Part 6

Nytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun mukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta virstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä tapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken veisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen välimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa valkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden askelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat, tallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja. Tässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta paljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen sisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin, jonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen kupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan ruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta ruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita tiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel. Perhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta, joka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien hamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä siellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut, joitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä yli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti, ja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse vartavasten muistuttaa olemassaoloaan.

Peuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin järjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo tekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän kernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi, juomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi välikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä kiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä useampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä vastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse ravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska mestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä halusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin vatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän ovat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka muutenkin tuota lihallista olemustaan.

Eipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän kokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin, kuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä asiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon ja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän kilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla haapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti näkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen vaatekappaleen.

Onhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa perettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt valmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin ihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä pitkä loikkaus voimahousuihin.

Ampon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.

Lienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä kun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista vaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei edeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen Amppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan hän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä sekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.

Paljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei semminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle kertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän jos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset tarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan, tuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti, kun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä synnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä komeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.

Niitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä Melanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs se mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan sillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.

Martta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti sellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää sitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun sattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen tuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta näki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen saamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee, niin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.

Martta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä, sokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi. Ei se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä se osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno tiettävästi lopulta johtaa.

Sitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta tietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja tilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli, otti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:

»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»

Sillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen tarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka hitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo neljättä kymmentään lähentelevä.

Eikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä painuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle viime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain jotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa ajatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla yksinäsi.

Mutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun naisihmisenkö kanssa?

Amppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian tarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar, uskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan toinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia Ampolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla kun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja silakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund oli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota, puhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle selvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei nimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.

Asian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen. Mutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei johdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön uunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen yksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa ihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka Martta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen, mestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä ja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei ole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten kristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä silmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin nuorempana.

Minkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan Martallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että kerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun jo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten liinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka miten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa kokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja tupakattoman miehen.

Kyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen rehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen. Minkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se raukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen posliinikupin kylki?

Niin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti tuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo. Vakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia sitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä tulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut. Kättä antoi ja onnitteli:

»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko (siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista puhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»

»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.

Siihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen sanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.

Niin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen miehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta, pankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta ihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta ne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.

Sellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei olisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa ollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun pienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin totuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina ihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan asioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli kourassa mietiskelemään.

Se suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.

Kun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren entiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta sen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti. Martta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous oli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet, pestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin. Niin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein öljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla sivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta siistiä ja somaa.

Mutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa ja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli loppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi olonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa olla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää mieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn vihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan hyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua alakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.

Eräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu, vaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut. Eikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi pikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata pois, kun se oli miltei tarpeeton.

»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.

»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun koppini.»

»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»

»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi; kyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»

»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»

»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä minua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä tähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen avioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa hyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä nuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös sanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa tervata? Mitä?»

Mestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies, jos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut, istui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan hartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:

»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan? Eivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»

»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan ja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»

»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen viimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie viime aikoina puhdasta tehnyt?»

»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»

»Hm», sanoi Martta vain.

Ja siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli hyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä vettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen. Kulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli Martalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.

Mutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli ulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon kamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti, näki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän säikähti pois suunniltaan.

»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.

Martta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään siellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä putosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun, katsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat vastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.

Veri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta ostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja sanoi:

»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä sen hänelle takaisin vien.»

Niin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja Gomorran tiellä. Julistipa vielä:

»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»

Vaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo painoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä ei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.

Niin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa toimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun päälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän naaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin Martta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan että siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun ei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin sanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon itsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.

Mutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen miehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan housuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon aikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen ei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se tarkoitti.

Mestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan pyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.

Näin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren sankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen kielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet nurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti esiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän valkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran tapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä hetkeänsä.

Ja näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä, vieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen. Martta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin kuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan on saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä häiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista kertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota tietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.

Mene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää, naurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa, niin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan ei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat keskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot soutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään loittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen rakkaus vireillä pysyisi.