Part 3
Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan. Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.
Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen ja peittivät hänet vällykekoon.
Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen nenä.
— — —
Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen, joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle, hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon kysymystulvaan.
Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian kaikki sortui hänen silmissään.
Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota, pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.
Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta. Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit: oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.
Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.
Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin, ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse. Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut, sairaan-kiukkuinen ääni:
— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan ohjakset tuosta naulasta. Upirais!
Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:
— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta, niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi viimeiselle ajollesi.
— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.
Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.
Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.
Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.
Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.
Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.
Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.
Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin. Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.
IV.
Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän rattaillensa.
Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön, johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.
Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.
Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:
— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!
Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.
Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän, odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi metsäpälvekkeille.
Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.
Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä ensin säveämmäksi:
— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla tarkkaan miten teemme!
— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen taakse!
— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita, sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!
Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.
Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden onnesta.
Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää. Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:
— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan. Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma eläjä vielä kesällä!
Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä nauru.
Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan vietäväksi.
* * * * *
Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.
Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.
Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.
Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä: liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien epäilevien ajatustensa varassa.
Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.
Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat tuomisiansa.
Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan. Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa, kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.
Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.
Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:
— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin, ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!
Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua ryhmästä ryhmään.
Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:
— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!
Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä: kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin. Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.
Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa. Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.
Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.
Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.
Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.
— No — mitä katselet?
— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!
— Kuinkas vojot ovat?
— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.
— Ohhoh!
— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.
— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven sisässä oleminen, uskotko?
— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?
Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:
— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.
— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!
— Kuka tiesi, kuka tiesi.
Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:
— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!
Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti Ristiania:
— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!
Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen pyörrytyksessä.
Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki yksin unensa riemuihin.
Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe oli syönyt itsensä pavuksi.