Part 4

Raatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa tyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei kolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu korupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari siroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten kuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.

Mutta hän ei itke.

Mielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä tiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen mieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon Katriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras on takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että vierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset pikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta kiivetessään.

Onhan siinä kauhistusta kerrakseen.

Mies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin kernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos vahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.

Miehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se mies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei hän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.

Häntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan silti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee kokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan tavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin jyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin kyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen? No esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten takana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä mahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän isänkin silmissä.

Sentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt paosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin ilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen alle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan, nyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän saa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon tuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin ruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen todellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden puolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta kunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän on Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan täältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain syyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.

Koko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan vaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin sairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät toisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä syystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti. He tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he nimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa: me — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius kertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.

He näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina rupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan. Eivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin rintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme maailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja sen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön suudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä tänä päivänä eri mieltä.

On selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää havaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä seuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen, päätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas muistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden ullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta pudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään kykene itselleen selittämään.

Jo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen lasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen lähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä se juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi ei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä kuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi, edelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta. Silloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä että turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti salaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että turkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen tulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen kätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka armahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua, kun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.

Ei voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta hän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen puukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee hengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin, milloin tämä poikkeaa yliskamariin.

Katariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa. Hän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka tietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä syttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa yliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai puseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla imelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista palan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös, suipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.

Hämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun pohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon kerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne, ja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla melkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää sitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi kivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta jonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota kaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa ja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra Raatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.

Siihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys. Laurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa että se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei olisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt siihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon. Neito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään, semminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä mitään kuulu kotona maininneen.

Kirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä, kuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet kaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa: »kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina saattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta pahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan matkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä hypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan aikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen kynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet turkkinsa.

Seuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata, kun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän käskyvallalla pakottaa vastaamaan.

Heinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole ollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti nousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään sille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä liikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi järeimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin ohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa. Sitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.

Katriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu, hämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.

»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi selän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin järjenjuoksua minä en käsitä.»

Sen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää: »Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi: »Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille molemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»

Ja niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin että tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa Heinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan naurettavaksi tyttärensä silmissä.

Kun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten kiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina he tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain syvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan myöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät sanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä seurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee avuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo kuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka välinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu, alkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan jo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea myöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.

Puhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan narrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia mellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta ole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä nuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää keitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa neitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten kuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla omistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan, kun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän pyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän oven kautta kuin akkunan.

Raatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän asianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa saalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja tietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.

Ei Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka on joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei ole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä hetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut kysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka olivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja yksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta nämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian mukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa vaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee olkapäillä.

Mitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin, ehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä antaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan vaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa — mutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen kohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko tässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.

Niin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa yhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet livettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon mesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka enään on jälellä.

III.

Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.

Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin, vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo toista kesäänsä.

Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja. Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä. Tarina tietää kertoa vielä jotain.

Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia, talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.

Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi ventovierasta.

Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.

Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä sanoja.

Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan, ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään vain vieras talossa.

Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja erityisesti raatimiehen turkkeja.

Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella. Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua, kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää laineille keinumaan.

»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.

ONNETTOMUUS

Suuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento. Tuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi löytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla ettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan nimeä.

Mutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin ehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään mainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan pyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana hän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes posteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin Amalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista liikenemään.

Tuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun kääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa pesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän löytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin toisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja vasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä ole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta laatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.

Katsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta nousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti silmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä valkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy. Puhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on maalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät niin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia saavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen salaisen kaipuunsa ylläpidosta.

Toistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä syyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin. Ja vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen puheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui naimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme kyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille astuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat takaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista vakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että hienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin merkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.

Tällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa muuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken kunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain sen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut. Hän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.

Mutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on. Siitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta umpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista. Kaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa makuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen lapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin ikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli hän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen, jolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta kerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan raukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa elätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy tajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu ja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.

Ei tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu vuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä pelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä maa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo käsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin, mieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty tämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa kaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota ei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä. Mitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään rakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä puukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen iskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi niistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne leikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä itseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt yhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo lasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun hän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa häiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.

Se lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo nukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen huojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.

»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee», murisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee kaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.

Nieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta pörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera mies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin hän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää kallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää poskea, joka on niin sanomattoman pehmeä.

Mutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan. Niihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee suorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan on, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen nimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi. Eikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse olevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä herjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja kerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien nojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen taasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän uskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.

»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin, kepillään seinään jyskyttäen.