Part 2

Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.

Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon niskaa sadan markan sakko.

Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.

Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä kartanolle.

Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.

Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:

— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!

Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:

— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!

Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.

— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset! yritti vielä joku.

Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen juodaan yhdessä sakkorahat.

Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä tuuheina, harmaina häntinä.

* * * * *

Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.

Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle. Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen nykäisi lähtöön.

Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät, ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän oikotietä, ja seurue rauhoittui.

Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen tarjoilu.

Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.

Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.

Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa kuorta napauttaen huudahti:

— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!

Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien olutkoreille.

Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:

»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»

Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.

Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.

Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.

Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.

Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat. Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien nurmikoiden.

Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot kuukaudeksi kiven sisään.

Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen tupakkahyllyt tomuuntuivat.

III.

Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui talveen.

Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä. Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen ja läävineen, aitta ja sauna.

Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.

Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.

— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.

— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi! kajahti uuninsolasta.

Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:

Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman odottelemista.

Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.

Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.

Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi hampaissa tupaan.

— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun vedättelisi runkoja sahalle.

— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.

— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!

Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia valjasrykelmiä.

* * * * *

Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita. Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.

Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.

Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken talvinen rauha.

Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.

* * * * *

Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili nauru ja leikki.

Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.

Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi. Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen. Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.

Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.

Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti epämääräinen tuskittelu.

Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus viillätteli äänten tapaamattomissa.

— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla; ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten, että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi, on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä, häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.

Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta toiseen.

— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla ruplilla. Hallittu rallaa!

Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja. Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja terävätaitteisia.

Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.

Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa, jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.