Part 2

Hän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen. Me seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä olevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En ymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan häneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on onnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on _minun_ kissani», sanoi hän.

»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä, mutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»

Poika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! — yhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua — tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin hetkinen sitte potkaissut sitä.

Enhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan näön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan yhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin, lapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen, hiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he murrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.

Silitän kissaa.

»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy pinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»

»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy parantua. Kissimirri!»

Poika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi jo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka oli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta, astelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.

Heidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa. Etumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka on tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti vaivaloisesti ja aristi kylkeään.

Lieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin nähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen aavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä tapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen? — Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat sälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua vaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.

Ja minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin nimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että se rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky oli totta.

ILOINEN YLLÄTYS

JUSSI: En tahtoisi sanoa mitään aivan varmasti, mutta on hyvin mahdollista, on jokseenkin todennäköistä että sinun täytyy alistua leikkaukseen. Toivottomuuteen ei silti ole mitään syytä. Päinvastoin, voin vakuuttaa että ajoissa tehty leikkaus — —

RISTO: Nyt pieni paussi. Älä pahastu, mutta entisinä yhdessäasujina me tunnemme toisemme siksi hyvin ettei kannata leikkiä sanapiilosilla. Taisit saada selville jotain erikoista, koska rupesit laskettelemaan tuollaisia lauseparsia.

JUSSI: Ei ole mitään muuta varmuutta kuin se että todennäköisesti teet viisaimmin kuta pikemmin tulet sairaalaan.

RISTO: Leikattavaksi! Mutta ei suinkaan ihmistä arviokaupalla leikellä. Mikä tauti eli vika siellä on niin pelättävä että lääkärikin koettaa välttyä sitä mainitsemasta?

JUSSI: Älähän nyt maalaa paholaista seinälle. Sinä kuvittelet — —

RISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!

JUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä — no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä tahdot —

RISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.

JUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta joku kasvannainen siellä on.

RISTO: Silmästä silmään!

JUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.

RISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin puhut suusi puhtaaksi.

JUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.

RISTO: Suu puhtaaksi!

JUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin otaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin, takaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi täsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja laajuus.

RISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.

JUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja potilas eri. Minä olin typerä.

RISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden perästä?

JUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä filosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä. Ja turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa. Mutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen määrätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä, silloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää ryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin monet hulluiksi.

RISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan olemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että kuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.

JUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat erilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen itse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani kauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa. Erilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin tapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä olin valmistunut.

RISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen, jotta se maistuisi tapaukselta.

JUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista kuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.

RISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit kuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi abstraktioon.

JUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista fraseologiaa.

RISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?

JUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen lakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian kannalta.

RISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn ruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa. Kuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.

JUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi alistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.

RISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä täytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo pikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta; sehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin aatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!

JUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä kiirehtiä.

RISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?

JUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa suorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi mielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata pysyä kylmäverisenä.

RISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.

JUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että joskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan kuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme riippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun voimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että koetat kestää loppuun asti.

RISTO: Mihinkä loppuun?

JUSSI: Viisasteletko?

RISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä tapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian kannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta tai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai tilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa lopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt laskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se on tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää tyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen varalääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra, ja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian henkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs. Siinä olisi se tapaus.

JUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää elonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.

RISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan piirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman dieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki, joka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman saatu henki.

JUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.

RISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti, vähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä kuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin protokollat:

vakuudeksi Risto Salonen.

Ja siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern. Turhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema maistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.

JUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos sikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.

RISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli väittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa luontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain toimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa elämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma on »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun salaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan kiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian vuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen kateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus, elämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni elämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän takana honottaa läksyään.

JUSSI: Eikö hän ole lahjakas?

RISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun tekemäni?

JUSSI: Tjah, niin, olisikohan joku — —

RISTO: Mitäs itse tuumit?

JUSSI: Ei kai se aivan mahdotonta olisi.

RISTO: Ei, veikkonen. Minä valitsen tavarani paremmin. Eikä minun poikani honottaisi ulkoa.

JUSSI: Vähätkö siis että minä? Vain sillä perusteella että Sanna oli silloin meidän yhteinen emännöitsijämme!

RISTO: En minä väitä mitään, eikä minua liikuta mitä ihmiset puhuvat. Ajattelin vain että Sanna-riepu poikineen jää nyt ihmisten joukkoon, joilla on käärmeen kieli.

JUSSI: Olet sittenkin katkeroitunut.

RISTO: Mille? Kenelle? — Se vaatisi jo koko paljon itsetärkeyttä.

JUSSI: Pilailet vakavissa asioissa.

RISTO: Aiotko kieltää dieetistäni senkin huvin?

JUSSI: Aiotko tulla leikattavaksi vai etkö?

RISTO: En. Ajattelin tässä vielä että varalääninsihteerillämme on huonoin takki koko virastossa. Ja rouva kai jo kuudetta kertaa raskaana. Tuskin kerskaan pahasti, jos oletan että lähdölläni voin valmistaa heille pienen iloisen yllätyksen. Ja testamentillani kenties toisen tuolle emännöitsijälle.

PUKARI

Taiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo jo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen nököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet hänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki tiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan sisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi tapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan tervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla tuntevinaan esittämälläkään.

Kisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi vuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven vanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka luomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia taiteilijakutsumukseenkin.

Mutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt, pistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa läheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna suursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy niitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö, ryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen kuppilaan.

Täällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia, jotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat antautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko vangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja laatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen säännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa jääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja — ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on ovensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja ammatiltaan vähemmän tunnettu.

Nimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle, joka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys johtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta nimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan olisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran maailmassa oikein pääpukariksi.

Se tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien seinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset. Silloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli kyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi, vaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu kehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut koulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa lisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen äitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin jollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju oli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta itseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka, kerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan osaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot, niin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian rehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän huonoja.

Hän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä. Loistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan, hän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin avuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt liian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen pistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.

Palattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan turvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän ujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos oli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet oli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä. Tanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli tyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän tietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan tytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.

Silloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin esiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista kaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi yksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi — syystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen kerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.

Pukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään, ihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän koossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.

»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.

Senjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen kunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan kantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat taulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään. Sekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn pilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien letkauksia.

Siihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän saa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi teatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.

Moni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja ne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin. Niitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi lisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat sietäneet.

Nuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa sanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin naispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui ihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen heidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida sukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.

On selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin kynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia nättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä kahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen kuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi emäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä huononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.

Jumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin, kun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi tauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin itsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki kulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa ilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän tupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen emäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.

Kun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen muistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän tiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen uusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään päiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain esikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja sisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen kirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan vaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana panna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva rupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi kustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille. Pukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen verhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja poikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän toimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan arvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt hänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun romukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman tien istutti hänet varakkaitten joukkoon.

Tuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja miltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa kahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin siinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta huhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut maalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.

Tänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä syystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta. Tässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa väkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne, muistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja niinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan kylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita tiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.

Sellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi mainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu toinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen vaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi myöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat hahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy maailmoita.

Pukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä hetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus vain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko tarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat Gordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua toisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä, eli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen pakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta unohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii alas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli on toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään kolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että minun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää vaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa syödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu aivottomia otsia.

Rakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä toistakaan tarvitse kaukaa hakea.

On tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla kohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut rakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin. Ne molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina. Ja niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät johtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton yli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa heräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin uomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa entiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy muutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin, toinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä, ilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja. Siellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän äiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen housuissa.

Pukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää edessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin tipsuttaa kohti.