Chapter 6

"Nyt on ensiksi päätettävä, ryhdytäänkö kansakoulun perustamiseen, vai eikö. Lausukaa ajatuksenne!"

Vasten ei ollut kukaan, kun se vaan jaksettaisiin saada toimeen.

"Päätetäänkö se sitte perustaa?"

"No peä -- peätetään voan."

Toistaiseksi oli koulu sijoitettava vuokrahuoneihin ja siihen oli otettava naisopettaja, koska se tulisi ehkä huokeammaksi kannattajille kuin mies.

Tuli sitte kysymykseen koulupiirin puolesta maksettava palkkalisä opettajalle. Päätettiin vuokrata kouluhuoneen yhteydestä asetuksen määräämä asunto ja potaattimaa, antaa hänelle polttopuut ja öljyvalo sekä hänen lehmälleen kesälaidun kylän yhteisellä laitumella ja talvirehuksi tarpeellinen määrä heiniä.

Mutta nyt tuli tiukka ottelu siitä, kuinka paljo lehmä talvessa tarvitsee heiniä. Joku arvioi sen vaativan 250 leiviskää.

"Eiköön piisois 200?"

"Jo tok -- taikka 180."

"Pannaan ies 240."

"Ei panna liikoo!"

Tästä kiisteltiin enemmän kuin mistään muusta seikasta koko kansakoulun perustamisasiassa. Muuan kielevä emäntä sai siitä aiheen kertoa karjataloutensa edistymisestä viime aikoina, kuinka he "Iivo-vainoon kanssa alottivat viiellä lypsävällä, mutta nyt on viijettä kymmentä peätä." Paljo heille oli karttunut lapsiakin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mutta enemmän sentään karjaa. Ja vaikka naapurikateuden vuoksi heille oli pantu suuret verot, ei häntä eikä lapsia kuitenkaan saatu maantielle...

Kiistojen lopettamiseksi koetin selittää, kuinka vähäpätöistä oli näin kauan neuvotella yhden lehmän talvirehusta -- tämmöisen kylän, jossa on kymmenittäin vankkoja taloja ja niissä satoja lehmiä. Viimein suostuttiin määräämään 200 leiviskää.

Sitte kirjoitettiin sitoumus kaikkein nyt tehtyjen päätösten täyttämisestä, huoneiden ja koulukapineiden hankkimisesta ja palkkalisän suorittamisesta. Sitoumuksen alle pantiin nimiä, vaikka se tahtoi käydä hitaasti. Kukaan ei olisi kirjoittanut nimeään ensimäiseksi, kun ei tiennyt, kuinka monta siihen karttuisi, Useat koettivat hiljakseen puikkia pois tästä vaarallisesta tilaisuudesta. Saatiin kuitenkin kokoon kymmenkunta nimeä. Loput arveltiin kyllä saatavan, kun kirjaa käytetään heidän luonaan.

Nyt vasta uskalsin ottaa puheeksi, missä taloissa olisi sopivia huoneita. Mainittiin kolme, neljä taloa ja tehtiin selkoa niistä. Kiistojen välttämiseksi jätettiin johtokunnan huoleksi vuokrata sopivat huoneet sopivalta paikalta. Johtokunta valtuutettiin myös pyytämään apuvaroja kunnalta sekä valtioapua, niinkuin asetukset säätävät.

Lopuksi lausui kirkkoherra muutamia sanoja kokoontuneille korpisalmelaisille. Hän tahtoi vastustaa sitä ajatusta, jota "eräältä taholta" levitettiin, että muka papisto vastustaa kansakoulua. "Ei papisto vastusta kansakoulua, vaan hartaasti puolustaa sitä ja iloitsee niiden perustamisesta." Sen hän vaan tahtoi sanoa. -- Parasta onkin, ajattelin minä, tulla mukaan vaan, kun ei muuta taida. Puhe kävi häneltä väkinäisesti, ja kasvot olivat happaman näköiset.

Meni useita viikkoja, ennenkuin valtioavun hakemus joutui matkalle. Samoin viipyi kuntakokouksen kuulutus kovasti. Kirkkoherra, joka oli kunnan esimiehenä, odotteli kunnes asioita karttuisi enemmän.

"Eihän koulu kumminkaan voi vielä tänä syksynä alkaa", oli hän arvellut. Ja ukot rupesivat itsekin luulemaan, ettei siitä vielä tule mitään.

Eräänä kauniina päivänä tulivat entiset korpisalmelaisten lähettiläät luokseni kertomaan, minkä uuden aatteen he nyt olivat keksineet. Aikoivat erota kunnasta omaksi koulupiirikseen ja perustaa -- _kiertokoulun_. Kirkkoherra oli sanonut heidän toistaiseksi tulevan toimeen kiertokoululla, joka olisi senkintähden mukavampi, kun kylä oli niin laaja ja hajallinen. Jos he pääsisivät kunnan yhteisistä kansakoulumaksuista, saisivat he kiertokoulun ilman uusia uhrauksia.

Vai sieltä se tuulee!

"Mutta te ette pääse kunnan kansakoulumaksuista, jos ette perusta kansakoulua, -- ettekä saa valtioapua."

Se oli ikävä uutinen ukoille. Ei muuta kuin ruveta vaan kiireimmiten hankkimaan koulukapineita, siinä toivossa että kunta ja valtio antavat apunsa.

Pian tiesivätkin sanomalehdet kouluylihallituksen puoltaneen valtioavun antamista Korpisalmen koululle. Vähä myöhemmin tuli asia kuntakokoukseen. Kirkkoherra valitteli kansakoulukassan suurista menoista viime aikoina, mutta kuntalaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kieltää tältä koululta samanlaista apua kuin mikä muillekin oli annettu.

Ennen koulun alkua ilmoittivat sanomalehdet senaatin myöntäneen pyydetyn valtioavun. Mutta itse päätös ei vielä ollut joutunut, ja kirkkoherra oli uskotellut, ettei koulua saa alottaa, ennenkuin senaatin päätös on käsissä. Pelastettuani ukot tästä harhaluulosta, alkoi koulu kuin alkoikin ennen määrättynä aikana. Oppilaita tuli paljoa enemmän kuin tilan puutteessa voitiin vastaanottaa.

Ensimäisinä vuosina yksi ja toinen juonitteli päästäkseen koulumaksuja suorittamasta. Mutta nykyään ei siitä enää ole mitään kuulunut. Päinvastoin sanotaan korpisalmelaisten olevan hyvin ihastuneet kouluunsa.

"SIUNAA VALTAKUNNAN SOTAJOUKKOA!"

Vuosisatojen kuluessa on kristittyjen maiden kaikissa kirkoissa jokaisena pyhäpäivänä rukoiltu: "Siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!"

Satoja ja tuhansia kertoja on itsekukin pappi sitä rukoillut elämänsä pitkään. Ja melkein yhtä monta kertaa ovat hartaat kirkossakävijät maallikot sitä rukoilleet. Suurinta hartautta siinä luultavasti ovat osottaneet sotilaat itse ja myös valtiomiehet, jotka muullakin tavalla, ei vaan rukouksella, työskentelevät sotajoukkojen lisäämiseksi. Hartaasti lienevät sitä myös rukoilleet kaikki valtakunnan suutarit, räätälit ja satulasepät, sillä sotajoukkojen lisääntyminen tuottaa heidän liikkeelleen suurta etua. Mutta saman rukouksen on lähettänyt korkeuden herralle moni aseeton maamies ja moni hampaaton hurskas vaimo, jolle ei sotajoukkojen lisäämisestä suinkaan luulisi olevan mitään aineellista etua.

Nyt herra on vihdoinkin kuullut tuon rukouksen. Kuullut sen ja täyttänyt rukoilijain toivon niin täydellisesti, ettei kukaan voi epäillä sen kuulemista. Nyt on Europan suurvalloilla sotavoimaa pari kolme miljoonaa aina jalkeilla itsekullakin, ja tarpeen tullessa ne voivat panna liikkeelle monta miljoonaa lisää.

Kuitenkin on tätä rukousta pitkin aikoja rukoiltu aivan väärin. Ei ole ollenkaan pidetty väliä niistä ohjeista, joita meille on annettu sekä rukouksen ulkomuodosta että hengestä. Valtakunnan sotavoiman siunaaminen tietenkin on "ajallista hyvää" -- ja sellaistahan meidän käsketään katkismuksessamme "ehdolla pyytämän, nimittäin, jos se on jumalalle otollinen ja meille hyödyllinen." Mutta nyt ei tähän rukoukseen ole liitetty mitään semmoista ehtoa. Se on luultavasti unohtunut lisäämättä siihen silloin kun tuo rukous tekastiin. Ehkä kiireessä. Ja nyt on aikain kuluessa monen oppineen ja hurskaan papin senvuoksi täytynyt lähettää muodoltaan virheellisiä rukouksia taivaaseen.

Mutta se ei ole tämän rukouksen suurin vika. Se on sisällöltäänkin väärä. Sotajoukon "siunaamisella" ei suinkaan tarkoiteta ainoastaan sen lisäämistä, vaan myös menestystä sotajoukon aseille. Meidän rauhallisten salojemme kirkoissa siis rukoillaan, että jumala antaisi sotaväen tappaa niin monta ihmistä kuin mahdollista, hävittää niin monta kaupunkia ja polttaa niin paljon kyliä kuin suinkin voivat. Varsinkin sodan aikana on tällä rukouksella se tarkoitus. Rauhan aikana taas rukoillaan, että tuo tappajain ja murhapolttajain joukko yhä lisääntyisi, että se hyvästi edistyisi harjoituksissaan ja helposti oppisi viehättävän ammattinsa salaisuudet.

Ei suinkaan "rauhan jumala" siis ole tätä rukousta kuullut _sentähden_, että se olisi hänelle mieleen. Ei suinkaan hän tahtone lisätä veritöiden tekijäin lukua, eikä vahvistaa heidän kättään verta vuodattamaan. Sitäpaitsi on vallan turhaa rukoilla sotaonnea yhdessä maassa, sillä liehän tuo jumala rajan toisellakin puolella, on sielläkin kirkkoja, ja rukoillaan sitä sielläkin.

* * * * *

Minkätähden sitte jumala on tämän rukouksen kuullut ja lisännyt valtakunnan sotavoimaa niin suunnattomasti?

Eiköpä hän vaan lie tahtonut juuri tämän rukouksen kuulemisella rangaista väärinrukoilijoita. Sotajoukkoja on siunattu niin liian paljo, että ne ovat käyneet kansoille raskaimmaksi taakaksi, mitä niillä tätä nykyä on kannettavana. Kaikki Europan kansat huokailevat sotilasvallan ja sen ylläpitämiseksi tarvittavain verojen alla. Kansat saavat itse tuntea ja niiden täytyy joskus tunnustaakin, että tämänlaatuinen "ajallinen hyvä" ei ole niille hyödyllinen. Vielä vähemmän se voipi olla jumalalle otollinen. Sillä onhan hän opettanut meitä rukoilemaan: "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme", eikä niin, että "_ota_ meiltä meidän jokapäiväinen leipämme!"

Tuskin mitkään miehet niin usein vetoavat ja niin suurellisesti kehuvat luottavansa omantuntonsa ääneen kuin hengenmiehet. He näkyvät pitävän tarpeellisena huomauttaa hyvin usein, että heillä sellainen on. Mitä ääniä me muut seurannemmekaan, mutta omituinen kappale se omatunto ainakin näyttää olevan. Kuulin äskettäin puhuttavan papista, joka ei omaltatunnoltaan saattanut kuuluttaa kuntakokousta, sentähden että siinä oli aikomus ottaa käsiteltäväksi kysymys siitos-oriin hankkimisesta kuntaan. Mutta hänen omatuntonsa antoi hänen kuitenkin joka pyhä rukoilla valtakunnan sotajoukon lisäämistä. Ja hän tiesi aivan hyvin, kuinka siveellisesti valtakunnan sotajoukko elää, sekä maasotaväki että meriväki maalla käydessään.

* * * * *

Kansat ovat saaneet raskaan verokuorman kantaakseen, rangaistukseksi tästä sopimattomasta rukouksesta. Kirkko joka sitä on kansalle tyrkyttänyt ja jonka rukoiltavaksi se rukous kaikkein vähimmän sopii, on sekin saanut rangaistuksen. Se rangaistus on niin asianmukainen, niin selvästi juuri tätä asiaa koskeva, ettei sen tarkoituksesta voi erehtyä. Kirkon omasta helmasta on noussut sotaväkeä, oikein säännöllistä -- pataljooniin, komppanioihin ja plutooniin jaettua -- upseereineen, lippuineen ja rumpuineen. Se on "Pelastusarmeija", ja se tekee kiivaita rynnäköitä kirkkoa vastaan sen omilla aseilla: raamatulla, rukouksella ja lauluilla.

Niin että -- eikö kaikkeen tähän nähden nyt jo alkaisi olla aika ruveta rukoilemaan: "Herra, _vähennä_ valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!"

Mutta varmuudeksi olisi tähän rukoukseen nyt muistettava liittää tuo ehto: "nimittäin, jos se on j.n.e."

"MAAILMAN LOPUN" KIRJA.

Lehtemme päätoimittaja lähetti kesäkuumalla minulle luettavaksi ja arvosteltavaksi Werner Söderströmin kustannuksella ilmestyneen Aatto S:n suomentaman kirjan nimeltä: "_Kristuksen tulemisesta_ eli viimeiset tapaukset, jotka ovat ihmisille ja maailmalle tulossa, Raamatullisia tutkimuksia, tehnyt Ernst Mühe."

Nuorempana ollessani minä tosin yrittelin yhtä ja toista ja koetin onneani monella eri alalla, mutta koskaan ei juontunut mieleeni ruveta arvostelemaan hengellisiä kirjoja. Sentähden on minulle vielä tänäkin päivänä käsittämätöntä, kuinka se toimittaja lähetti tämän kirjan juuri minulle. Jos saisin otaksua hänen lukeneen kirjan, ennenkuin sen minulle lähetti, en sanoisi mitään. Sillä siinä tapauksessa pitäisin hänen tekonsa aivan luonnollisena. Mutta jos hän sen olisi lukenut, olisi hän kaiketi sen sitte yksintein itse arvostellutkin.

Olipa miten tahansa, kirja kuuluu kaikissa tapauksissa minun arvostelualaani. Minun arvosteltavikseni kuuluvat nimittäin kaikki _hyvät_ kirjat, varsinkin jos ovat vielä tavallista erinomaisemmat.

Kun näinä nykyisinä vuosina tehdään raamatullisia tutkimuksia, niin ne tietysti ovat tavallista etevämpiä, sillä raamattu on jo ollut tutkittavana niin kauan, ettei mitään keskenkertaista, mitään tavallista tutkimusta enää kannata yleisölle tarjota. Ja kun kerran Aatto S. ottaa suomentaakseen ja Werner Söderström kustantaakseen raamatullisia tutkimuksia, voipi olla varma siitä, että ne ovat paraita mitä aikakaudellamme on saatavana.

Minä ainakaan en ole nähnyt mitään tämän Mühen tutkimuksen vertaista. Paljoa en kyllä ole tältä alalta ennen nähnytkään, sillä olen yleensä kokenut välttää viimeisiä tapauksia koskevaa kirjallisuutta, koska olen luullut, etteivät ne kumminkaan ehdi tapahtua minun eläissäni.

Tämän kirjan luettuani olen tullut toisiin ajatuksiin. Näkyy saavan olla varuillaan tästäpuoleen itsekukin. Nyt ei maailmanlopun aika enää ole mikään salaisuus, jota eivät taivaan enkelitkään tietäisi. Ernst Mühe tietää sen aivan tarkalleen, vaikka hän luultavasti ei ole edes enkeli. Vielä vähemmän minä olen enkeli, mutta nyt tiedän sen ajan hänen kirjastaan. Ja kuka tahansa saa sen nyt tietää 1 markalla 60 pennillä.

On tässä kirjassa tietoa sen rahan edestä, on totisesti. Ei tarvitse lukea monta sivua, ennenkuin jo on saanut niin paljon viisautta kuin kerralla päähän mahtuukin. Näytteeksi panen tähän muutamia palasia:

"Ennen meidän maatamme on jo ollut maa olemassa, jossa hyvin luultavasti on asunut enkeliolentoja ja joka on ollut valtakuntana sillä ylienkelillä, joka sitte lankesi pois Jumalasta ja jonka nimi nyt on saatana. Näiden enkelien syntiinlankeemuksen kautta joutui se maa kuolemaan ja turmioon sekä suuressa tulvassa (jossakin toisessa kuin tunnettu vedenpaisumus) täydelliseen häviöön. Mooses näki pyhän Hengen ilmoituksen kautta sen maan autiona ja tyhjänä. Tämän ensimäisen maan olemassaoloa ja sen onnetonta kuolemaa todistaa vielä tänäkin päivänä suuri joukko kivettyneitä muinaismaailman eläinluita, puita, ja kasveja, joiden kaltaisia nykyisessä luonnossa ei ole, samoin myös maakerrosten ja kivihiilikerrosten ihmeelliset muodostukset, jotka näyttävät olevan äärettömän vanhat, sekä eräät merkit jotka osottavat kuoleman taistelua olleen."

Kuopion pitäjän Räimän kylällä kertovat ennen olleen "patahurjain valtakunnan" -- mutta mitä se on tämän perkeleitten valtakunnan rinnalla! Pöyristyttää ajatellessa sitä ilvettä, mikä silloin on ollut tämän matoisen maan kuorella. Ja nyt me astumme samoilla tanhuvilla, joilla ennen saatana enkeleineen kävellä jylkytteli; ja kun me kuolemme, joutuvat luumme saatanen karjanluiden joukkoon.

Ennen luultiin niitä mammutin, luolakarhun y.m. sukupuuttoon hävinneiden eläinten sekä entisajan ihmisten luiksi. Mutta nyt kun "tiede on alistunut uskon palvelukseen", kuulemme niiden olevan pimeyden enkelien ja hiiden karjan luita. Toista tämä toki on kuin kaikki ne muka tieteelliset arvelut, jotka kulkevat maansynty- ja kehitysopin (geologian) nimellä. Tämä nyt on tieteellistä varmuutta, _sitä_ luonnontiedettä, joka ei tunnusta kehitysoppia.

Tämän luonnontieteen mukaan on pimeyden enkeleillä ollut pelottavan vankka hammasrakennus, voimakkaat sääret ja särmikäs kallo. Heidän juhtansa ovat olleet yhä lujempaa tekoa.

* * * * *

Luultavasti moni lukija ei oikein tarkkaan tiedä, missä ja minkälainen helvetti on. Ernst Mühe tietää sen. Kuulkaapas:

"Kukaan vilpitön kristitty ei voi olla pulassa vastauksesta kysymykseen: onko helvettiä olemassa? Hän tietää myöskin, missä se on. P. raamattu sanoo hänelle, että niin kauan kuin tämä vanha maa seisoo, on se (alkukielen mukaan) sen syvyydessä, sen sydämessä.

"Millaisiksi on meidän ajateltava helvetin vaivat? Onko siellä todellista tulta? On tosin. Ei tavallista tulta, sellaista kuin meidän liedessämme palaa. Se ei vahingoittaisi ruumiitonta sielua. Mutta onhan muitakin tulia täällä maan päälläkin sellaisia, että vesi ei voi niitä sammuttaa."

Suoraan sanoen, luulin minä ennenaikaan helvetin olevan jossakin paljoa kauempana. Mutta ethän sinä, hyvä lukija, ole käynyt maan sydämessä? Ja kun en minäkään ole käynyt siellä, ei meillä ole puolta ruveta väittämään kirjantekijätä vastaan. Tottapa hän itse asiansa parhaiten tiennee. Sen vaan voisi huomauttaa, että täällä pohjoisnavan puolella helvetti ei oikein taida pysyä lämpimänä, koska sen katto tältä kohdalta ei ole sen kuumempi. Mutta eipä meitä varten helvetin tarvitsekaan olla erittäin kuuman, sillä me säikähdämme paljoa vähempää kuin päiväntasaajan seutujen asukkaat, jotka ovat tottuneet kovaan kuumuuteen jo täällä maan (oikeammin: helvetin) "päällä" ollessaan.

* * * * *

Ennen en ole uskonut kummituksia olevan. Ehkä ette tekään. Mutta nyt minä jo alan uskoa, kun olen lukenut tämän kirjan. Siinä sanotaan:

"Vainajat, ollen yhteydessä pyhäin enkelein kanssa, jotka toimittavat Jumalan käskyjä maankin päällä, sekä joka päivä maallisesta elämästä sinne kotiin tuotujen ihmisten kautta saavat kylliksi tietoja, niinhyvin siitä, miten heidän jälkeenjääneille omaisillensa käy, kuin muistakin tärkeimmistä tapahtumista maan päällä. -- Niinpä ei myöskään ole paheksuttava, että uskossaan vahvat ihmiset, kuten usein tapahtuu, lähettävät autuaallisesti kuolevaisten kanssa tervehdyksiä henkimaailmassa oleville vainajille, ja saavat myöskin vilkkaina aavistuksina ja selvinä merkkeinä heiltä vastaukset. -- On keksitty koneitakin, joilla tehdään kysymyksiä vainajille ja hirvittävimmällä tavalla saadaan heiltä omakätisiä vastakirjoituksia. -- Eihän itse raamattukaan missään paikassa kiellä uskomasta kummituksia, jos niillä tarkoitamme ihmisvainajain tai pahojen enkelein henkiä. Viimemainittujen sanoo Paavali oleskelevan alemmalla pilvitaivaalla ja sieltä harjoittavan vihollista vehkeilyänsä maan päällä asuvia ihmisiä vastaan."

Joko riittää? Vai vieläkö uskallatte kulkea pimeällä hautausmaan ohi?

* * * * *

Kuka on Anttikristus? -- Mühe vastaa: "Hänen esikuviansa ovat Antiokus, Nero, Attila, Napoleon I y.m. -- Sitte Mühe olettaa tuonelasta palaavan Napoleon I:sen tulevan Anttikristukseksi, ja kaikkein silmät kiintyvät tähän Ranskan kaikkein kristillisimpään hallitsijaan, joka jälleen Napoleon VIII:na on ilmestyvä Anttikristuksena. Tämä on tapahtuva v. 1992 j.Kr. Anttikristillisten hallitsijain aika ulottuu vuodesta 673 vuoteen 1897. -- Silloin (v. 1897) on myöskin pakanain aika täytetty. Jumalaton maailma on hillittömästä riemusta iloitseva uuden vuosisadan alkaessa. Mutta äkisti keskellä vuotta 1900 tapahtuu ihme, että Jumalan kansan jäännös tulee Jumalan Hengen kautta herätetyksi ja kristilliseksi."

Hämeenlinnasta v. 1889 karanneen juutalaisen teurastaja Rosenbergin saarnamiesten ei kuitenkaan pidä iloita hänen palaamisestaan. Jos Rosenberg keskellä vuotta 1900 palaa Amerikasta, ovat hänen velkansa paraiksi ehtineet päästä kymmenvuotisiksi ja siis vanhentuneet. Luultavasti hän arvasi tämän, koska ei lykännyt lähtöään myöhemmäksi.

* * * * *

Anttikristuksen hirmuvaltaa kestää ainoastaan 34 vuotta. "Silloin" (siis _vuonna 1995_) "tulee Herra Kristus, ihmisen poika, taivaan pilvissä tuomiolle. Anttikristus ja kaikki maailman valtakunnat hävitetään, mutta Herran kuningaskunta annetaan Israelin kansalle ja kaikille Herran uskovaisille."

Sitte alkaa tuhatvuotinen valtakunta, joka ei tarkoita muuta kuin _kirkon valtaa_.

"Silloin ainoastaan hyvin harvinaiset kiroilemisen, sabatin rikkomisen y.m. synnit rangaistaan heti ja hillitään hyvin järjestetyllä kirkkokurilla. -- Suurimmassa määrässä kehittyneet liikeneuvot yhdistävät suorinta tietä kansat ja maat. -- Lukemattomat joukot Jerusalemiin vaeltavia pyhissä-matkustajia karavaaneissa, höyry- ja ilmalaivoissa ja rautateillä. -- Petojen villeys ja surmaaminen toinen toistansa sekä vihollisuus ihmistä kohtaan lakkaavat. -- Aurinko ja kuu loistavat seitsemän kertaa kirkkaammasti. -- Ihmiset silloin taas niinkuin alussa elävät vanhoiksi, niin että satavuotista vielä sanotaan nuorukaiseksi."

Viimeinen tuomio tapahtuu tuhatvuotisen valtakunnan lopulla. Luultavasti siis v. 2995.

Esimerkkinä siitä, kuinka pitkälle tekijä syventyy yksityiskohtiin, mainitsen että "autuasten ijankaikkisesta elämästä" on neljä eri lukua, nimittäin: a) Avioliitto, b) Autuasten perhe-elämä, c) Autuasten kutsumus eli työelämä, d) Autuasten kirkollinen elämä.

Omasta puolestani pyydän lopuksi, ettei toimittaja hyvin usein lähettäisi minulle tämän laatuisia hartauskirjoja luettavakseni. Ne vaikuttavat minuun melkein liian syvästi. Nytkään en uskalla lähteä ulos huoneestani, kun on niin kovin pilvinen ilma, ja pahojen enkelein henkiä luultavasti on hyvin paljo vehkeilemässä alemmalla pilvitaivaalla.

MIKÄ ON OIKEA EROTUS HERRAN JA TYÖMIEHEN VÄLILLÄ?

Kun lehtemme päätoimittaja minulle vastattavaksi asetti ylläolevan kysymyksen, niin tuskinpa hän lienee itsekään aavistanut, kuinka pulmallinen hänen kysymyksensä oikeastaan oli. Sillä en uskoisi hänen tahallansa minulle laatineen mokomata ongelmaa, josta minulla on ollut päänvaivaa moneksi viikoksi. Ainoastaan näitä syystalven viileitä ilmoja saan kiittää, jos ihmiskunta tämän tutkimukseni luettuaan vielä pitää minua täysjärkisenä henkilönä eikä "päättömänä hurjastelijana" tai muuna yleiselle turvallisuudelle vaarallisena otuksena.

Näöltään yksinkertaisimmat kysymykset ovat usein mitä vaikeimmat ratkaista. Ilmankos sanotaankin, että "yksi hullu voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta-vastata." Tuota lausetta en kuitenkaan tahdo sovittaa juuri tähän tapaukseen, koska minä lopultakin toivon päässeeni asiasta selville, vaikka olen yksin enkä näihin asti ole tiennyt lukea itseäni noitten yhdeksän viisaan joukkoon.

Ensin minulla oli aikomus muitta mutkitta vastata että erotus on vain pinnalla, s.o. vaatteissa ja hajussa -- anteeksi! -- lemussa, tuoksussa, tai miksi häntä pitänee oikein hienolla kielellä sanoa. Ne ovat kuin kuusi ja koivu, ajattelin miltei runollisesti. Koivulla on sileä, puhdas kuori, ja sisällä on milloin terve puu, visainenkin kun sattuu, milloin ontto ja laho. Eikä sitä arvaa kuoren päältä. Kuusella on kuori karkea, rosoinen, mutta puuaine sisällä on yhtä puhtaan valkoinen kuin koivussakin -- jos sattuu terve. Ja kun sen panee palamaan, niin se paukkuu.

Hyvä on! Mutta sittenkään kuusi ei ole koivu eikä koivu ole kuusi. Ovathan ne aivan eri sukua.

Arvelin sentähden viisaammaksi rakentaa uuden vertailun: koivusta ja vaivaiskoivusta. Niissä on erilaisuuden vaikuttanut kasvupaikka, maaperä, siis olosuhteet. Vaivaiskoivu pohjan soilla -- ainahan sillä on vilu ja nälkä, paitsi sydänkesällä. Ihan kuin kaupunkien rantajätkillä. Mikäpä paremmin soveltuisi köyhälistön vertauskuvaksi kuin tuo pensaaksi näivettynyt puu? Ja sen vastakohtana muhkea piennarkoivu pappilan veräjän pielessä. Imee mehuttomaksi puolen peltosarkaa, senkin kapitalisti. Annas, että yhtenä keväänä päästään sun kimppuusi, sun kyljestäsi mahalaa laskemaan, kun pastorin silmä välttää!

Eikös tämä olisi ollut sattuva vertaus? Luultavasti olisin sen hyväksynyt, jos olisin ollut varma siitä, että herra ja työmies todella ovat samaa alkujuurta niinkuin koivu ja vaivaiskoivu. Mutta sitä lienee vaikea sanoa, tieteen ollessa nykyisellä asteellaan.

Ne lukuisat työmiehet, joilta olen tätä asiaa tiedustellut, uskovat esi-isäksensä erästä Aatamia, joka luotiin maan tomusta ja jonka sieramiin jumala puhalsi elävän hengen. Mikäli minun on onnistunut hankkia tarkempia tietoja tästä toverista Aatamista, oli hän seikkailijaluonne, jonkatähden hänet kasvatuksellisista syistä pantiin tekemään kovaa työtä leipäpalkoilla. Särpimestä ei ollut minkäänlaista välipuhetta. Tiedon puusta hän oli saanut maistaa varsin vähän, suupalan tai kaksi, arviolta noin puolen omenaa. Ja senkin varkain, vasten selvää kieltoa. Kaiken tämän nojalla en näe olevan syytä väittää, ettei hän sopisi työmiesrodun kantaisäksi.

Herrat taas sekä suullisten että kirjallisten ilmoitustensa mukaan polveutuvat mikä "solusta", mikä "itiöstä", mutta joka tapauksessa viimeksi apinasta. Missä määrin apinaluonteen kaikki ominaisuudet tukevat sitä käsitystä, että herrasrodun esi-isä olisi siltä taholta etsittävä, sen kysymyksen ratkaisua en ota tunnolleni. Yhden piirteen tahdon kuitenkin mainita. Neekerit niillä seuduin, missä apinoita enemmältä oleskelee, valittavat yhdestä suusta, että "maamies kylvää siemenen, mutta apinat korjaavat sadon." Minä en väitä, että tämä seikka mitään todistaa. En myöskään tahdo sanoa, että se ei todistaisi mitään. Jätän asian avonaiseksi, itsekunkin vapaasti harkittavaksi.