Chapter 7

Ainoa minkä minä otan vastuulleni, on se että herrasrotu ja työmiesrotu kaikista eroavaisuuksistansa huolimatta sentään ovat siksi läheisiä, että niitä voi risteyttää toisen jalostuttamiseksi ja toisen moukistuttamiseksi.

Niin erilainen kuin onkin työmieslapsen ja herraslapsen myöhempi kehitys, ovat he varhaisemmilla asteillaan hyvin toistensa kaltaiset. Yhteinen on molemmilla taipumus itkulla, ja vaikeroimisella hankkimaan itsellensä aineellista etua, joka taipumus sittemmin työmiehessä ilmestyy valituksena sorronalaisesta asemasta ja varallisuuteen perustuvasta ääniasteikosta, mutta herrassa pukeutuu yhä uudistuviksi palkankorotusanomuksiksi.

Henkiset harrastukset ovat myös alussa samat, rajottuen pääasiallisesti kieliopinnoihin. Kuinka lehmä sanoo? "Am-muuh". Kuinka koira sanoo? "Hau-hau". Kuinka naski sanoo? "Öh-öh". Siihen työmieslapsilla vieraitten kielien taito tavallisesti supistuukin. Sillä sitte tulee äidinkielen aika, s.o. suomenkielen, koska tarkoitukseni on puhua vain meikäläisistä oloista. Mutta herrasvesa jatkaa kielellistä urheiluansa sangen pitkälle. On ensinnäkin opittava naimattomain tätien rakas ruotsinkieli, ettei jäisi perinnöttömäksi, ja sitte se kolmas kieli, joka tuottaa etuoikeuden virkoihin, kun muut ansiot ovat tasaväkiset. Koulussa sitä vasta opitaankin kieliä, eläviä ja kuolleita. Äidinkielen taito siinä menossa tosin voi jäädä vaillinaiseksi ja kömpelöksi, mutta siitä painajaisesta voi päästä "erivapautuksella." Voipihan herrasväki erivapautuksella päästä sukupuolestaankin. Työmies kyllä saattaa kehittyä mestariksi äidinkielensä käyttämisessä, hänellä voivat olla vallassaan kaikki sen hienoudet, mutta sittenkin on hänen kielitaitonsa herrasmiehen monikielisyyteen verraten rastaan taito satakielen rinnalla.

Vai kuinka? -- Löytyy niitäkin, jotka väittävät, että parempi on taitaa äidinkielensä kelvollisesti kuin osata vähä kutakin ja vierailla aineksilla turmella kieliaistiansa. Parempi yksi ainainen armas kuin monta hetkellistä lemmittyä. Mutta vaikka tämä ajatustapa muualla pitäisikin paikkansa, ei suinkaan suomenkielellä saa olla niin suuria vaatimuksia. Mitä suomenkielellä on muuta kuin omat kansalliset sanavaransa? Se ei ollenkaan auta asiaa, että se niillä tulee hyvästi toimeen. Toista on jo ruotsinkieli, jonka sanoista suurin osa on Europan sivistyskielistä saatuja. Tullaanhan sitä aikaan kotikutoisella sarallakin, mutta ei talonpoikainen sarka siltä ole saman veroista kuin herrasväeltä kerjätyt vanhat vaatteet, koreat ja kuosikkaat, vaikka vähin kuluneet.

* * * * *

Mitä ruumiinrakennukseen tulee, on jo luurangossa eroavaisuuksia. Herralla selkä on rakenteeltaan suora, vieläpä julkisilla paikoilla esiintyessä hieman ketkä, mutta voi tarpeen vaatiessa käyristyä aina 359 asteen kaareksi, josta päättäen selkänikamat pääsevät vapaasti liikkumaan. Työmiehen selkä on luonnonväärä, eteenpäin kumartunut, mutta sittepä se onkin hidas sen enempää taipumaan, selkänikamat kun ovat melkein yhteenkasvettuneet.

Toinen eroavaisuus on hammasrakennuksessa. Työmiehen hampaat, olipa niitä paljo taikka vähän, ovat suussa vuorokauden umpeen, mutta herra pistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.

Aistimien eroavaisuuksista mainittakoon, että herra enemmän kuin työmies tarvitsee kaikenlaisia näönjatkoja. Mutta makuaistin on herralla epäilemättä tuntuvasti edistyneempi kuin työmiehellä; samoin on herralla hajuaistin valppaampi, johonka mahdollisesti vaikuttavat kehittyneemmät turpakarvat. Ihon tärkein erilaisuus on kämmenissä, jotka työmiehellä ovat karheat ja känsäiset, herralla sametinpehmoiset.

Sisuksissa myös on perinpohjainen erotus, koska ravintoaineet työmiehelle tuottavat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta samat ja vielä paljoa paremmat aineet herroissa vaikuttavat ainoastaan suolistohäiriöitä.

Henki -- se on herralla kymmenien tuhansien markkojen arvoinen, ellei hänelle itselleen, niin oikeudenomistajille. Tapaturmavakuutuksessa on osa työmiehiä aivan samoilla perusteilla kuin hevoset, joita vakuutetaan sekä arvonalenemisen että kuolemantapauksen varalta.

Mutta onko työmiehellä sielua? En tiedä. Harvoin ainakin hänelle "sielukelloja" soitetaan. Vaikka eihän se taida olla ratkaiseva todistus myötä eikä vastaan, koska sielukellojen tarkoitus kansan käsityksen mukaan on "vain antaa jumalalle tietää, että saatana tappaa ihmisiä." Ja mitäpä jumala työmiehestä...

Intelligenssia, s.o. korkeampaa älyä, työmiehellä ei ole, sillä valtiollinen vaikutusvalta meidän maassa kuuluu olevan intelligenssin käsissä, ja sellaista vaikutusvaltaa ei työmiehellä ole. Sentähden eivät sanomalehdetkään välitä työmiehen syntymisestä maailmaan enemmän kuin hänen kuolemastansakaan -- ellei hänen onnistu kuolla viinaan tai joutua junan alle. Herrastaimen syntymä ilmoitetaan lehdissä etusivulla ja paksuilla kirjaimilla: "Terve poika." Ja kun herra kuolee, saadaan lukea muistosanoja vainajasta. Ainoastaan "Oikeus- ja poliisiasiain" osastossa on työmiehen helppo saada nimensä aikakauden tiedoksi. Juopumuksesta y.m. pienemmistä rikoksista sakotetaan säännöllisesti "eräs herrasmies", mutta jos sama hauskuus sattuu Matti Mönkkösen kohdalle, niin hänet mainitaan surkeilematta nimeltään.

* * * * *

Mutta mikä on _oikea_ erotus herran ja työmiehen välillä? -- Minä pelkään, ettei se kysymys ole sanottavasti selvinnyt kaikista näistä vertailuista. Eroavaisuudet, niin todenperäisiä ja asiallisia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole riittävän selviä, sattuvia. Alkuperäiset, ruumiilliset, henkiset ja sielulliset omituisuudet ovat vielä niin monenlaisten arvelujen alaiset, ettei niitten nojalla voi kysymystä täydellä varmuudella ratkaista. Tulee sitäpaitsi ottaa lukuun, että herraksi syntyneitten joukossa on niitä, jotka mielenlaadultaan, elintavoiltaan ja harrastuksiltaan ovat aito työmiehiä, kun taas työmieheksi syntyneissä on paljo herruuden pyrintöä, joka joskus onnistuukin.

Ihmisarvon mittana, samoinkuin ihmistä alempien ja ylempien olentojen arvon määrääjänä näytään käyttävän hengen ja aineen keskinäistä suhdetta. Kuta suurempi on hengen valta aineen rinnalla, sitä ylhäisempi olento, ja kuta suurempi aineen valta, sitä alhaisempi olento. Mutta tämä mittauslaitos ei kelpaa nyt esillä olevaan asiaan. Sekalainen on näet seurakunta niin herroissa kuin työmiehissä.

Toinen mittapuu, jota myös näkee käytettävän, on elämän tarkoitusperä -- tässä tapauksessa vain ajallisen elämän, sillä tulevaisessa elämässä ei enää myönnetä olevan mitään erotusta herran ja työmiehen välillä. Mikä on herrasmiehen elämän päämaali ja tarkoitus? Virkaero täydellä eläkkeellä. Entä työmiehen? Vaivaishoito. -- Mutta onhan se _sama_ asia, vaikka nimessä on eroa; kumpikin pyrkii elämään yhteiskunnan niskoilla. Ei siis saada pätevää vastausta tältäkään mittapuulta.

Turhaan olen etsinyt lopullista vastausta näillä teillä, mutta huomattava on, että kenties tärkein näkökohta onkin vielä tarkemmin koskettelematta.

Koska tutkimukseni supistuu ainoastaan maanpäällisen elämän aikaan, on sielu vähemmästä arvosta kuin _vaatteet_. Ei sielu ja ruumis, vaan vaatteet ja ruumis maailman silmissä muodostavat niin herran kuin työmiehen. Hyvät vaatteet ja heikko ruumis, se on useimmassa tapauksessa herra; huonot vaatteet ja vankka ruumis, mikäs se on muu kuin työmies?... Ei kuitenkaan aina, sillä poikkeuksia löytyy molemmin puolin. Herralla on monasti ruumis terve ja voimakas, ja työmiehellä voi pyhäpäivänä olla hyvät vaatteet. Asia ei siis nytkään ole niin yksinkertainen kuin ensi katsannolla luulisi. On vielä otettava huomioon ruumiin ja vaatetuksen keskinäinen suhde.

Kaikki tuskin tiennevät, millä armottomilla kidutuskeinoilla herraskansa kiristää keskiruumiinsa hoikaksi eli, niinkuin sanotaan, "vartalonsa solakaksi". Tietysti tarkoitan etupäässä herrasnaisia, niin naimattomia kuin naimisissa olevia, jotka viimemainitut osottavat heräävätä äidinrakkauttansa sillä, että jo ajoissa totuttavat syntymättömän sikiönsä kärsimään vaatteen valtaa. Eikä tämä ole suinkaan ainoa. Mitä ponnistuksia vaatineekaan heikolta naisniskalta muodinmukaisten kukka- tai sammalmätästen taidokas kantaminen päälaellaan. Eikä sillä hyvä. Se paino koituu perheen kukkaroonkin, koituu ylen kipeästi. Ja muutenkin saa herrasmies tarpeeksi asti tuntea vaatetuksen ylivaltaa. Keikari ajaa jalkoihinsa kengät kuin pässin sarvet. Hän onkin narri, vastataan. Mutta mikäs saattaa vakaisen arvonmiehen panemaan päähänsä liitosvälin nokista tehtaan savutorvea -- niin sanotun "tyhjän jatkon" -- taikka kunnioitettavan herra senaattorin juuri juhlallisimmissa tilaisuuksissa kävelemään ihmisten kummana, alushousuillaan ja kalavene kumollaan päässä? Eiköstä tämä ole vaattehen valtaa? -- Ihmekö sitte, jos jalat ovat täynnä patteja ja ruumis lyöttymissä kuin pahimmalla markkinakonilla.

Mutta työmiehellä orjallisimmissakaan oloissa ei ruumis ole vaatteen orja. Jos kenkä ahdistaa, niin varvas empimättä tunkeutuu ulos vapaaseen luontoon, jossa on yltäkyllin väljää, valoa ja ilmaa. Samoin tekee polvi ja kyynärpää, milloin vaate tuntuu olevan tiellä. Hatussakin on tavallisesti sen verran reikiä, että ilmanvaihto käy mahdolliseksi. Ruumis siis kohtelee vaatetta mitä suurimmalla ylenkatseella.

Emmeköhän nyt vihdoin ala olla perillä, sillä tämä erotusperuste pitää itse asiassa paikkansa niittenkin suhteen, jotka edellisissä yrityksissä jäivät poikkeusasemaan, eli työmiesluontoisten herrojen ja herruushaluisten työmiesten. Siis -- ympäri käydään, yhteen tullaan. Tulimme siihen, mistä läksimme. Se "oikea erotus" on kuin onkin vaatteissa, nimittäin siinä seikassa, että herralla ruumis on vaatteen orja, työmiehellä vaate ruumiin palvelija. Eli: herralla on ruumis vaatetta varten, työmiehellä vaate ruumista varten. Mutta yhtä älkäämme unhottako: "keppiä vaille herra -- ja kärsää vaille sika". Herra ei ole valmis ilman kävelykeppiä, joka myös on ulkoasusta puhuessa mainittava. Noista kiveräpäistä ja notkeista, ryhmysauvoista ja sileistä luupäisistä aina tuohon elinkeinovapautta vastaan ojennettuun perintöporvarin hopeanuppiseen asti -- niistä voisi saada kokoelman, joka verrattomalla selvyydellä kuvaisi nykyistä yhteiskuntalaitostamme. Ja työmiestä siinä kokoelmassa edustaisi raskain kaikista -- kerjuusauva... Mutta ehkä on parasta, ettei tarpeettomasti oteta esille koko kävelykeppiä.

NYKYAIKAINEN "HYVÄ PAIMEN".

Olemme usein nähneet, kuinka tässä maailmassa asiat hairahtuvat pois alkuperäisestä tarkoituksestaan. Viina on luotu ihmisten iloksi, vaan paljoa useammin se tuottaa suurta surkeutta. Moni, jota on aiottu senaattoriksi tai kenraalikuvernöörin apulaiseksi, on lopettanut ratansa käräjäkirjurin vaatimattomalla paikalla. Toiselta puolen on moni etevä suutarin aines kiivennyt professorin istuimelle, kun taas monessa huonossa suutarissa piilevät ihanat papinlahjat.

Minä puolestani en ryhdy arvailemaan, _kuka_ tällä tavalla on sotkenut vakaisen maailmanjärjestyksen. Sotkettu se vaan on, niin että sitä tuskin enää mitenkään voipi saada kohdalleen...

Viimeisten nälkävuosien aikana satuin kerran maalaiskirkkoon. Siellä saarnasi rovasti itse. Evankeliumin johdolla hän voimakkaasti kehotti seurakuntaa kavahtamaan, "ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta ylönsyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta." Köyhäin piti olla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä selvempi tie heillä oli taivaaseen. Mutta ylen hankala pääsy autuuden majoihin tuntui olevan niillä, jotka ovat kovasti vetäneet puoleensa tämän maailman hyvyyttä ja henkensä uuvuttaneet elatuksen murheessa. Kuta enemmän ovat tavaraa koonneet, sitä ankarampi tili on heidän kerran tehtävä.

Tätä saarnaa kuullessani minä johduin omituisiin mietelmiin, joista en tarkoin tiedä, olivatko ne kristinopin vai järjen mukaisia. Minusta vaan tuntuivat rovastin sanat enemmän tähtäävän häntä itseään kuin seurakuntaa. Sillä hän oli rasvaisin olento ja rikkain mies kymmenen neliöpeninkulman alalla, eikä hänen ruumiillinen painonsa nyt nälkävuonnakaan ollut halveksittava. Vähä se vaihteli vuodenaikojen mukaan: keväällä oli ollut seitsemäntoista vanhaa leiviskää ja syksyllä alennut kuuteentoista. Sitäpaitsi hän luonnoltaan oli yksi niitä ahneimpia.

Seurakunta sensijaan oli laihaa, viheliäistä, nälkiintynyttä joukkoa, silmät syvällä pään sisässä, niskaan päin painumassa. Nuohan ovat kaikki valmiita taivaasen menijöitä, ajattelin. Mutta kuinkahan rovastin käy?

Mikä tehtävä sielunpaimenella oikeastaan on tämmöisessä asemassa? -- Näytti tosiaan siltä kuin olisi ainakin tämä paimen katsonut asiakseen imeä _itseensä_ koko pahan mammonan ja siten keventää sanankuulijainsa tilivelvollisuutta. Valmistaakseen laumalleen hyvän tulevaisen elämän, näytti paimen varustautuvan menemään aivan toiselle taholle. Uhraavan itsensä...

End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja II, by Kaapro Jääskeläinen