Part 1

language: Finnish

ILOINEN YLLÄTYS

Novelleja

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

SISÄLLYS:

Kukkaislempeä Pojan kissa Iloinen yllätys Pukari Tuomaan herätys Turkit Onnettomuus Äiti Mestari Ambrosiuksen voimahousut

KUKKAISLEMPEÄ

Koko aamun ovat auringonsäteet askaroineet pöydällä, tanssittaen tomuhitusia ja piirtäen uskollisesti näkyviin tiimojen vaiheet. Onhan nimittäin pöydänkulmalle, mikroskoopin viereen, kyhätty pieni yksinkertainen aurinkokello, niin yksinkertainen ettei sen rakentamiseen tarvita muuta kuin pystyyn isketty parsinneula ja muutamia lyijykynän piirtoja. Sellaisenaan se laite kielii julki ettei tämän huoneen asukas rakasta koneita, ei edes taskukelloa. Vain mikroskooppi tekee poikkeuksen.

Mitä huoneessa rakastetaan, se käy vielä helpommin selville, kun yhdenkään silmänluonnin heittää muuhun sisustukseen. Ainoalla pöydällä, tuoleilla ja lattialla rehottaa papereissaan runsaus kuivattuja kasveja, seuranaan miltei yhtäläinen runsaus avattuja kirjoja, joitten sisällys ilmaisee että nekin puolestaan edustavat korkeata oppia kasvitieteen alalta. Tässä huoneessa asustaa yliopiston kasvitieteen dosentti, filosofian tohtori Lauri Turkka. Hän asuu äitinsä luona täyshoidossa, mutta näyttäytyy omaisilleen tuskin muulloin kuin päivällispöydässä.

Auringonsäteillä olisi edellä kerrottujen toimiensa lisäksi vielä yksi luottamustehtävä. Osapuilleen siihen aikaan, kun kellojen on tapana osoittaa seitsemää, pitäisi säteitten herättää huoneen asukas, paistamalla silloin suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta siinä tehtävässään ne tänä aamuna ovat suoraan sanoen täydellisesti epäonnistuneet. Dosentti Turkka nukkuu yhä, vaikka neulan varjo pöydällä pyrkii jo sivuuttamaan 9-numerolla merkityn piirun. Ja tämä on peräti harvinainen tapaus.

Ihailtavalla täsmällisyydellä nousee Turkka tavallisesti seitsemän tienoissa makuusijaltaan. Hän milloin herää pelkästä tottumuksesta, milloin taas täytyy auringon kolkuttaa hänen silmäluomiinsa, tai ainakin aamukahvia tuova piika, kirjojen ja kasviarkkien yli harppaillessaan, aiheuttaa sellaisen melun että siihen on pakko havahtua.

Nyt ovat kevätauringon säteet aikansa hypelleet nukkujan iholla, koputellen silmäluomille, silittäen valkoista otsaa ja sinertäviä silmänalustoja, hautoen kuopalle painahtaneita poskia. Lihava piika on siunaillen ja voivotellen saattanut kahvitarjottimen päämääräänsä, tuolille sängyn viereen. Mutta unipa ei ole katkennut.

Ei olekkaan tämä uni aivan luonnollista laatua. Tyhjä pulverilappunen lattialla todistaa että on kysymys pulveriunesta, johon kiusattu elimistö voi turvautua, pelastaakseen aivoille lyhyen, kuolemankaltaisen levon. Tänä aamuna varhain, kun auringonsäteet vasta, vinosti seinää pitkin lentäen, yltivät akkunapuitteisiin, silloin on dosentti Turkka kyllä ollut jalkeilla, joskaan ei hereillä. Sillä eihän voine sanoa hereilläoloksi sellaista sairasta olotilaa, jossa avoimien silmien eteen unen hourio viskoo hauraita kuvasarjojaan ja korvissa värähtelee olemattomia ääniä. Silloin ihminen on yhtaikaa unessa ja hereillään, eikä kuitenkaan oikein tolkulla kummastakaan. Eilisillan oudot elämykset — pienen alkoholiannoksen avustuksella — ovat tämän hourien tuoneet työn uuvuttamiin aivoihin. Sellaisessa olotilassa täytyy luonnon palvelijan Turkankin pistäytä kesken yön apteekissa ja turvata pulveriin. Nyt hän yöllisen piinansa jälkeen lopulta nukkuu, vaikka silmäluomien ja huulten väreily tietää etteivät painajaiset ole häntä vieläkään rauhaan jättäneet.

Arastelevan koputuksen jälkeen kurkistaa tohtorin äiti ovesta, muttei uskalla häiritä nukkuajaa. Rouva, joka on tunnetun lakimiehen leski, kunnioittaa ja pelkää poikaansa enemmän kuin ketään muuta, enemmän kuin miesvainajaansa, enemmän kuin vuokralaistaan kansanedustajaa. Muitten silmissä Turkasta tuskin ainakaan mitään peljättävää löytyisi, vaikka isonnuslasilla hakisi. Hän on tunnollinen ja sävyisä tutkija. Näitä ominaisuuksiaan hän saa kiittää yliopistollisesta asemastaan, sillä kiltti ja pikkutarkka työ luetaan siellä nuoren tutkijan parhaaksi ansioksi. Mutta äiti lienee joskus, itkevän palvelijattaren valituksista, saanut aavistaa poikansa sisimmässä erään oudomman ominaisuuden. Se on kiihko, näivettyneen sielun salainen työmoottori. Turkka on kaikessa hiljaisuudessa silmitön fanaatikko omaa lajiaan. Isävainajaansa ja tämän ammattia hän väheksyy, samaten äitiään, ja heidän mukanansa koko niin sanottua ihmiskuntaa, joka vuorostaan sitoo saman ylenkatseen piiriin koko eläinkunnan. Hän suvaitsee vain kasveja, muttei niittenkään joukossa loissieniä, muun kasvikunnan tuholaisia. Pelkästä vihasta hänellä ovat loissienet erikoisalanaan. Mutta auta armias sitä ihmistä, joka kohentelee hänen kirjojaan tai kuivattuja kasvejaan. Se kohentelija saa kuulla tohtori Turkan äänen ukkosena rätisevän ja silmien aivan lieskoja välähyttelevän. Pohjimmiltaan pelottava mies on hän, joka tuossa nukkuu.

Kun Lauri Turkka lopulta rävähyttää silmänsä auki, ovat painajaisunet ruhjoneet jäsenet raukeiksi ja pään verestävän helläksi. Hän kurkottaa voimattomat kätensä naista kohti, joka häilyy silmien edessä. Mutta kädet putoavat peitolle, ja sairas kääntyy vatsalleen, puskien päänsä pieluksen sisään, välttyäkseen näkemästä toista hahmoa, joka häilähtelee naisen kintereillä. Se on mies. Molempien sanat surisevat kipeässä päässä, lause kerrallaan. Sellainen lause toistuu monet kerrat peräkkäin, vaihtuakseen ilman mitään järkisyytä taas äkkiä johonkin toiseen, joka vuorostaan samalla tavoin toistuu, toistuu.

Turkka säntää ylös etsimään pöytälaatikostaan uudemman pulverin. Sen hän nielaisee kylmenneen kahvin mukana. Vapiseva käsi läiskähyttää kahvia lattialle. Pulverin vaikutusta ei Turkka jaksa odottaa. Hän ryhtyy pesemään koko ruumiinsa kylmällä vedellä. Sen tehtyään hän pukeutuu nopeasti, tallaten kasvejaan ja kirjojaan. Hän kiirehtii ulos kävelylle. Töölöstä vie kulku nopein, tempovin askelin Espistä myöten kauppatorille, joka ammottaa tyhjyyttään, vaikka Nikolainkirkon kello näyttää vasta vajaata yhtätoista. Siis on sunnuntaipäivä.

— Niin, eilenhän oli lauvantai, tuumii kulkija.

Päästyään tajulle ajasta ja paikasta alkaa dosentti Turkka saada päähänsä jotain asiallista järjestystä. Hän herää, alkaen raukeasti muistella eilistä iltaa.

Eilen oli Turkka kihlajaisissa, ja tänään, juuri näillä hetkillä, tuolla kirkossa jo kuulutettiin niin sanottuun avioliittoon filosofianmaisteri neiti Liisa L. ja lääketieteen tohtori Paavo K. Tämä asia se on riittänyt nuljauttamaan Laurin pois raiteiltaan. Tämä vähäpätöinen tapahtuma maailmankaikkeudessa, niin vähäpätöinen ja oikeastaan jokapäiväinen ettei se järkevän tietomiehen puolelta sietäisi muuta huomiota kuin hymähdyksen ja yliolkaisen onnittelun, kuten monet muut samantapaiset typerät teot. Lauri Turkka halveksii, miltei inhoaa inhimillistä »yhteenmenoa», joka hänestä liian läheisesti muistuttaa koirien, kissojen ja nautaeläinten laatua.

Mutta eilisiltana hän joutui äkikseltään likeltä itseään tekemään tiliä tämän vakiintuneen mielipiteensä kanssa. Hän meni Kulosaareen kahden tuttavansa kihlajaisiin, ja perillä vasta huomasi jo kauan asuttaneensa liki sydäntään toisen morsiamen kuvaa. Liisa oli hänen opintotoverinsa ja ystävänsä, jonka selvää järkeä ja iloista uteliaisuutta botaniikan alalla hän piti kunniassa. Nyt, eilen, Lauri yllätettynä näki Liisassa niin sanotun rakkauden täyttämän naisen. Liisa painautui häpeämättä tuon karkeasuisen, itserakkaan lääkärin kylkeen. Vuoroin Lauria puistatti, kuin kerran Zornin näyttelyssä, joka oli muistuttanut lihakauppaa. Vuoroin hänessä aukoi salaisia porttejaan jokin outo aisteja huumaava kaipuu, joka pyrki lyömään harkintakyvyn pyörryksiin, ja kidutti häntä, pakottamalla yhä uudelleen toteamaan että Liisa eritoten nyt oli kaunis ja kiehtova. Tästä ei ollut enään pitkälti kateelliseen harmitteluun että mitä peijakasta Paavo juuri Liisaa tarvitsi, miksei välttänyt vaikka joku sairaanhoitajatar, kuten monille muillekkin lääkäreille.

Näitä vaikutelmiaan koettaa Lauri Turkka järjestellä päässään ja varustaa ne asiaankuuluvilla nimilapuilla, astellessaan botaanista puutarhaa kohti, joka on hänen koeteltu turvapaikkansa maailman myrskyissä. Puut, pensaat ja ruohot siellä ovat hänen äänettömät ystävänsä ilman vilppiä ja petosta. Ensin hän yrittää tappaa aikaa kertaamalla mielessään täällä kituvien havupuitten kotiseutuja ja elämänvaatimuksia, mutta heittää sen homman alkuunsa, ryhtyäkseen tarkastelemaan heiniä ja saroja. Ne ovat täällä joutuneet hiukkasen huonoon hoitoon. Lopulta pysähtyy hän tylsänä ihailemaan komeaa keväistä kukkasarkaa alppiryhmän edessä, ulkomuistista höpisten latinalaisia nimiä. Fritillarioitten loistavissa kelloissa tungeksii armeijoittain mehiläisiä. Eremurus kohottaa jättiläisvaltikkansa miehen pään tasalle.

Mutta puutarhan sunnuntaitunnelmaan kuuluu tällä erää paljous nuoria pareja, jotka etsivät syrjäisiä käytäviä ja suojattuja penkkejä. Käytäviä kierrellessään joutuu Turkka tahtomattaan kerrassaan kahden hempeän muiskuttelukohtauksen todistajaksi. Dosentin on paettava rauhansa satamasta takaisin kaduille. Mennä viilettäessään keksii hän poiketa einehtimään Kappeliin, jonka edustalla soittokunta pauhaa ja sunnuntaikävelijät tunkeilevat niin tiheässä ettei minkäänlainen kaksin oleminen käy päinsä.

Säästeliään dosentin tapoihin ei kyllä kuulu Kappelissa istuskelu, mutta kerran tasapainostaan horjahtaneen on vaikea välttyä horjahtelemasta edelleen kaikissa toimissaan. Ja tällä kertaa hän lienee hairahtunut pahimpaan mahdolliseen paikkaan, sillä atriaansa alottaessaan Turkka keksii muutaman metrin päässä taasen uuden pariskunnan. Ne ovat hänen oma sisarensa ja toimittaja Uitto, molemmat kyllä eilisiä Kulosaaren vieraita hekin, mutta odottamattomia silti nähdä jo tänään kaksittain. Laurin on pyynnöstä siirryttävä lorun lopuksi heidän pöytäänsä kahville. Joko tämä kevät on tehnyt kaikki ihmiset hulluiksi tai ovat dosentti Turkan silmät tänä kirottuna päivänä voidellut kaikkialla näkemään asioita, joille ennen on ollut umpisokea. Oman hyväpäisen sisarensa, josta hän on toivoskellut jotain tavallista parempaa apteekkialalla, on hän nyt näkevinään miltei samassa eläimellisessä tilassa kuin järkevän ystävättärensä eilen.

Tilanne etoo Turkan mieltä. Kaikki vastenmieliset kihlajaishistoriat, joitten lähettyviltä hän aina on paennut etäämmälle, piirittävät nyt hänen eristetyn persoonansa kuin vihollisen sotajoukot tuhoon määrätyn linnakkeen. Jostain muistin pimennoista lähenee tyttäriään tarjoilevia äitejä, suopeasti katsahtavia isiä, uteliaasti kurkistelevia pikkusisaria ja veljiä. Ne muistokuvat eivät sinänsä ole vaarallisia, mutta ne ovat liittyneet samaan juoneen kuin tämä pari tässä, jonka patterista lentää mörssärin luoteja suoraan Turkan parhaiten varustettuun kasemattiin, veljen itsekkääseen ihannekuvaan sisarestaan. Hätääntyneenä piiritetty pöyhii mielessään tilanteeseen sopivia teorioja, kuten Weiningerin halventavia lausuntoja naisesta ja Freudin seksualipsykologian paljastuksia perhekomplekseista, esimerkiksi veljestä ja sisaresta. Ne aikoinaan ohimennen hankitut tiedot, mitä Turkalla näistä teorioista on muistissaan, eivät kelpaa liittolaisiksi piiritetylle, vaan päinvastoin näyttävät olevan taipuvaisia kavaltamaan hänet hyökkääjien valtaan. — Ajattelipa ihmiskunnan eläimellisyyttä kokonaisuudessaan tai omaa osaansa siinä, niin Turkka tuntee maan hajoavan entisen selvän kannanottonsa alta ja pingoitetun sisäisen ryhtinsä raukeavan niin olemattomiin että sivullisetkin sen näkevät.

Kun pöytätoverit muistuttavat että tänään on luvattu palata Kulosaareen viettämään joutopäivää, ei herra dosentilla ole voimaa keksiä mitään kelvollista tekosyytä, pois jäädäkseen. Hänen on uitava virran mukana.

Perillä, Paavo-lääkärin huvilassa, julistaa isäntä juhlien edelleen jatkuvan kuin ryssän vallankumouksen. Siellä on taas pieni seurue koolla, parittain tietysti kuin eläimet Noakin arkissa. Siinä jää Turkalle kylliksi aikaa väkistenkin huomioida ympäristöään, joka julkeasti vehkeilee, pari siellä toinen täällä, turvallisina siitä tiedosta että kukin soittaa omaa instrumenttiaan, näkemättä ja kuulematta muita.

Vain siellä, missä hintelä, mutta pystyniskainen toimittaja Uitto daameineen ja pyöreine silmälaseineen liikkuu, siellä tyrehtyy kikatus ja vehkeily. Toimittajalla on pienen Napoleonin pelottava maine. Hän on nykyajan turnajaisritari, jonka sana kantaa etäälle ja pisto kirvelee. Kukaan ei tiedä että tämä Napoleon sisimmältään on verrattavissa pikkuiseen arkaan siiliin. Sen tietää vain hän itse, mutta sepä tieto tekeekin hänet diplomaatiksi. Hän osaa säästää sanoja, ja osaa jakaa ne kolmeen kategoriaan — 1. sellaisiin, jotka on hyödyllistä ääntää rotatiokoneen välityksellä, 2. sellaisiin, jotka sopii puhua julki, ja 3. sellaisiin, jotka on kuiskattava selän takana. Kaikki tietävät että tuossa on tulevaisuuden mies. Sen tietää herra dosentti Turkka, ja hienokseltaan kammoaa häntä, sen tietää neiti farmaseutti Turkka, ja ihailee häntä, sen tietää suultaan siivoton Paavo-tohtorikin, ja imartelee häntä valituin sanoin:

»Veli Uitto, saanko tarjota daamillesi lämmintä tai jääkahvia?» Elikkä näin: »Hei, Armas, täältä pöydältä löydät oman sikarilaatusi. Sain juurikään niitä hankittua Kämpistä.» — Lauria Paavo sensijaan pienellä ivan häiveellä nimittelee ruoholääkäriksi.

— Ja tuosta apinasta tulee Liisan mies, ihmettelee Turkka. Liisa riisuutuu hänen vuoteeseensa.

Turkan aivoihin ei mahdu tämän pykälän ratkaisu. Hänelle, Laurille, saattaa Liisa yhä puhua järkevästi, mutta Paavonsa pakeilla impykäinen latelee hölynpölyä ja punastelee. Toimittaja, joka huomaa Turkan ihmettelevän tarkkailun, kuihkasee ohimennessään:

»Merkillinen teho naissydämeen on lääkärien jutuilla, raaoillakin. Jotain sadismin tapaista kai.»

Turkka ei tiedä mitä sadismi merkitsee. Mutta hän keksii pistäytä kirjastohuoneeseen haastattamaan tietosanakirjaa. Siellä sanotaan: ransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut seksuaalipatologinen mielihalu, jonka tyydyttämiseksi rakastaja koettaa kiusata ja kiduttaa rakastettuansa.

Kuvaannollisesti puhuen mainitaan joskus että se ja se on kuin puulla päähän lyöty. Tietosanakirjan mykistyttävä viisaus lyö puulla päähän dosentti filosofian tohtori Lauri Turkkaa. Kun hän tuperruksistaan selkiää tällä uudella tiedollaan mittailemaan eliömaailmaa, niin hän on unehuttanut määritelmästä sanan patologinen. Sensijaan ärtyneitten aivojen valopiiriin tulvii tähän asti tajunnalta hämärässä pysyneitä esimerkkejä miten tuo ominaisuus on läpikäyvänä piirteenä kaikessa niin sanotussa rakkauselämässä, jopa avioliitossa, jos sielullinen kidutus otetaan mukaan. Ja ihmiselle tekee tässä pykälässä seuraa koko muu eläinkunta. Paavon eiliset jutut vaikeista leikkauksista, esimerkiksi siitä naisesta, ovat verrattavissa teräviin pistimiin, joita rakastavaiset etanat työntävät toistensa ruumiiseen.

Turkan silmät kulkeutuvat kirjoituspöydälle, vanhaan operatiopuukkoon, joka yli-ikäisenä on joutunut palvelemaan isäntäänsä kynä- tai paperiveitsenä. Sitä käsissään punniskellen Turkka tuumii että jos Paavo olisi etana ja puhelahjaa vailla, niin, suhteellisen koon huomioonottaen, ainakin tuon mittaiseksi pistelisi —

Inho puistattaa Turkkaa koko sukukuntansa puolesta. Välttääkseen ylenantamista täytyy hänen lähteä kävelylle. Veitsi jää kouraan.

Kalliokummulle noustuaan hän heittäytyy pitkäkseen ruohikkoiselle rinteelle. Koko maailma keinuu silmissä kuin kerran karonkassa tohtorinväittäjäisten jälkeen, kun onnellinen väittelijä naukkasi itsensä juovuksiin. Nyt ei hän ole nauttinut pisaraakaan väkeviä eilisillan jälkeen. Sitä suuremmalla syyllä hän säikkyy omaa tilaansa. Huimaukselta ei kärsi edes pitkällään katsoa kummulta alas. Turpeesta kiinni puristaen sairas rupeaa tarkastelemaan nurmen ruohoja nenänsä edessä. Kaikki ne ovat tietysti tuttuja, samaten kuin niitten kukkien rakenne ja silmälle näkymätön salaperäinen elontoiminta niitten lehtimallossa, kun aurinko niihin paistaa.

— Kasvit eivät kykene tuntemaan kipua, tuumii Turkka. Niitten käsittämätöntä rauhaa eivät voi raadella eläimelliset intohimot, eivät ne pelkää, eivät haudo mielessään rivouksia, eikä niitä pyörrytä ajatusten jyrkänteet. Turkka toivoisi hartaasti olevansa kasvi.

Hän on kasvi, tuo Veronica tuossa, vaatimattomin sinisin kukin. Hän imee ravintonsa vedestä ja ilmasta, yhteyttäen viherhiukkasissaan CO₂-kaasusta ja tuntumattoman heikoista suolaliuoksista elimellistä ainetta. Lehtien sisällä, solujen pylväistössä, imeytyy auringon vihertävä kajastus paisuttavana voimana kaikkialle. Ei ole aivoja ei lihaa. Mutta vihreää ruumista pingoittaa nesteitten paljous. Kaikki liikkeet ovat tiedotonta kasvun paisuntaa, nesteitten virtailua putkiloissa, ja kuolleesta aineesta äskettäin luodun protoplasman vavahtelua soluseinien sisällä. Kukat kurkottuvat — pyhät jumalat! — kukissa heteitten ponnet repeävät auki, pursuttaen siitepölyä, jota medestä juopuneet hyönteiset syövät ja kuljettavat lukemattomiin muihin kukkiin. Kukan omat emilehdet odottavat raukeina pölyyttymistään. Pieni Veronica ei ole ainoastaan sukupuoliolento, vaan kaksineuvoinen eliö, vanki sukunsa loppumattomassa ketjussa. Hän tuntee omassa kasviruumiissaan miltä maistuu olla mies ja miltä olla nainen. Eikä hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin siementyä ja mädätä — tai katkaistulla ruumiillaan ruokkia nälkäisiä nautoja.

Turkka repii pienet sinikukkansa palasiksi ja leikkelee vihreän ruumiinsa veitsellään pikkaraiseksi silppukasaksi. Jätteet hän kokoaa kouraansa, katsellen niitä katkerin miettein kuin luomistyönsä tuloksista pettynyt jumala. Koko maailma on siinä hänen kourassaan. Silmänsä terästäen hän koettaa paloitella jätteet vielä pienemmiksi. Ja puhaltaa ne menemään. Se on maailman loppu.

Vielä pistelee Turkka veitsellä kämmeneensä, koettaakseen onko tosiaankin jo kaikki loppunut. On, sillä mitään kipua ei tunnu. On todistettu että eräs yliopiston dosentti Lauri Turkka ja kaikki muu on hävinnyt sen pois puhalletun Veronican mukana.

Vain entisen Lauri Turkan muisto on tuo ruumiiton olento, joka kävelee takaisin huvilalle. Häneltä lie sinne jäänyt vielä jotain toimitettavaa. Iloinen seurue istuu verannalla, kukitetun päivällispöydän ympärillä. Haamu pysähtyy hetkeksi neiti Turkan kohdalle, mutta hypähtää sitte onnellisen morsiamen taakse, ja valkoisten olkapäitten yli salamannopeasti painaa operatioveitsen vasemmanpuoliseen rinnan kumpuun. Outo hurmio vääristää kasvot.

Kukaan ei ole vielä tapahtumaa käsittänyt, kun sairas ikäänkuin heräten pyyhkäisee otsaansa. Nöyrästi hän pyytää:

»Viekää minut sairaalaan. Minä olen tullut hulluksi.»

POJAN KISSA

Ne moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina liene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse kernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme kyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet tuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme varmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme menneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät ulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä kohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat luonnettamme.

Nämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä tilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan päinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme pahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo unohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten tunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana saattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain ääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi aavistaa.

Jokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin pysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin mielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin kala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on vain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole käsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa mitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen tapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina tarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä kuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa saman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».

On pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti että on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin aikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat tihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita. Mieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin hidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan omituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja ylimielisesti.

Tuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille. Tien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista. Toisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.

Kuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain tuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä pilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää lyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.

Jokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin hypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään. Se etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy...

Niin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten ystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen suhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun kansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun tuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun naista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin kissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo, kaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.

Edelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään askeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat arkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen luottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta puolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy katsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi kiiltomatoa.

Mitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista säväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.

»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.

»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku oikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte arkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei eläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä. Tavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä lennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi tapahtunutkaan.

Tuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä yksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin taasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä silmäilee alas maan puoleen.

Silloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin lähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä tulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy edellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja lasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.

»Se on minun kissani», sanoo kantaja.