Part 4

Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.

Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.

— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.

Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia hoikkakinttuisia sammakoita.

Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla ummelleen kolme viikkoa.

Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.

Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja Järvituittuun.

Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja naurut.

Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.

V.

Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.

Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän vastauksen.

Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään. Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita kuin säikky varsa.

Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys. Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille, uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn. Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.

— Hei!

Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.

Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.

* * * * *

Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:

— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!

Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea. Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä, läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.

Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.

Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja edestakaisinajeluilla.

Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja puistonurmikoita.

Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen maisemien puhtaita muotoja.

Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä. Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä. Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.

Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta Järvituitun puutarhasta.

Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea, sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin, mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski ajamaan huvilan vuokraajalle.

Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.

— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?

Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua iltakahville.

Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo nenässänsä iltakahvin hajua.

Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.

Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua. Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.

Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia. Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat kapakalle.

Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.

Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.

Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle särkemään rahojansa.

Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:

— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!

Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.

Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.

Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta. Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.

Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi toisinaan tarpeettoman yläsittäin.

Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.

Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän. Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle vahvistuksen:

— Minkä teet kerran, niin tervaa!

Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin ja loruiluihin.

Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi ja tyyneksi.

VI.

— Kristian Petrovits! Kristian Petrovits!

Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului. Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä, koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.

— Hioppi! Hioppi!

Nyt huusi jo Ristian, hädissään tavaran paljoudesta, Hioppia avuksensa.

Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti, kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.

Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin kysymyksiin ja ihmettelyihin.

Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.

Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle: Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.

Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia, meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.

Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:

— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!

— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!

— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!

Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista, mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.

— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks ryyppy!

Silloin otti Tuutija-Mikko Ristiania niskasta kiinni ja koveni:

— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.

Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo maksua tinkien perässä.

Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta, mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian Juoneksen tuvalle.

Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja hoki:

— Jummarra ei? Setolk, setolk!

Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:

— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai Rasutovi lähteä.

Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin. Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä, kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta. Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä syvemmälle metsän aarnioon.

Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun päästänsä ja ihmetteli.

Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.

Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.

Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet, kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa. Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo melkein heti kuormien tyhjennyttyä.

Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon. Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun. Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.

Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.

Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla. Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.

Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.