syötän, talveksi pois otan paleltumasta; kylmää pelkäävät, jäätyvät raukat.

Ja Ristian pulahdutti haavin avantoon ja hämmenteli mustaa, pulpahtelevaa vettä. Pian nytkähti haavin varsi ja Ristian sinkosi lumelle kalan kuin hopeisen kaaren; se pieksi itsensä lumipilveen. Ristian otti kalan syliinsä ja pärpätti:

— Sinulle annan, ota, ota koko kala, muista minun antaneen, vai otanko tupaan ja paistan sinulle? Ylen on rasvainen kala, on kuin juhannuslahna, rasvainen ja selästä pehmeä.

Kala sylissänsä Ristian kiipesi kartanolle.

— Ja sähköt olivat minulla, sammuivat! Niin olivat kuin auringot taivaalla, kuin Jumalan tähdet, pois sammuivat. Ja kartano on minulla komia — katsohan, Rasutovi, kuin on komia.

Ristian vetäisi kädellänsä rakennuksia kokoavan kaaren ja katseli silmät killillään lumeen uponneita seiniä.

— Valkeaksi maalautin kaikki, katsohan kuin valkeaksi! Ja talli on minulla. Piru vei hevoset; hännät solmisi ja solmusta nosti, pois kantoi!

Märkä kala kylmäsi sormia, ja Ristian vetäytyi tupaan.

— A niinkuin näit, Rasutovi, mikä on eläessä, oma on talo, kaikkia on, omaa on! Piru vain peloittaa. Tulee ja kahmaisee ja sanoo: lupa on viedä, Kristian Petrovits, tule pois, tule perässä, uusi on siellä elämä, tule, Kristian Petrovits!

Lovissa tuli kamarista ja alkoi taas sättiä ukkoansa, nykäisi kalan hänen käsistänsä ja lakaisi huovikkaista karisseen lumen lattiamatoista. Ristian viittaili rennosti vain vastaan ja tarrautui äsken avaamaansa pulloon.

Samana aamuna Juones päätti pistäytyä nummistossa Ristiania katsomassa. Hän varusti ukkovainaansa aikuiset leveät metsäsukset seinävierelle ja veti pitkävartiset huovikkaat jalkoihinsa. Syötyänsä ja hetkisen pihalla tähysteltyänsä Juones alkoi nousta Jumikieppien harjoitse metsäjärvelle. Kulku oli hitaasti edistyvää.

Juones saapui nummenlaen porteille vasta silloin, kun Ristian jo nukkui suu auki Lovissan hoitelemana. Hän katseli hetkisen lasten liukasta sujua erään töyrään kaarteella ja laski itse kepeillänsä latusyrjää piirrätellen kartanolle.

Lovissa huomasi Juoneksen tulon, korjasi kiireenvilkkaa pullot näkymättömiin ja töykki Ristianin hereille.

Ristian nousi humalaunensa hölmeessä juuri sängynlaidalle istumaan, kun Juones astui tupaan päivän hyvyyttä toivotellen. Ristian oli vielä aamullisessa tunnelmassa eikä elänyt tupansa maailmassa ensinkään.

— Ahaa, Rasutovi, trastui, päivää päivää!

Juones hetkahti nauruun, ja Lovissa pakeni käsi suullansa kamariin. Vähin erin Ristian kuitenkin erkani hölmeestänsä ja tunsi Juoneksen. Lovissa sai kerralla uskottavan käskyn kiidättää pöytään sen, mikä siitä oli hävinnyt, ja ukot miehittivät pöydänpäät.

Ja pyhäinen päivä aleni huomaamatta viimeisille tutkaimillensa. Miesten välissä seisoi tyhjä pullo muistopatsaan vakavana. Akkunan liikahtamaton maisema himmeni himmenemistään.

Ukot vetivät jo puheitansa loppusolmuille.

— Saat nähdä, Ristian, että tämä talvi se repäisee elämän niinkuin salama pilvet. Eikä tähänastisesta jää kuin mieltäkirpova muisto. Kylä on taas ollut hiljainen, ja ämmät pilkistelevät ovien rakoloissa. Ukot ja hevoset vietiin viime viikolla sotamiehiä vedättämään ja siellä missä lienevätkin vielä toisessa päässä jälkiänsä. Nuoret miehet ovat häviksissä. Elämä on kuin rikkinäisen kaulakellon rälkätystä!

— Mutta jos nyt jäivät herrat tulematta, niin kyllä kuollaan kuin torakat kuivaan uuninraviin. Mistä otat silloin ruplan ja ruuan?

— Voi näyttää siltä, mutta voi toisellakin. Ampui tuo sama hätä minunkin lävitseni silloin, kun liitti sänkyyn läsimään. Minä katselin silloin asiat niin, että tällä ruoskalla ärsytetyllä vauhdilla ajetaan pian notkoon, ellei muutosta tule. Ja ainahan ihmiset pelkäävät mustia pilvenkiukamia, niin kauan kuin ne roikkuvat niskan päällä, mutta sitten sateen mentyä katsovat ympärillensä kuin uutta maailmaa. Minusta ei ole enää siivo eläjäksi, sillä en näillä ramaantuneilla käsillä mahda maalle mitään, mutta jos nyt alkaisi ajella pellonselkiä yhtä ahkerasti ja rapsakasti kuin maantien raiteita, niin itsestään joutuisi uuteen elämään.

— Älä hyvä raiska haasta tuolla tavalla. Oikein sydänmunaa kurtistelee ruttuun, kun ajattelenkin, että minun pitäisi taas muuttaa kylänlaidan köyhyyteen.

— Sinusta on jo pulskistunut tupatirhakka, mutta vielä sitä sinäkin puhkot ojareikää kyläukkojen pelloilla. Tähän se taitaa kutistua Rasutovinkin elämä.

— A vot en tiedä, mutta varjele Jumala!

— Mistäs sen tietää, kun ei edellepäin ole silmiä!

Juones oli jo lykkinyt itsensä nummenlaen ylitse, kun Ristian vielä toljotti kartanolla seisten hänen latujensa tuskin enää näkyviä juovia. Ristian puistalti harteitansa karistaakseen outojen ajatusten kylmyyttä. Ympärilläseisovat rakennukset tuntuivat kolkoilta kuin paarihuoneet. Hämärä oli valloittanut jo takimmaiset töyräät ja hiipi Ristiania kohden puu puulta, kunnes yllätti hänet ja syöksähti samalla harmaana laineena yli koko nummiston. Kaukaiselle taivaankolkalle tuikahti tähti palamaan. Ristian havahtui tuumailuistaan vasta Lovissan kutsuun.

Pihalta tultuansa Ristian seurasi hetken iltapöydässä äänekkäästi lohenkiduksia imeskeleviä lapsiansa ja nöyrrytti heidät hiljaisiksi ja suurisilmäisiksi:

— Nyt sille meidän köyhyydellemme taidetaan taas panna kohta silmukka kaulaan ja taluttaa metsästä takaisin tupaan!

IX.

Järvituitun huvilat seisoivat tyhjinä ja akkunaluukkujen jäykistäminä kesänvihreissä puutarhoissa. Ihmiset liikuskelivat alakuloisina ja hiljaisina, niinkuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä terävin vesipiikein yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään välinpitämättömyyteen. Aurinko paistoi, taivaankannen alle levittäytyi vihreä näky, mutta Järvituittu oli vielä keväisessä yökirteessä.

Herrat jäivät tulematta. Siihen kiintyi koko Järvituitun huomio. Oli tapahtunut paljon melskeistäkin talven vaiheissa, järvituittulaisia oli joutunut kesken ikiänsä hautakuoppien pohjille, mutta sellainen hätkähdytti vain ensi kokemalta ja kuulemalta. Pitkä, masentava tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä jäyti avuttomin elein liikkuvia ihmisiä.

Ukot kävelivät päät riipuksissa huviloittensa vehmaissa pensaikoissa, katselivat ovien liikahtamattomuutta ja kattojen harmaantumista. Rappeutumisen ensimmäiset, tuskin huomattavat viivat alkoivat näkyä jo selvemmin vihreää taustaa vastaan kuin ennen, jolloin ovet hulmahtelivat auki yhtämittaa, akkunoissa näkyi ohitse vilahtelevia vartaloita ja hiekkateillä soi lasten ilo ja aikuisten riemu kesäpäivien helakoimpina kukkina. Tuvilla naiset kolusivat tyhjiä paikkoja ja voivottelivat kaiken loppumista. Pienet perunamaat vaottiin entisekseen harjakkeilleen, ja peltotilkut ahdettiin kaurankasvuun ryhevien ojapajukkojen turviin.

Kaura nousi pian hentona vihreänä utuna pellokkeille. Ukot istuskelivat katoksissa, tähystelivät lakiriukujen välitse sijaa kärreillensä ja vielä muille nurkkiin jääneille ajokaluillensa. Mutta kärrienkatselu viekoitteli valjastamaan hevoset, ja niin ukot ajelivat taas vanhasta tottumuksestansa päivittäin asemalle entiseen valtakuntaansa riitelemään kymmenin miehin parista maksuatinkivästä kauppamatkustajarahjuksesta, jotka laihoin salkuin tulivat vielä noudattelemaan entisien riistamaittensa polkuja. Hiljaisin, mietteliäin ohjasottein ajettiin tiesuonta myöten köyhyyttä irvistelevälle kapakkatorille. Sitä saartavat kaupat olivat tyhjiä ja alastomia. Niiden pölyisissä akkunoissa roikkuivat vielä iankaikkiset karttuunihuivit ja läkkiastiat, mutta ovien takana paistoivat hyllyt kuin hampaattomat ikenet.

Kapakassa miehitettiin entisekseen vahakangasrikkoisia pöytiä ja juotiin teetä imeskellen suut irvissä tahmeita karamelleja, joita purettiin likaisten paperien sisästä sokeriastioista. Kaskut eivät tahtoneet sujua millään naurunremakkaan asti, eikä piiskaryyppyjä saanut itkemälläkään.

Toiset ukot kirosivat ja manasivat katkerasti niitä seteliruplanippuja, joita he olivat kasvatelleet leveäselkäisiksi huikeina ajokesinä; toiset taas hyvittelivät kirstujensa sopukkoihin keräämiänsä hopearuplapinoja, joita kylän kauppa-apulaiset etsivät nyt ostonhimokkaina jokaisesta tuvasta. Ja Järvituitun ukot pirstaantuivat kahteen, toisiansa kateillen katsovaan nurkkaryhmään kapakassa.

Tuutija-Mikko huusi ukot aina arpaan, mutta muinoinen kiihoittava pelijännitys laukesi hervottomaksi ja eleettömäksi rahannostoksi, jolle jo melkein hymähdettiin.

Pari Järvituitun resuisinta ukkoa ajeli monet päivät merkillisessä humalantihkussa; he repivät ohjasperissä ollessaan hevosensa rennoiksi ja hulluiksi, nauroivat päin silmiä kaikille ja heltyivät viimein kamalassa pohmelossaan kapakalla kertomaan monipäiväisen humalansa syyn: he olivat voidelleet leipäviipaleille paksulti kenkävoidetta, syöneet sitten ne ja juoneet päälle hapanta kaljaa sekä saaneet sisuksistansa nousemaan päähänsä oudon humalan, joka itketti ja nauratti ja pani tiet luikertelemaan kuin elävät madot.

Asemalla oli ajuripuomin hevosrintama riippupäinen ja päivä päivältä lyhenevä. Napitetut valjaat retkottivat rangoiksi laihtuneiden hevosten selissä väljinä ja nahkaa kaluavina. Junat kolisivat sivuitse tyhjinä kuin akkojen jauhovakat, ja pöly tuskin kiehui enää kotiansa ajavien ukkojen kärrien vanassa. Junista ihmiset naureskelivat asemalla seisovaa hevosrivin tynkää, mutta Tuutija-Mikko arvotti edelleen naurusta välittämättä kapakan pihalla sorminluettavaa miesrykelmää ja toi sen aina säännöllisessä jonossa puomille odottelemaan niitä kahta, kolmea, jotka joskus eksyivät pudottautumaan asemalle ja halusivat jonnekin tienmutkien taakse.

Ojavieriltä alkoi verkkaisesti nousta maan tielle vihertäviä ruohonnukkaisia kielekkeitä. Varikset keinuilivat rauhassa aidanseipäitten nenissä.

Ja vähin erin, sitä mukaa kuin ajurijono asemalla kutistui, alkoi Järvituitun katoksissa jyrinä ja melske. Ukot nostelivat ajorattaitansa ja kukkaperärekiänsä ylisille sekä laskivat maahan vastapainoksi vanhoja risuäkeitä, lapioita ja kuokkia. Ja ylisillä seistessään ukot katselivat seinänräppänöistä alaniittyjen laakeata maisemaa, jossa kaartuilivat pajupehkojen pyöreät latvaviivat, ja hakivat niiden aarniosta omat niittysuikaleensa. Pieniltä, masentavan pieniltä ne näyttivät katosten ylisille, mutta ylisien hämärään nostetut rattaat ja reet näyttivät vielä avuttomammilta ja tyhjäsylisemmiltä kuin vihreät, elämää lupaavat maanpinnan muodot. Ja pitkät tuokiot tähysteltyään ja mietiskeltyään ukot laskeutuivat maahan ja alkoivat käännellä työasujansa ja pohtia rynnäkköä pelloillensa.

Juones seurasi kylänlaidasta maantien yhä pienentyviä pölypilviä ja ukkojen kiivasta liikehtimistä pihoillansa, ja hän tunsi taas monesta aikaa elämänhalua ja osuutta uuden päivän sisällykseen. Juones alkoi viilailla kuokkansa pyöreää kärkeä kuten muutkin Järvituitun ukot.

Eräänä iltana oli Hiopin katokseen keräytynyt monta toistensa tulosta tietämätöntä ukkoa tahkokiven äärelle ojalapioitansa teroittamaan. Vuoronperään he pyörittelivät tahkon kampia ja painoivat lapioitansa kiekkona pyörivään kiveen silmissänsä vesipoimun notkistelu sähisevällä lapionterällä. Ukot puhuivat monesta aikaa maistansa ja töistänsä, ja Juones innostui joukosta kaikkein viittilöivimpään ja kiivaimpaan puhumiseen:

— Vanhat ihmiset sanoivat ennen, että likimmäinen on aina ensimmäinen. Ja mikäs meitä on sitten likempänä kuin jalansijamme. Sen kun kynnämme nurin ja annamme työntää viljanterää, niin elämme kuin elämmekin, vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen! Ja maa — se on aina ensimmäinen: sanotaan laiva — missä sen luulette rakentuvan ellei maalla? Eivät suinkaan sitä aalloilla läjään hakkaa — maalla se naputetaan vedenkyntöön. Ja lentokone: maasta se lähtee ja maahan palaa, p— — —a hänen lipittelystänsä tuolla petäjänlatvojen seassa, maata se nuohoaa sekin. Selvintä on tarrata kaksin kourin maan kannikkaan ja idättää sen pinta miestä elättäväksi. Ja se venäläiselle posaalustaminen oli huono juttu. Minä sen oikein jo älysin viimeisellään, kuin tongin poltikkaisjuuristossa Rasutovin matomyyränä. Silloin minä hoksasin, että kohta sitä posaalustetaan itsellemme vitjat kaulaan joka mies ja sitten olisi käynyt kuin esiukoille: vitsaa selkään ja potkua pakaraan! Ja sillä aikaa kuin ajaa jyristelimme teitten lääneillä, kasvoi niityille pajupehkoja kuin tatteja sateen jälkeen kankaille. On niissä nyt työpesä ukoille niinkuin onkin! Mutta maata sitä on tongittava niin maan päällisten kuin alaistenkin. Vielä tästä kilkistytään siivo eläjiksi, mutta ajan se ottaa.

Ukot hymähtelivät, myöntelivät, koettelivat hivuttelevin sormin teriensä pystyväisyyttä ja erkanivat omiin katoksiinsa. Juones jäi vielä Hiopin kera juttelemaan ja suunnittelemaan.

— — —

Mustan taivaan alla juoksi harmaa, hätäinen pilvilompare kuin ahdistettu eläin. Metsänlatvat olivat painuneet tuulisukaan.