Part 3

— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla), pukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon kävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä kertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina pukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan poikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen viimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.

»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.

Tilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset aviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa kohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.

»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen väkinäisesti.

»Niin», sanoo mies.

»Oletko sinä vihainen minulle?»

»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»

Joku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.

»Into, minun on niin ikävä.»

»Niin.»

»Mennään johonkin sisälle.»

»Minä menen kotia.»

»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja keittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»

»Siellä asuu nyt minun sisareni.»

»Ai.»

»Ja siellä on sellainen poika.»

»Into, älä kiduta minua.»

»En minä vie kotiani vieraita naisia.»

»Olenko minä vieras?»

»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut vieras.»

»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»

»Niin.»

Korvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari sieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:

»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»

»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»

»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene nyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»

»Into, lyö minua!»

Se on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään vain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran vilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.

Pukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta kuuluu:

»Voi-sen-tään.»

Mitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää tutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta ennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos, ovat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin sellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää tulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.

TUOMAAN HERÄTYS

Korkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn kurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu maisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö ympäristössään. Vieras katselija.

Erinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla kaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen ammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi. Nimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan näinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin patikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän yhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.

Silmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien korkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon salakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen yhtä monella tapaa.

Oikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän naurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin paikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään maisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen siihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat näkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta, mutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin kuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen maisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin helppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot sitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim. mukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.

Puran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin omistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa sen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta jos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi sukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta kuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran Tuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa kuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.

Hän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä, johon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin ikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta itserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo ammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin olisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.

Eipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan hengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla, metsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas maalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura — — sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta tullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei oikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen universaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.

Tuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät omistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään ne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on heille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi kalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten kateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati käsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan kylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät, mutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin raivostuneet härät.

Kaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka ennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota hän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin on suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen on keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta, ja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä rakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen kuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta, herkutellen seudusta seutuun.

Puran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan on hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko, suuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki ne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä alkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta luontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua toisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi muististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja vaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän aistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet, suuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen ja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa häämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa tapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa. Tämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva, jonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä täältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti asiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja läänien rajat.

Nämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja väittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole hituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii hän.

Tuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt tuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten, näytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään etteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen näyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa katinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua loukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että luulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen leukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen viimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.

Tuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät viime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua että yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu, mitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja nähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys, tuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti mahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun, maistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle rannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.

Joku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn kupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan käpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella pelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden aikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko ilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo. Sen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut eräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan kylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi harhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain toteaminen ja syitä myöten selittäminen.

Ja nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan eteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi harhakuvissaan?

Kumpi on onnellisempi?

Eikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin epäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?

Tuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei ole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole unohtunut myllyn tyvelle?

Poikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti tietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin että poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee tulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään lankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti oleellista.

Millä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?

Luultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.

Sielu? Mielikuvitus? Tunne?

On kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä noin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa itseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen olio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa. Ja se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa johonkin uurastukseen.

Mutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin. Eiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai savikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta tarjota jotain onnen tunnetta?

Sielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita nimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa kykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista, joita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi jollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain tavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja asioita.

Koko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan jonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta petäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu petäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa, panisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja, virittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat tanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi nähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.

Ehei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta, jota isäntä kyntää.

Tuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se oli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin kunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten velhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta rääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha pullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä ainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi, koottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla kokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä tarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn ja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen saattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman, hiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan kukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.

Tuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa herätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.

Ehdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon mielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen latvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän tekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään katsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa pidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta kissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte henkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.

TURKIT

I.

Kun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat jo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja taloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi rauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää haarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit, ja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan, näkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai suksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen lomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle mielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen kärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan hurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan oppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun joululaulun sävel.

Niin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse useimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion ja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet koteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun ja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun pojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi jääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet koulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä että hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on vanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee kenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät jumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät hänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.

Tapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan, vällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä, läskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja nuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän hämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu pitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.

»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika, »leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan tuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin räiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan paistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata. Sitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja väräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun vaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta jäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu onnelliselta ikävältä.»

Laurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt osalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa seinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen nauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen kullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo lahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei siis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen monenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan hempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on jaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.

Illan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt raatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli heitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa kolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla pyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja hikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole aavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on läjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii levenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy parahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen tyhjentää koko lammikon lattialle.

Vasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko hiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän omiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli omatekoinen konstikas säestys.

»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen seppämestari.

Siitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.» — »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä hattuas tänne päin.»

Mutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti lekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata joululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää tuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen ryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius näppää kitaraansa, alottaen tutun virren:

In dulci jubilo. Nyt on iso ilo, Maailman messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink’ armas Matris in gremio: Alpha est et o, Alpha est et o.

Virrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa hänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän näkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista palmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava lämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii jymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.

Pahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa mukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina kilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti matkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran eleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa kiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula nauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika suuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti kaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan kohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä kynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.

Mutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei niistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän kiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea vasten.

»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.

Laurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen, ja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi vaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät puoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan yhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen päällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua humalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän liioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan lavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä painuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes sitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.

Siinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs toinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne omia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen juhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin tyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä on vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat ikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään jomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy, nostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten joukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.

Kun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee hän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen nenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia sanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii turkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä hituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota erinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on kunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun pöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun Heinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin silloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä ovelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.

Jopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa huoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin, lennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on raatimies».

Ja Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee pimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.

II.