Part 15

Siveyssaarnaajat, uskonnon tukipylväät sen omaksi yksilöedukseen ovat uhonneet. Uskonnosta sotapatterit, linnakkeet ja suojamuurit itselleen luoneet. Pakkokeinoin nyt kansaa kahlehtivat ja hallitsevat. Vain yksilöiden onnen rakensivat, ei kaikkien. Synnissä itse rypeneet, mutta "siveyttä" muille tyrkyttäneet. Kaitselmuksen kansaahan ristin mukana kulkeneiden piti oleman, ei pakanoita ja orpojen osilla eläjiä... Rauhan ja rakkauden siemenen sijasta kytikin sinne verinen veljesviha... viha katkera ja kiukku lauhtumatoin. Vääryys ja riisto, intohimot ja itsekkyys esimerkkinä ylimystön, pappien ja saarnamiesten. "Jumalan siunaus" seurasi pyyteitä, köyhyyttä kirous ja kammo... Enkelin asunnoiksi rakentuivat rikkaiden suojat... Mutta perkeleen selittivät peuhaavan matalien majain kurkihirren alla.

Paha ja hyvä vaihtoivat väriä. Oveluus ulkomuotoa ja kettu karvaa.

Turha vaiva ja kuvittelu näitten kahden ruhtinn sovituksesta.

Turha on ollut saarna... Turha sakramentti... Turha sallimukseen usko...

* * * * *

Mutta katsokaamme taistelua.

Valkoinen vainolainen, yksilöpyyteen edustaja kiirehti päämäärään.

Vallottajat tahtoivat viimeisen rajavaaralaisen siepata vangiksi. Otus tuli pistää elävänä tällä erää säkkiin... Oivallettiin ilonpidon ylinnä olevan silloin Hämeen punikin peijäisissä. Olihan välttämätöntä Suomen "vapaussodan sankareille" herättää henkiin raa'at pakanuuden aikaiset vaistot. Villi hurmo ja himo piti esi-isien tapaan heimohengessä herätellä.

Kalmankäry tanssit polttorovioilleen häämöittivät vieläkin Kalevan korvessa historian takaisilta taustoilta kansallistapoineen, kivikirveineen, kurikoineen, pronssimiekkoineen ja heimopäälliköineen; keskiajan inkvisitsioni, kerettiläisyys, noituus, tietäjät ja niiden piinaus; mestauslavat kirkkojen vierustoilla, kaakinpuut ja raippatukit valtateiden risteyksissä... Olihan loihdittava esiin uudelleen piikkinuijat ja tappokurikat huilakoissa varsissa räätiköimään ja listimään ihmispäitä. Lahtari näet kuvitteli olevansa se "Kalevan sankari" kansansa vapautuksen suuressa sodassa. Sentähden oli käytävä kaltoin kohdeltun veljen kimppuun. Punikin piti lyödä sorakuoppaan, tahi muutoin rouheeksi pieksuhihnaa myöten. Kuinkas heistä muutoin voisi syntyä "sankarihistoriassa" maininta ja mitenkä se voisi jäädä ikimuistoon jälkimaailmalle? Valkoisen ruusun ritarit piti templattaman verikevään kunniaksi ikimuistoisiin aikoihin asti, niin että senkin jälkeen kun ei enää kirjallisuutta eikä kulttuuria tunneta, vieläkin kulkisi heistä kohu kaukaisuudesta ja verimaininta.

Varsinkin kuohutti Konikorven, Rajavaaran ja Haapaniemen viime päiväin tapahtumat valkoisen vihan vimmoihinsa. Kosto kamaloitsi. Tuli sutena hyökätä ja saada sortoon viimeinenkin härkämaan uppiniskaisin jukura.

— — —

Aapo oli rauhallinen.

Hän tiesi täysin arvioida edessä olevat kuumat ja viimeiset hetket. Hän oli valmiina itse puolestaan kaikkeen, kävi kuinka kävi... Tässä oli odotus vain ilmotetun tulimerkin antamisesta... Ja kun se oli vihdoin soilahtanut ja säkeneet siitä sinkosivat myrskyn mukana kauas vainiolle, oli Aapo heti kieltänyt miehiänsä ampumasta. Valkoiset juoksivat ahtaissa ketjuissa niin että kohmettunut kantohanki lohkeili kappaleille. Syvässä lumessa ne etenivät kumminkin hitaasti. Vihollinen huusi ja hurrasi. Toiset ehdottivat antautumista...

Aapon kolmekymmentäkaksi miestä pysyi hiljaa.

Tämä kummastutti. Se teki hetket sietämättömän salaperäisiksi... Ja kun Arvid nyt kohotti päätään santakuopalta, näkyi kylästä varmoin askelin ja pelottomasti juoksevan parvia kaatuneitten lahtareitten tilalle. Valkoisia oli jo ympärillä. Puolustajat hätäilivät... Silloin kuului Aapon käskevä komennus:

— Ampukaa toverit!...

Mitä sitten tapahtui ei Arvid myrskyn ulvonnalta saanut selvää. Yhtenäinen ryske oli alkanut. Tuntuipa kuin puun juuretkin kiskottaisiin maasta. Lumi pölisi ja kirkon korkeat ulkoseinät kajahtelivat. Kyvytön mies painoi päänsä alas, aseensa vaipui... Mutta miten olikaan, joku riuhtasi sen häneltä ja alkoi laukoa... Kohinan keskellä kajahtelivat kiroukset ja karjunta... Joku intohimoinen ja murhanvimmainen manasi karkeasti siinä minne punikin kuula hänet oli keskellä aikeitansa kaatanut... Laukaukset ja sekamelska kiihtyivät myrskyssä. Tuuli tempoi mukaansa päästä lentäneitä lakkeja, oksia, risuja sekä kirkon vesikouruja. Se lennätti ne korkeuteen ikäänkuin niitä olisi riemusta ja intohimojen mylläkästä irti päässyt paholainen rienastellut.

Viimeksi syntynyt meteli ei suivainnut komentosanojen kuulemista. Jokainen toimi oman vaistonsa viittauksista... Ja kun Arvid uskalsi avata silmänsä näki hän miten mustat varjot viskautuivat vasten leimahtaneita tulenkielekkeitä... miten osa päällekarkaajista jo horjuili. Toiset kaatuivat niskoillensa. Vastakkaiset puolet likenivät juosten. Yhteenotossa ei enää ammuttu, vaan lyötiin suunnattomasti kalskahtavilla kalvoilla. Ulompien avuksi saapui uusia. Pimeässä he suinpäin iskivät edestään omat miehensä... Arvid ei enää uskaltanut katsoa. Niinkuin laineet näyttivät Aapon miehet pirstoutuvan kivikkorannan raviin... Mutta vihurit kävivät valkoisina ja kiisivät arovarsan lailla niin että äänet kaikkonivat kuten otuksen ajossa äyränteen alle.

— — —

Eilis päivän aikana ja sen edellisenä oli oltu monissa kahakoissa.

Haapaniemeen hyökkäyksensä pelastivat silloin monet toverinsa kuolemasta. Taistelusta taisteluun paloi hänellä vain yhäti mieli. Kun tästä oli päässyt teki mieli jo toiseen. Väsymätön mies himoitsi saada iskeä omaistensa ja kärsineiden onnettomien puolesta. Keinoja valitsematta karkasi hän päälle. Hänen suunnaton rohkeutensa pelasti hänet täällä ja tuolla. Toisinaan sentään harkitsi tarkoin ja vasta sen jälkeen toimi oivallisesti. Tiensä tahtoi hän raivata mustaan tulevaisuuteen niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Pelon ja epätoivon keskeen upposi ajatus, uursi itsepintaisesti uomansa tuli mitä tuli... Mutta kuta edemmäksi hän tuohon kadotuksen korpeen painui, sitä jylhemmiksi kävivät tien ohet ja sitä vaarallisemmat kohtalot asettuivat väijyksiin... Askel askeleelta, virsta virstalta ja taipale taipaleelta tuli matka tukalammaksi... Mutta kuten tien ja suunnan raivaaja astui hän uljaasti ja pelottomasti eteenpäin. Hän tahtoi murtaa sitä mitä tähän asti ei oltu uskallettu... Aseen isku asetta vastaan oli tehoisin tapa ja määrä. Viha vihaa, kosto kostoa vastaan oli proletaarin ainoa ehto ja voiton toivo. Vain iskentää, tulista ja tuimaa ymmärsivät orjuuttajat.

Niinpä kun hetkellä, jolloin valkoinen veikko jo kaiken katsoi voitonvarmuudeksi, sekä että verileikki oli päättynyt tähän se luulo kääntyi vielä kerran erheeksi. _Uroolle punaiselle tuli vielä kerran tilaisuus jakaa ryysyarmeijan rippeiltä valkoisille iskuja... Nyt ei käyty huutokauppaa torilla lumpuista!... Ei!... Nyt tuli maan kalleimmasta kullasta, jokaiselle multiin menevällä punaisella, ostaa niin monta valkohurtan henkeä kuin mahdollista. Vapauden viime soihtu ja tulen luikkaava liekki vaati veroa... vaati verta, vaati ruutia, miehuutta, tuhkaa ja armotonta päällekäyntiä..._

Tuulen alta nousi apu... Nousi hetkellinen helpotuksan tuoja. Sieltä ponnisti pieni sankarijoukko... Muron mustan murjomat miehet kävivät vaaniskellen kahakoimaan. Pelkäämättä ne kävivät päin taistoa ilveksinä yrmästellen. Kuulatuisku ei niitä säikyttänyt, eikä myrskyn myrisevä ryöppy. Jäähileessä kuten pedon kasvot ja katse kalseana ne kävivät lahtareiden kimppuun... Kuusela se siellä selän takaa aikoi vielä vastustaa vihollista...

Hämmästyikö tämä?...

Säikkyikö vainolainen?... Väistyikö rantatörmän takaa, vai saiko uutta tekemistä?

Arvid näki ihmeekseen Aapon vielä elävän, sekä kuuli hänen huutelevan kokoon poikiansa... viimeistä kourallistaan kokosi. Ja uskollinen Oskarikin meni ja tuli pelottomasti. Nyt hän toi taasen tietoa valkean ratsujoukon saapumisesta:

— Tuokio vain ja he ovat tässä! Jääkäreitä myös teräksen harmaissa univormuissansa!

Pojan tuoma tieto nosti uhmaa, enemmän ylpistystä kuin pelkoa miekkosiin. "Talon kunnia. Kuta komiampi vieras sitä komiampi kosti."

Eihän tässä puupennosilla toinenkaan peliin käynyt. Asian ja aatteen puolesta oli tässä yritys. Hinnasta korkeimmasta suoritettiin tekoa pyhintä... Eihän tämä toki ollut torikauppakoju, ei petlareiden lafka, ei kesunenäisen juuttaan narikka! Ei!... Kommunaardein on aate ja työ, vaikka vaisto luonnonlasten. Sitä työtä suoritti nyt huimin ottein korven känsäkourainen kansa... Jukuri mieleltä sekä toimeltansa, ei häilyvä huiskuheinä eikä kuvainkumartaja.

Teeriharju raivasi tänne tiensä. Hevoset laukotti suojaan kellotornin seinustalle.

Iskuja oli siinä jaettu juuri kummallekin. Valkoista miestä jos punaistakin makasi maassa. Kyllikseen olivat kylpeneet. Mutta vielä toki kahakoitiin siellä ja täällä. Vaan ken hevoset huomasi pyrki sinne. Konttaamalla saapui sinne Aapon joukon jäännöksistä vain ani harva. Kaatuneet olivat tuossa jo rauhaan päässeet. Vielä nousi sentään siellä ja täällä nietoksista pää, nousi apua anova käsi. Mutta kenpä niitä jouti huomaamaan?... Katarina huomasi ja sääli, mutta ei voinut auttaa... Kaikki täytyi jättää. Ja kun taasen kuulat viillettivät vinhasti ja vinkuen ja kun myrsky jälleen ulvahteli ja kun kenttä peittyi uuteen ryöppyyn, niin vaikka katsoit minne tahansa, niin kaikkialla makasi lumipöykkyjen pieluksilla miestä... Veri vuosi... Kuului pyyntöjä, kuului vaimeneva valituskin... mutta ei voihketta.

Apua, auttajata turhaan vuotat. Katarina yksin hääri. Hän juoksi sinne, juoksi tänne auttamaan rekiin. Mutta miestä ei missään...

Arvid yksin istui toimettomana hiekkakuopallansa. Tämä mies oli nyt kyvytön kaikkeen. Tylsänä ja tehottomana hän katsoi temmellystä. Hän katsoi sitä tyynenä kuin konsaan olisi ollut rauhan töissä. Taistelun pyörteissä oli hän katsein seurannut miestä, vain yhtä ainoata tuolla joukon keskellä. Ja kun hänet hämäryys ja tuisku, huudot ja sekamelska peittivät, niin jopa hyppäsi pystyyn ja juoksi joutuin sinne missä tuholaisen joukko horjui, hoippui ja iski.

Ja mitä hän siellä näki kun sinne tien itselleen oli raivannut ja monien muiden kera oli apua tuonut tuimaan tarpeeseen?... Hän työnsi teuhaajat sivuun, iski ja löi ja koppasi kuolleiden keskeltä Aapon kainaloonsa. Yhtä suoraa hän kantoi Aapon siitä rekeen tuonne tornin luokse.

Mutta missä muut?...

Pellolta tuolta töyrään alta kuului uusi kahakka. Tulet kutsuivat ja käskivät. Kirkkotarhan kiviaidan yli tuli sieltä joku juosten ja suistuen suinpäin verissään lumeen huusi:

— Toverit!... Tietäkää!... Työ tehty!... Kaikki annettu!...

Muuta ei myrskyn seasta, ei sanoiksi, ei selitykseksi.

— — —

Töyrään alta kuului uusi rynnäkkö, huutoa ja yltyvä meteli.

Aapon miesten viimeinen pieni parvi valmistui siellä valkoisille vastaan panemaan. Kuusela oli ottanut johdon. Komentajan ääni jäi tulen tuimassa pyörteessä selittämättömäksi miehistölle. Myrsky meurasi ja mylvi. Lumikuontuvat lensivät ilmassa vaakasuoraan suuntaan... Mutta Kuuselan kehoitukset ja huudot kuuluivat likeisimpiin lumihautoihin. He jatkoivat taistelua innostuksen valtaamina.

Tässä sukeusi joka tapauksessa kiihkeä kamppaus ja kalman leikki.

— — —

Viimeiseen hevoseen saattoi kuulla vielä melun.

Yhtäkkiä loppuivat laukaukset. Lumihaudoista nousivat töyrään alta rajavaaralaiset vähälukuisina ja tietoisina taistelunsa lopputuloksista ja tilistä... Jäisellä Hämeen tantereella, myrskyisenä pimeänä yönä ottivat he muutamissa miehissä vastaan ylivoimaisen vihollisen viimeisessä taistelussaan. Valkoisesta veljestä viimeinen ote... Ote valkoisesta kavaltajasta, jolle vastaanotto oli oikealla tavalla tässä maakunnassa asetettu. Tämä kamasaksan kansanpetturi ja kapitalistisen riistäjän renki lahtasi ja _hukutti veriin Suomen kansan onnen... kukisti työteliään rahvaan kumouksen, uudenajan sarastuksen peitti pilveen._

Raakimuksina riekkuivat villien vaistojensa voimalla nämä pedot.

Mutta vieläkin kerta kuului Kuuselan rohkea huuto:

— _Taisteluun!... Taisteluun pojat... Voitto meidän on!..._

Ja vielä kerta Hämeen hanget punertuivat... Miehet, jotka proletaarien puolesta olivat taisteluun lähteneet täyttivät työnsä niinkuin täyttää vakaa, tunnollinen työmies päivän ahertelut korven raivauksessa ja kannikossa kun aurinko on iltaan ehtinyt.

Öinen myrsky ulvoi... Se itki urhojen ihanaa kuoloa punaisen lipun puolesta taisteltaessa pohjolan hyisillä hangilla.

19.

HAUDANKAIVAJAN KORSU.

Haudankaivajan hökkeli sijaitsi lähellä kirkkotarhan kiviaitaa.

Tämä matala mökki näkyi tuskin ollenkaan, sillä se oli tehty muinaisen hiekanottopaikan pohjalle. Kuopasta oli aikoinaan otettu tuhansia kuormia santaa sekä hautuumaan kunnostamiseen että nälkävuosina rakennetun kylämaantien pohjaukseen. Nykyisin ei sitä kuoppaa oltu enää uskallettu käyttää, sillä ankara kruunun sakkotaulu seisoi siinä äärellä ja uhkasi jokaisesta kuormasta kahdenkymmenen markan sakolla ja lakitupaan kutsumisella. Eikä se ollut ihmekään, sillä aukko uhitteli syöpyä kalmistoon ja vyöryttää alas osan tuonelan tanhutta. Mutta vuosikymmenissä versosi vihreys ja taivasti kamaran, sekä pesi paljastuneet maakivet vesiharmaiksi. Monetkin syltäiset kuusenkontturat kerkisivät kasvaa reunostoille. Ja suunnaton riippakoivu oli siihen sijoittunut saviperäisen syvänteen keskelle sileän ja suunnattoman kiven kupeelle, mikä muodosti sekä saunan yhden seinän että sen porstuan perän.

Monet vuosikymmenet olivat vierineet saunan rakennusajoilta.

Monet lämpöiset löylyt oli otettu kaivaustyössä hautautuneiden harteiden huuhtomiseksi ja virvotukseksi. Ja monet honkaiset arkun pohjalaudat olivat palaneet tämän matalaksi maatuneen saunan uunissa. Sillä kohoilihan haudankaivajan käteen kalmistosta lankkua jos lautaakin. Moni manalaan muuttanut isäntämies oli uhallakin teettänyt jo eläessään tervastyvihonkaisen kirstun sillä aatoksella, että se kestää "tuomiopuhteeseen saakka." Mutta mitäs ollakaan, ostohaudan puutteen takia täytyi viisikymmentä vuotta ammatissaan eläneen kaivurin "kyntää jo kolmatta kiertoo." Ja niinpä tuomiopuhteelle asti aijotut tervakset paloivatkin "kuoppakontion" saunankiukaassa.

Kuulomuiston mukaan piti silläkin oleman lakinsa ja reklementtinsä, mutta kukapas niitä sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten arkkuja enää jaksoi vartioida. Lait ja legendat laati ukko itse omaa valtakuntaansa varten. Sanoi "manalan väen" makaavan jämptisti kolmessa kerroksessa. Ja että tervashonkaiset kirstut saattoivat köhöttää päällytysten toisinaan hyvinkin ehyinä.

Kyllähän emäpitäjällä puhuttiin paljonkin, puhuttiin hautaliinista ja kontiosta, joka polttaa "siunattua puuta" ja kylpee kamalissa kalman höyryissä, jonka luulisi kristitylle ihmiselle olevan elävän ruumiin pöyreeksi... Mutta eipähän vain ole. Ei kuulu mokoma yhtään pöyristelevän. Ukon mielestä puut siellä maassa kuuluvat olevan vain lapion tiellä... Ja siksi toiseksi väitti, ettei ollut arkunlautojen ottamista koskaan itse vanha rovastikaan kieltänyt, joka arvolta ja sanalta oli ainakin itsensä arkkipiispan arvoinen. Kolmantena ja kaikista tärkeimpänä seikkana saattoi mainita ukko sen, että koska metsän käyttölupaa ei ollut seurakunnalla, eikä siinä suhteessa hautaliinille "vaaluja veisattu", ja koska palkatkin menivät näppiä nuolten, niin... Eikä muutoinkaan ollut eduksi köyhälle miehelle mennä keskellä kirkonkylää lähimetsiin siinä mielessä, että sieltä saa puuta kouraan... Hui, hai! Eihän se sitten yksityistä omaisuutta olisi ollutkaan. Muistihan maankaivaja viisi vuosikymmentä perätysten eläneensä niukuin naukuin. Palkat ja takseeraukset näet olivat sellaisena, kuna ne "Ruottin valta" asettanut oli. Niin että kukapas sitä sitten kykeni perustuslakeja laatimaan ja iloisesti elämään ihmisten sysimustasta murehesta... Muutoinkin oli toisinaan vaisto pistänyt vastakarvaan, oikein kuin olisi joku sanonut että: elä sinä vain toisten murheitten muruista, siitähän se sinun elämäsi erkanee.

Eristynyt oli ukko ihmisten ilmoilta.

Lyhyt ja kuiva sananvaihto tapahtui unilukkarin avulla, joka suntion kanssa sopi kuolleiden ihmisten hautaamisesta. Mutta todellisen työn teki varsinainen vanha haudankaivaja. Häntä oltiin opittu pitämään kuolleiden kampraatina. Tuonen virran varsinaisena soutumiehenä. Ja eikä ihme että jonkinmoinen kammo asui hänen luonansa liikuskellessaan, kuin olisi lemahtanut hänen olemuksestansa kalman haju. Hän eli ja oli kuin todellinen ruumiin toukka, jota ihmiset kylmästi tervehtivät.

— — —

Hautaliinin ainoa turva ja työn apu oli hänen lujarakenteisessa tyttäressään.

Tämä "tytär" oli jo oikeastaan vanha ihminen. Ja kuten aiemmin luimme, oli tämä se vangittu nainen haudankaivajan korsusta, joka vietiin pois. Eihän hän ollut voinut selittää valkoisten moninaisia vaikeita kyselyjä.

Sen jälkeen oli kulunut kaksi päivää ja kolme yötä.

Tänä yönä oli korsuun astunut sisälle hätäilevä poikanen ja suuressa vaarassa apua anovana. Auliisti saikin tämä ukon avukseen. Ja niinpä vielä sinä samaisena tuntina jona Arvid kellotornin alakerrassa yllätettiin ja josta tämä selvisi ennen kerrotulla tavalla, kantoi Mandi taintuneen Martan kellotornin takaa kivijalan kautta ukon saunaan. Sen jälkeen olivat kellot pian alkaneet hirveästi soida niin että ukko ilmeisesti uskoi ihan pääsiäislauantain olevan käsillä. Mutta myöhemmin kehkeytyi tuuli ja ankara myrsky, tulinen taistelu ja temmellys kirkon ympärillä. Mutta sen edellisenä iltana oli korsuun hiipinyt Pylväistön Stiina, ukon ainoa sukulainen ja veljen tytär. Tämä ehkä pakoili tänne päätään piiloon luullen rauhan löytävänsä. Molemmilla naisilla alkoi olla puuhaa sekä puhelemista, kunnes Martan onneton kohtalo tukki kokonaan suun. Ulkona raivosi rajuilma ja sota, mikä käänsi kaiken ylösalaisin. Arkana istuivat mustan murjun asujamet. Kukaan ei uskaltanut pois paikaltaan liikahtaa, ei henkäistä kuuluvasti... Jokainen hetki uskottiin verivihollisen astuvan kojuun.

Ukko itsekin, pahaenteinen ja peloton, köpötteli pimeällä permannolla kiukkuaan pidellen. Jopa urkki ovesta uloskin ja vakuutti:

— Herjat kun herkeevät metelistä... Lyönti antaa enemmän alas vainiolle. Mitä vanhus sanoi siltä se kuulostikin. Kaikki alkoi vaimeta ja huveta tuulen humuun.

Munakivistä ladotun kiukaan kulmalle ilmestyi "tuiru." Sen kirisevä liekki puhkaisi pimeyden ja saattoi valaista lavaa, jolla sairas lojui liikkumatta. Vanhus valmistui puhelemaan, massahutteli sitä varten suutansa ja sanoi:

— Nähnyt olen ennenkin tämänlaisen tapauksen. Kuolonvuonna, jolloin rutto ja nälkä kaasi kansaa huiman, kun tuskin kerkisi tilaa saamaan kirkkotarhaan puolille niistä vainajille. Näet tapulin jalka oli täysi, täysi seinustat ja kirkon vierustakin... Meitä kaivoi kolme kontiota, jäykkää ja jämerätä miestä mattoleivän voimalla. Kruunun eväällä uurastimme rivihautaa avointa ja yhtämittaista aidan ääreltä aidan äärelle asti. Tosin oli tarha pienempi kuin nyt, vaan silloin oli seurakuntakin suurempi... Niinpä niin, kerrankin sitten aukeni lepotila laaja ja mittava vastavalmiina kevään kermäiseen maahan. Aloimme vainajia vanhimmasta päästä latoa sinne alas. Kannoimme toisia tapulista paarien avulla arkuttomina. Oli niistä moni keppikankea kuin korento. Ja vaikka vallan puolesta meitä oli käsin kielletty kuollutta kajoamasta, niin ei sitä työ olisi ikinä joutunut sellaisella värtieringillä kuin se lääkäri meitä oli neuvonut. Käsiksi niihin täytyi tarttua. Kannun viinaa naukkasimme kolmeen pekkaan päivän kuluessa. Vallesmanni oli sanonut, että paremmin työkin käy laatuun ja siksi toiseksi tarttumisen vaara saattaa seistä kauempana. Toisia niissä oli sulia ja taipuisia. Eivät hevin yökauteen kylmänkään aikana konttuneet tantereella. Ja kun Unki Antti vainaan leskeä hautasimme, joka rankiltaan oli isosten kirjoissa ja kuuluisan keksijän ja kellomaakarin rouva, lennätettiin hänelle arkku vasta kahta päivää myöhemmin perään sinne tapuliin. Ja kun minä alottelin sitä siitä lattialta nostaa kammioonsa kuten kapalovauvaa ainakin, kiepsahti akka istumaan!... Enkä minä muuta joutanut sanomaan kuin että:

— Kah!... Sitäkö sinä siinä makasit?...

Sitten akka sipoi jalkansa kuin lepolavitsan laidalle ainakin ja sanoi:

— Olen nukkunut kauan... Lehmätkin taitavat olla lypsämättä?... Hautaliini, se kolmas niistä kruunun palkkalaisista seisoi vierelläni ja pöllähti heti pähkähulluksi, otti sääret selkäänsä ja pötki metsään. Metsässä tämä hyväkäs kiskoi itsensä pisimpään kuusen latvaan, jossa kurkki ja urkki meitä takaa-ajavia. Kynsin hampain hän istui siellä ylhäällä oravien kartanolla. Ja kun emme mitään muuta apua hänen hyväkseen keksineet niin pysyttelimme loitompana puun juurelta, jottei lusase pudotessaan jotakuta kuoliaaksi. Niin keksi Kotilan vanha Mikko suurimman vaaran siinä, että sielunsa siunaamattomana huilahtaa suoraa päätä sinne syvyyden kaivoon. Mentiin hakemaan pappia, mutta kun ei hänkään ollut kotona, siunasi Mikko maan kuusen ympäriltä hätäsiunaukseen. Mutta mitä vielä, siellä se tikka istui huilakan kuusen kyljessä. Alastuloa vartoillessa tiesivät miehellä olevan perintötorpan Kuoreveden Kaitilassa. Hänen vaimonsa, joka oli lapsetoin, oli kuollut vuosi sitten. Kuusessa jakaantuikin kurkkijan perintö siis miehen puolisille Puna-mäkeläisille, joilla taasen oli ainoa pulska tytär Birgitta... Eikä tälle vanhallepiialle isännäksi ollut kukaan niin kelpoisa poika kuin Rotialan Mikko, tomera leskimies, eikä liiemmällä köyhyydellä pilattu. Tähän ehdotukseen Roti Mikko suostui heti. Korkean kuusen latvaan hän katseli ja puheli:

— Ja kunnialla minä Kahilaisen ruumiin hautaan. Herra jumala ottaa täältä ajasta monin tavoin meitä tykönsä. Ketä kutsuu ruton ja taudin, ketä sodan ja surman, ketä tapaturman ja haaverin kautta, niinkuin näimme pari päivää sitten senkin miekkoisen, jonka piru oli köyrännyt kellotapulin rattiin, ja joka suinkaan ei pelastunut pälkähästä. Mutta ihan samalla tavalla ei käynyt tämän kuusikymmentä vuotta sitten eläneen, eljen etehensä ottaneen. Vaan kun häntä varrottiin putoavaksi, tulikin siihen muutamia varmoja ja rohkeita miehiä jotka aikoivat ilman muuta nousta kuuseen. Silloinpas Roti Mikko teki siitä tiukan tenän:

— Antakaa sen kuolla mikä on kuolemaan pantu, että herran tahto täytetyksi tulisi. Nämä Mikon maalliset pyyteet kumminkin tulivat esiin liian varomattomasti, kun hän sanoi että:

— Piru tahtoo kiusalla pidellä putoamista...

Silloin sydäntyi joku sanomaan:

— Se ei voi olla mahdollista että piru siinä juonessa olisi... Pikemmin jumalan sormi. Ja pian sitten muutkin myönsivät päivän selvän asian. Rohkein miehistä meni ylös, köytti köyden Kaltiaisen koipeen ja siitä toisen pään ankkuroitsi silmämitalla keskikuuseen tukevan oksan tyveen. Ja ennenkuin aurinko oli iltakatveen laskenut, käveli Kahilainen maassa kahdella terveellä jalalla ja päällä.

Vanha hautakontio oli vekkuli.

Jörön ja karkean kuoren alla piili puhtoinen kulta... Kertomuksillansa keresti pelästyneet naiset hetkeksi pois pingoittuneesta mielentilasta. Vanhus kuunteli hetken sairaan hengitystä. Se oli tasainen, vaan sydämen lyönti oli riutunut ja hento. Ukko istui uudelleen pankollensa. Stiina jo ehätti:

— No entäs sitten Unkilan emännän?

— Hänen kävi niin, että vaimo vietiin takaisin maanpäälliseen kotiinsa, missä taasen emäntäpiika petasi sänkyjä ja pelästyi manalasta palaavasta niin, että kaikkosi koko talosta kuulle kuulemattomille... Koturikin kauhistui niin että sieppoi kirveen käteensä, vaan rauha siitä sentään vähin erin palasi taloon. Eukko sai vielä kaksitoista vuotta lypsää lehmiänsä, jonka jälkeen vasta suorin akalle tilan tuonne kirkkotarhaan. Tällä erää on hän siellä pysynyt... Olisiko sitten tallemmassa tuo kaksitoista vuotta maan alla manalassa, vaiko täällä päällä aurinkoisessa Unkilassa?

— Auttoivatkohan siihen tietomiehen taljat?

— Eipä tuota arvaja... Siellä he nyt lepäävät tuuhean pihlajan alla. Lepää ennusteluillensa ukko Unkilakin.

Molemmat naiset halusivat kuulla enemmän tästä maineen miehestä:

— Pihlajatko haudallansa?