Chapter 5

Mutta lehmää junaan pantaessa syntyi vaikeuksia. Sitä ei otettu vastaan matkustaja- eikä tavaravaunuihin, vaan ruununvoutia neuvottiin jättämään se toisen päiväiseen tavarajunaan, johon oli muitakin eläimiä tulevia. Siihen ruununvouti ei suostunut, vaan vaati sen nyt mukaansa, maksoi mitä maksoi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi. Hänen kustannuksellaan lisättiin junaan eläinvaunu, ja lehmä vietiin siihen. Maksamaan se tuli, mutta tällä kertaa ei ruununvouti siitä välittänyt.

Sitte hän meni ostamaan itselleen matkustajalippua. Vaan niiden myyjä -- aika virnake muuten näköjään -- huomautti sen olevan ilmeistä tuhlausta, kun hänellä kerran oli omituinen vaunu nimessään.

"Jaa, perhana!" ajatteli ruununvouti. "Vielä tässä joutavasta maksamaan!"

Hänen tuntoaan helpotti, että edes sillä voi säästää.

Ruununvouti sanoi jäähyväiset ystävällensä, jonka oli jäätävä Lappeenrantaan, ja nousi sitte "omaan" eläinvaunuunsa. Sill'aikaa kun ruununvouti kulki valtion höyryvoimalla Särkelää kohti, kyhäsi ystävä kirjettä neiti Adolfinalle.

Kaisa oli määräpäivänä pannut liikkeelle kaiken väen: rengit, piiat ja torpparit, vaimoineen ja lapsineen, yksin ruotuvaivaisetkin. Kuumana kesäpäivänä he juhlapuvussa marssivat kaksi pitkää virstaa rautatieasemalle, ottamaan soveliaalla tavalla vastaan isäntäänsä ja rouvaa tai "morsianta kumminkin", niinkuin Kaisan tapana oli ollut sanoa. Toista tuntia olivat he jo seisseet hyvässä järjestyksessä asemasillalla, kun juna vihdoin saapui. Sen pysähtyessä kuuluu yhdestä vaunusta iloinen "am-muuh!" Kaikki kääntyvät sinne päin: ovi aukiaa ja alas astuu heidän rakastettu isäntänsä, koko laajan aluskunnan toivo ja turva. Miehet paljastivat päänsä ja naiset notkauttivat syvään polviaan.

Isäntä vastasi tervehdykseen arvokkaasti, iloinen hymy huulillaan. Kääntyi sitte takaisin vaunuun päin ja sanoi ystävällisesti:

"Tule pois sinäkin!"

Kaikki pidättivät henkeään. Kaisan silmäys vaan esti heitä hyökkäämästä vaunun ovelle. Oltiin valmiina uuteen tervehdykseen.

Mutta ei se tullutkaan ulos. Silloin ruununvouti taas kääntyi kansansa puoleen ja viittasi luokseen pari hartiakasta miestä:

"Ota sarvista, Pekka, ja työnnä sinä, Jussi peräpuolista!"

"_Sarvista_!" kuului hiljainen kuiskaus kautta koko Särkelän väen. Kaisankin kasvot värähtelivät oudosti.

Ja sitte se tuli vaunusta ulos, hypähti kuin tanssiin lähtevä neitonen, ja katseli isoilla, kirkkailla silmillään uusia ystäviä.

Kaisa oli äkeissään koko maailmalle ja varsinkin tuolle "kirotulle luontokappaleelle", joka puolueettomalta kannalta katsottuna kuitenkin oli koko talon karjan kaunistus.

Kun ruununvouti viikon päästä lähti Lappeenrantaan ilman erityistä aihetta, korjautui Kaisan tuuli taas vähäksi aikaa. Nyt hän ei kumminkaan enää saanut asemalle lähtemään muita kuin Pekan ja Jussin, jotka arvelivat heitä ehkä tarvittavan.

Mutta silloin sieltä tuli isäntä yksin, synkkänä kuin ukkospilvi. Sanaakaan virkkamatta hän istui rattaille, ajoi Särkelään ja hoiti loppukesän terveyttään, joka ei ollut oikein kunnossa yhtään päivää.

Pahinta oli kumminkin, että ruununvouti tämän kesän kuluessa menetti paljon entistä hyvänluontoisuuttaan. Vanha ystäväpiiri tuskin häntä tunsi. Ei tarvinnut muuta kuin kaukaa viitata ruununvoudin "kihlausmatkaan", ennenkuin hän sanaakaan sanomatta ryntäsi päälle. Ja aivan yhtä vaarallista oli kysyä häneltä, miltä tuntui olla "kahden kesken".

Ruununvoudin maallisten vihollisten -- ryöstökäskyjen ja tilien -- lisäksi oli tullut kaksi uutta, nim. kotiopettajattaret, joilla on lapsuuden ystäviä, ja lypsylehmät.

Sillä vaikka ruununvouti ei ollut nähnyt sitä kirjettä, minkä ystävä lähetti neiti Adolfinalle, voi hän sentään aavistaa sen sisältöä siitä, että nuo kaksi viettivät häitään syksympänä.

NÄLKÄVIRKOJA.

Minä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden ne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas monesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei mikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja _nainen_, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.

Jos se kirje olisi yksityistä laatua, en siitä kertoisi kellekään. Mutta se onkin aiottu julkisuuteen. Sentähden ei naisten tarvitse heretä minulle kirjoittamasta siinä pelossa, että minä antaisin heidän kirjeensä yleisön luettavaksi. Ei, en minä sitä tee miestenkään yksityisille kirjeille, vielä vähemmän naisten. Kirjoittakoot siis vaan naiset vastakin yksityisistä asioistaan minulle; salaisuudet säilyvät hyvin.

* * * * *

Kun meidän Sipi Europaeus-vainaja runojen keräysmatkoillaan painautui syvälle Venäjän Karjalaan, vaaleni hänen kirjoitusmusteensa sitä mukaa, kuinka kauan hän oli ollut kotoa poissa. Hän näet aina jatkoi vedellä mustevarojaan. Tästä on myöhemmille käsikirjoitusten tutkijoille ollut se etu, että voivat suunnilleen päättää, mistä ja milloin Europaeus on minkin runon saanut, vaikka hän ei ole sitä pannut muistiin.

Mutta kirjoitusmusteesta voi tehdä muitakin havainnoita. Jos esim. kauppiaan muste alkaa vaaleta, niin silloin eivät asiat enää ole hyvin. Nyt puheena oleva naisen kirje on kirjoitettu niin vetisellä musteella, että jokainen käytännöllinen nuori mies sen nähtyään välttäisi naimisiin joutumista tämän naisen kanssa.

Kirje on eräältä lähikunnan _kätilöltä_. Se on kyhätty siinä luulossa, että olisin "kohtelias heikommalle sukupuolelle". Olenhan minä, se on yleisesti tunnettu. Asia hänellä on se, että minä, joka "yleisölle lörpöttelen milloin mitäkin, välistä tarpeettomiakin väitöksiä", ottaisin selittääkseni, kuinka mitättömän alhaiset palkat kätilöillä on maalaiskunnissa, ja esittääkseni rokottajatoimen sekä sitä seuraavan palkan antamista kätilöille.

Pääsisin hyvin vähällä vaivalla, jos painattaisin hänen kirjeensä semmoisenaan tähän. Mutta pääasia siinä kirjeessä on tuo vetinen muste. Sen jos voisin saada lukijain nähtäväksi, niin ei muuta tarvittaisi: kaikki myöntäisivät kätilön palkat korotettaviksi. Sillä kuka tahtoisi, että kätilön vaatimaton lasku -- ensimäinen, jonka isä saa poikansa puolesta suorittaa -- olisi niin vetisen näköinen? Mutta valitettavasti en mitenkään voi saada semmoista mustetta tähän näkyviin, niin täydellisiä kuin nykyajan kirjapainot muuten ovatkin. Sentähden täytyy minun ryhtyä esittämään asiaa omalla tavallani.

Kyllä niillä on tuloja, jotka meitä auttavat _pois_ tästä maailmasta: sotilailla, lääkäreillä, apteekkareilla y.m. Mutta ne ainoat olennot, joiden avulla me olemme päässeet tähän kauniiseen maailmaan, kätilöt -- ne saavat valtiolta palkkaa ainoastaan 2-300 markkaa vuodessa ja toimituksistaan säätyhenkilöiltä 5 mk, talollisilta 1-2 mk päivältä, vaan köyhille heidän on annettava apu ilmaiseksi, useinpa lääkkeetkin. Ja kuitenkin sitä ollaan pitävinään iloisena tapauksena, että ihminen syntyy tähän maailmaan, ja kuolemata taas surullisena tapauksena.

Kuinka sitte hennotaan kiduttaa näin niukalla palkalla kätilöä, häntä, joka auttaa päivän valoon vastaiset valtiopäivämiehet, kreivit, paroonit ja korkeat sekä hengelliset että maalliset virkamiehet? Ja nuo virkamiehet, jotka joskus ihmeeksi tekevät jotain kelvollista, vaan enimmän aikansa kalastavat ja metsästävät eli oikeammin peloittelevat rauhallisia jäniksiä ja ampuvat ihmisten viattomia lampaita taikka kiertävät kieliasetuksia, -- ne saavat virkamatkoillaan valtiolta 2-4 tai 6-8 hevosen kyydin ja kymmenet markat päivärahaa. Ne pojat kun ajelevat kuomireessään ja karhuntaljoissaan, niin saapi heidän edestään kunniallinen kuorman vedättäjä väistää hevosensa korvia myöten hankeen. Mutta kätilö parka saa virkamatkoillaan kulkea jalan, jollei joku armeliaisuudesta ota häntä rekensä kuskilaudalle tai kannoille.

Eivät mitkään muut miehet tee tointaan niin huonosti kuin lääkärit ja apteekkarit. Jos minun on korjattava rikkonainen uuni, niin siitä tulee entistään parempi moneksi vuodeksi, taikka jos otan tehdäkseni kunnollisen saapasrasvan, niin sillä pitää pehmetä nahka, vaikka se olisi sarvikova.

Lääkärin tehtävä olisi sairaan ihmisen parantaminen. Mutta tavallisesti antaa hän pahemmin sairaan kuolla käsiinsä, lääkepullojen ja voidetölkkien keskelle. Vähemmän sairaat taas paranevat ilman lääkärin apua ja apteekkivoiteita, jos vaan malttavat odottaa. Lääkäreillä kuitenkin on tuhansien markkain vuosipalkat ja sitäpaitsi on heille sairaan "hoitamisesta" ennen kuolemaa maksettava kymmeniä tai satoja markkoja aina sen mukaan, kuinka sitkeässä potilaan henki on ollut.

Mutta kenties kävisi koko lääkärin toimi tarpeettomaksi, ellei olisi _rokottajia_. Rokottajahan istuttaa ensimäisen ruton ihmiseen, silloin kun ihmisalku ei vielä kykene omin neuvoin mitään tautia itseensä hankkimaan. Kun hän kerran on taudin makuun päässyt on sitte vastaisuudessa helppo saada häneen muitakin tauteja tarttumaan. Ja hänestä tulee sovelias tulolähde lääkärille ja apteekkarille.

Rokotustoimi on siis lääkäritoimen sukua. Sentähden lieneekin rokottajilla yleensä enemmän valtion palkkaa kuin kätilöillä. Useat kunnat katsovat sen riittäväksi, eivätkä maksa puolestaan mitään. Siitä syystä on rokottajan virka nykyjään yhtä laiha kuin kätilönkin. Molemmat kituvat, sekä kätilö että rokottaja. Mutta jos nämä ammatit yhdistettäisiin, niin voisivat ne ehkä elättää yhden naisihmisen. Sitte ei tarvitseisi pelätä, että rokottaja nälissään pistäisi rokko-aineen suuhunsa, eikä lapsen käsivarteen, taikka että kätilö lasta kanneksiessaan laihoilla käsillään painaisi sen pehmeät luut vialle.

TOTUUDEN TYNKÄ.

Matti Mönkkönen oli maksanut papin palkan ja saanut siitä kuitin, mutta rovastilta oli unehtunut panematta kantokirjaan kuittausta hänen nimensä kohdalle. Siitä syystä tuli Matti Mönkkösen nimi ja maksu rästiluetteloon. Rästiluettelo tuli nimismiehen perittäväksi, ja nimismies tuli Mönkkösen kotiin.

Mönkkönen vakuutti, että hän jo on maksanut papin saatavat, ja näytti kuittia. Mutta nimismies ei ollut siitä millänsäkään. Hän oli niitä vanhan aikaisia itsepintaisia virkamiehiä, jotka täyttävät velvollisuutensa kirjaimelleen, huolimatta mistään syrjävaikuttimista.

"Jos et tällä viikolla hanki rovastilta epuuta", sanoi hän, "niin minä ensi sunnuntaina kuulutan huutokaupan."

Matti Mönkkönen oli esivallan kuuliainen alamainen eikä sentähden ottanut ajatellakseen, että nimismies kenties ei tehnyt laillisesti. Semmoinen ajatus ei olisi mahtunut hänen rehelliseen päähänsä.

Ei hän sentään ollut oikein hyvällä tuulella, kun sai ajaa viidettä penikulmaa, päästäkseen rovastin isoon pappilaan. Hän seisoi pappilan eteisessä, hattu kourassa, ja ryki kunnes rovasti raotti virkahuoneen ovea. Siinä luulossa, että Mönkköseltä kenties olisi emäntä kuollut, ja että häneltä senjohdosta olisi lehmä tulossa, kehoitti rovasti "isäntä Mönkkösen" käymään sisälle. Hän melkein katui tätä kohteliaisuuttaan, kun sai kuulla, mille asialle Mönkkönen oli tullut.

"Minulta kun uudestaan peritään maksettuja saatavia... Minä kolmantena kantopäivänä olin maksamassa, niinkuin rovasti ehkä muistaa."

"En minä muista. Niitä on niin paljo maksajoita, etteihän niitä voi muistaa kukaan."

"Kyllä minä kumminkin maksoin, pulskalla mitalla vielä. Ja nyt minun pitäisi saada rovastilta kirja semmoinen ... taikka epuu; muuten vallesmanni uhkasi kuuluttaa avisuonin. Sen jos pääsee tekemään, niin minä käännyn syyttömästi vahingolle."

Rovasti otti kirjat esille, selaili niitä ja sanoi päättävästi:

"En minä voi antaa sinulle kuittia, sillä --"

"Enhän minä mitä kuittia tahdokaan -- semmoista epuukirjaahan se vallesmanni vaan tuntui kaipaavan."

"Mutta sinä et näy maksaneen. Täällä ei löydy kuittausta kantokirjassa, siis sinun maksusi on rästinä."

"Sanoinhan minä jo, että minä kolmantena kantopäivänä maksoin, hyvällä mitalla vielä. Olihan siinä Pynnönmäen Heikki ja Sälevän Sakari, ja Pekka Takkusen eukkokin oli -- enkä minä heitä kaikkia maksajoita muista, minäkään. Sanoivat vielä minulle, että ota liika pois, vaan enhän tuota viitsinyt."

"Asia on niinkuin minä sanoin, että kuittausta täällä ei löydy. Ja siitä syystä en voi antaa kuittia enkä muuta epuuta. Eikä isäntä Mönkkösen pidä luulla, että täällä tehdään vääryyttä kellekään, yhdelle enemmän kuin toiselle. Vääryyttä minä vihaan enkä soisi sitä kenenkään harjoittavan, vielä vähemmän teen itseäni siihen syylliseksi."

Matti Mönkkösessä alkoi vähitellen luonto nousta, kun näki sanojansa epäiltävän. Hän oli aina tottunut pitämään itseään rehellisenä miehenä, hänkin. Sentähden hän alkoi jotenkin kiivaasti kaivella liivintaskuaan ja sanoi päättävästi:

"On täällä nyt vähä _totuuden tynkää_, täälläkin."

Ja näytti rovastin antamaa kuittia.

Silloin rovasti huomasi ja tunnusti erehdyksensä ja kirjoitti epuun. Mutta moitti Mönkköstä siitä, ettei tämä heti tuonut kuittia esille.

"Paremminkos se rovasti uskoo tuommoista paperilappua kuin minua? Sanoihan rovasti mennä pyhänä viimeksi, että autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat --"

"Kyllä minä muistan sinut, Mönkkönen", ärjäsi rovasti ja aukasi oven eteiseen.

Mutta vyötä kiinnittäissään Mönkkönen vielä jupisi, melkein kuin itsekseen:

"Kissallasiko potkitat? Saatavat kun maksan, niin saarnaat minulle yhtä hyvin kuin muillekin. -- Ja hyvästi nyt!"

VAATTEITA PAKANARAUKOILLE!

Kun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun köyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät -- silloin on lähin velvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen alalla Afrikassa.

Ne onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa, ilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla vaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet, reippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä housunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän täytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. -- Ja voipi aavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea tukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo tarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät ole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!

Entäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi, hoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen tavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun eivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi olla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella keskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?

Kurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole vaatteita.

Ajatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä kannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa, elehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin kättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen...

Ei sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä neekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat nuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava pitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet pakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt sääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne kuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun. Voipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet syttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät herttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa viattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi säärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut lapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa pienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä lähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.

Pääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen herkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me kovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä kyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa, elehvantin luunsa y.m. _viinaan_, kun heillä ei ole vaatteita, joita kävisi paneminen viinan panttiin.

Mitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta niin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään ketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan meillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme saunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää pakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.

KUINKA MATTI MÖNKKÖNEN EROSI SIELUNPAIMENESTAAN.

Se ei tapahtunut tänä vuonna, vaan jonakin edellisenä. Semmoisena vuotena, kun kykeni peltoja kyntämään huhtikuun lopulla. Silloin se tapahtui eräässä pitäjässä, jonka nimeä on vaarallinen mainita näinä ahtaina aikoina, kun ihmiset ovat kauhean riitaisia, ja asianajajia on yhtä paljon kuin voimassa olevia asetuksiakin. Papin nimeä on myös vaarallinen mainita, mutta Matti Mönkkönen ei kaihdi rehellistä nimeään, jonka siis saatan huoleti ilmaista.

Matti Mönkkösen pelto ulottui maantiehen asti. Vähän matkan päässä siitä oli kappalaisen pappila. Kappalainen oli päässyt toiseen pitäjään kirkkoherraksi ja oli ajellut jättämässä hyvästiä entisille uskollisille sanankuulijoilleen. Nyt hän ajoi kotiinsa maantietä myöten. Mönkkönenkin joutui samassa vakonsa päähän, ja pappi pysähtyi häntä puhuttelemaan.

"Jumalan rauha, isäntä Mönkkönen!"

"Antakoon!"

"Meillä on nyt kaunis ilma, jumalalta."

"On!"

"Kun maamieskin ottaa ajasta vaarin, niin jumala maan kasvulle siunauksen antaa."

"Sietäähän tässä leivän jatkoa puuhata, että haju housuissa pysyisi."

"Jokahisella on omat toimensa ja puuhansa. Minäkin, niinkuin isäntä Mönkkönen tietää, olen saanut oman seurakunnan ja tulen täältä nyt muuttamaan poijes, jumalan avulla."

"Hyvin se ilahuttaa minua ja monta muuta täällä, että pastori olette saanut oman pitäjän. -- Onnea vaan!"

"Mutta kuulkaattenpas, isäntä Mönkkönen! Yhtä minä Teiltä pyydän: ei mitään läksiäisiä eikä kalaasia, ei mitään lahjotuksia! Se on vaan kulutusta köyhälle seurakunnalle, enkä minä ole niitäkään ansainnut, kaikki tulee ylhäältä. Jos minun sanani täällä ovat mitämaks jollekulle olleet rakennukseksi, niin se on minulle suurin kunnia ja kiitos, mutta se ei ole ollut minun omassa voimassani."

"Olkaa huoletta, pastori! Ei suinkaan taida tulla mitään läksiäisiä eikä kunnialahjoja, ei ainakaan minun toimestani. -- No, ruuna, jopa tässä on levätty! Täytyy kunkin pitää huoli työstään. -- Hyvästi vaan, pastori! Varsin hauskaa, että pääsette toiseen pitäjään!"

Matti Mönkkönen käänsi hevosensa ja alotti uuden vaon; pastori jatkoi matkaansa pappilaan päin. Edellinen myhäili partaansa ja maiskutteli suutaan hevoselle. Pastori ajatteli uskollista laumaansa, joka hänen nyt täytyi jättää, jumalan tahdosta.

KANSAKOULUN PERUSTAMINEN SAVOSSA.

Sivistyshistoriallinen kuvaus.

Eräänä kuumana lauantaina, vähä ennen heinäntekoa, vääjäilee porttikäytävässäni pari kolme maamiestä. Käyvät välistä eteisen ovella katsomassa, mutta aina vetäytyvät takaisin. Kuluu puoli tuntia, kuluu tunti. Minua alkoi vaivata uteliaisuus, että mikähän niillä on asiana.

Viimeinkin pujahtivat he eteisen ovesta, hiljaa ja varovasti kuin varkaat. Tiedustivat piialta, "onko herra kotona." Tarpeeton kysymys, sillä olivathan he nähneet minut ikkunasta kymmeniä kertoja.

Astuvat huoneeseeni ja tarkastelevat ensin, onko missään nurkassa mitään vaarallista. Rykästelevät sitte aikansa.

"Työkö sitä outta --?"

"Kyllä minä olen. -- Käykää istumaan."

"Lämminpä nyt on seä."

Mennään sitte vähitellen läpi viimeisten vuosien ilmat ja nykyiset vuodentulon toiveet, kunnes lopulta laukiaa asia, jota varten olivat tulleet.

"Myö on koulua tuumattu sinne meijännii kylälle, kun on nuitai lapsia siunautunna..."

"Mistä kylästä te olette?"

"Korpsalamesta."

"Vai jo Korpisalmeenkin kansakoulua!" Kylä, jolla joitakuita vuosia takaperin ei vielä ollut muuta yhteyttä "sivistyneen maailman" kanssa kuin että nuoret miehet juhannusaattoisin kävivät kaupungissa ja jahtailivat katupoikia, kun ne heitä haukkuivat "piimäpunniksi." Mutta sitte oli kylän rantaan rakennettu laituri, jossa aina pyhän seutuna pistiin höyryvenhe, tuo jumalisten vaimojen kauhistus, ennenkuin he siihen tottuivat. Vanha kirkkovene poltettiin muutamana juhannusaattona suuren kokon keskessä, sillä sitä ei oltu tarvittu moneen aikaan. Siitä päivin vietettiin juhannusaatot omassa kylässä.

Kohta oli Korpisalmeen myös alkanut ilmestyä kerman-erottajia, sekä separaattoreja että sentrifuugia. Vaimot kyllä siinäkin koettivat vetää vastaköyttä, sillä nyt kokoontui isäntäin taskuun mikä ennen oli mennyt emäntäin lihavuudeksi. Mutta ei auttanut. Maailma ja sen turmelus kulkivat vaan eteenpäin. Ja nyt oli kansakoulu hankkeissa.

Muutamain mielessä se ajatus oli kytenyt jo puolikymmentä vuotta. Ristiäispaikoissa ja häissä siitä oli miehissä juteltu. Joku oli innoissaan jo lahjoittanut koulun sijaksi maata, toinen hirsiä, kolmas tiiliä ja muita rakennustarpeita. Mutta sikseen oli asia aina jäänyt.

"On tuumattuna kokkousta pittee siellä kylän kesken. Neuvoivat pyytämään Teitä pitämään. Kyllä myö matka maksettas."

"Milloinka se pidettäisiin?"

"No, tässä jonakuna pyhänä. Mitenkäs Työ joutasia?"

"Vaikka viikko huomisesta."

"Passoohan se."

"Sitte pitää huomiseksi laittaa kuulutus kirkkoon ja ensi viikolla lehteen."

"Jos pitänöö... Tullookko siitä mitä maksoo?"

"Maksaa se sanomalehdessä muutamia markkoja, -- pari kolme!"

Kirjoitin sitte kuulutuksen, että "Korpisalmen kylään perustettavan kansakoulun harrastajat kokoontukoot" j.n.e.

"Oisko siihen vielä panna, että poikessa olijat soap tyytyvä läsnä olleihen peätöksiin?"

"Turha se on; ei niihin kuitenkaan tarvitse tyytyä kenenkään, joka ei tahdo. -- Teidänkö nimet tähän pannaan alle?"

"Kun nuo ei tuosta --? Pannoo voan!"

Ukot lähtivät viemään kuulutusta kirkkoon ja sanomalehden konttoriin. Näyttivät olevan vähän niinkuin jotain vailla, kun eivät saaneet asiasta enemmän "tuumata", vaan piti niin äkkiä ryhtyä toimeen. Lähtiväthän kumminkin.

Sitte viikon päästä sunnuntai-iltapuolella tulin höyryveneellä Korpisalmeen. Laituri ja sen läheinen ranta kiehui kirjavana väkeä. Kokoustalon pihamaa ja sitä ympäröivät aidat olivat puolillaan. Seurakunnan kirkkoherrakin oli saapunut paikalle. Sanoi hyvän ilman viehättäneen lähtemään. Oli sitäpaitsi aina erityisesti huolehtinut tästä puolikunnasta, joka oli muita jälempänä lasten lukutaidon ja kaiken sivistyksen suhteen. Minua hänen läsnäolonsa ei erityisesti ilahuttanut, sillä kansakouluasioissa en ole tottunut odottamaan mitään vilpitöntä harrastusta siltä taholta. Minusta hän ei nytkään näyttänyt tyytyväiseltä, vaikka oli huoleton olevinaan.

Juotiin kahvit aluksi, isäntäväen ja etevimpäin naapurein seurassa, ja "tuumattiin". Kirkkoherra oli jo saanut selville, että tällä kertaa ei tainnut tulla koulun perustamisesta mitään; olivat niin erimielisiä _paikasta_. Toiset tahtoivat koulun sijoitettavaksi rantapuolelle kylää, toiset taas manteren puoleiseen laitaan. Molemmissa oli vankkoja taloja ja muita hyviä etuisuuksia, eikä kumpanenkaan puoli aikonut antaa perään. Kirkkoherran mielestä oli aivan mahdoton keksiä keinoa tämän eripuraisuuden sovittamiseksi. Ja hänen olennostaan tuntui kuin olisi se ollut hänelle mieleinen vahinko.

Sitte kokoonnuttiin pirttiin. Joukossa oli miehiä ja vaimoja, vanhempia ja nuorempia, talollisia ja talottomia; juuri kouluijän yli päässeitä, aikamieheksi saapia poikia sekä vinkuvia sylilapsia, joita viimeksi mainituita välttämättä pitää kulettaa kaunistamaan kaikkia tilaisuuksia.

Aluksi puhuin kansakoulun tarkoituksesta, opin ja taidon arvosta y.m. vanhaan tavalliseen suuntaan. Ja kansakoulun vastustajat maalasin niin mustiksi, ettei luullakseni kenenkään olisi haluttanut näyttäytyä semmoiseksi, vaikka olisi siinä mielessä tullutkin kokoukseen.