Part 5

Siitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen luimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain sänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö vierähtelee laidasta laitaan.

Niitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä ja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja punasina kuin rantaharakan koivet.

»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta jättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua miestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin koetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia, leperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat sivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa kahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja antaa sitten lapselle.

»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka loppusisältöineen sinkoaa permannolle.

»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa Nieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole torakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä hävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen räähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa mukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa, miksei sitte tällainen Nieminen.

Mutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään niin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks, rräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina, se apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin herrassöötingin ikkunoista.

»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.

»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies, tyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi tulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako ruutua.

Kolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen järkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole, mutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän viheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei itse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan myöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta häpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona. Sen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on hänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta mutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa varassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee kysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä vastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy samalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee ruudut tähän tarpeeseen.

Niin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä kertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen, mihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla. Nieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä ja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa ja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain pyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se jäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi. Mutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella ympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on pirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi vaellettava suuhun.

Kun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule. Aili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen, kädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja tuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on pyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut Ailiinsa käsiksi.

Siitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa ei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta. Se valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen suusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa tietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan sisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa, Niemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru — häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä joskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se on hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja valittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän kärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee sitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen lapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut kiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat työntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.

Ei ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua tarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen kanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla pienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala, jonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain apumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun lääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän juoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän sääriä vasten.

Lääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän lapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka ehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä, jotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt palan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei tiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.

Pelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun lääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän jalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset ovat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen tuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä. Niemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.

»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi viedään sairaalaan».

»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä sanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein pahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään, joiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen viestejä.

Sairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä saadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito. Niemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä yksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta päästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää. Niemiskä on taasen järkensä valtias.

»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»

Lääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut näin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän ainakaan kysy.

Sellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa sille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo akkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan ajuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran eukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin, sitte ties minne.

»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»

»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta perätysten.»

Nieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:

»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»

»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.

Näin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen läpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä kanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:

»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää: »Miksi sinä jäit tänne?»

Vastausta ei kuulu.

»Amalia!»

»No.»

»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun kanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»

Kun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen sivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla, niinkuin pyykkärin käsi ainakin.

»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.

Samassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle. Hänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.

»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne hölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso haava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa kotia.

Nieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään hän tuumii:

»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä myöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin herrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari Nieminen.»

ÄITI

»Kuunteletkos sinä Kalle?»

»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä, vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.

Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.

Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja Kalle jatkaa kuuntelemistansa.

Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla, ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa; ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä päällensä laittamassa.

»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa. Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»

Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin. Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.

Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan esineeseen hikeä kasvoiltaan.

»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»

Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt kesken kaiken.

»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se, lapsi», ajattelee äidin sydän.

Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.

»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee», vaikertaa äiti.

Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»

Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka valetta pistäen, ellei muu auta.

Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun ei tule kouluun.

»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi jotta sairaana on vattastaan sairaana.»

Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat, riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä. Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.

Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana. Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään. Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä. Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi, josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren veisaajalle.

Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.

Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.

»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti, sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan. Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko, mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:

»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»

Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan, ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken. Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle. Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea, Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.

Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan lähde kouluun.

»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on, hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle lupasin?»

Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»

Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin. Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle, joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä. Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.

Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa. Äidin päässä välähtää ajatus.

»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee hän.

Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.

»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»

Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.

Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen äitiä ja poikaa kohti:

»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän kukakäskiä, saakeli soikoon.»

Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran. Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan. Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa. Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:

»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi? Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa? Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»

Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.

MESTARI AMBROSIUKSEN VOIMAHOUSUT

Kun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen kaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin perheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi tuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta järjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.

Hiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä lähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee eteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja liihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli Amppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa ja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla että Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle hyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja herättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä mestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen herännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä vuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli hengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka se toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen rukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta se on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa on kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys. Amppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan todellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan malttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.