Part 16

— Pihlajat... "Jos eivät kasva, kadotuksen oon ma lapsi. Jos taasen rehevänä elävät, autuuden pankoilla istun", olivat vainajalla jäähyväistoivomukset hautapihlajistansa, joita määritteli kummullensa kuolintaudissansa. Ja niin ovatkin kasvaneet ja kahapäisiksi versoneet, ettei kohta siellä kolkalla muille tilaa olekaan...

Puhe keskeytyi kumminkin Unkilan Antista, sillä ulkoa kuului ääniä. Molemmat naiset liikahtivat. Ampuminenkin alkoi vielä ankarana. Ei voinut ymmärtää tätä sodan taukoomiseksi. Myrskykin reutoi reuhkaisella ovella.

Lauteen alle sysäytyivät muut paitsi ukki. Uros yksin kuunteli, otti askelman, tunnusteli taistelua tanhualla. Mikä lie? Tottumusko hällä kylmänä kaikkeen tavallisuuteen. Samalta näytti elikö taikka kuoli... Tuliko tuo vihollinen tahi pysyi poissa. Alkoipa juttuansa äskeiseen tapaan. Enemmän mumisi itselleen kuin muille:

— Monta olen nähnyt täällä tapausta. Monta tosin en sotaa, vaikka surma onkin silmäini edessä leikitellyt. Suurista kuolinvuosista on minulla monta kertomusta ja muistoa. Monta näkemystä vainaistakin. Tuonelan tupasia olen summin valmistellut. Monen muinoin multihin mennehen maatajalle olen esikartanon avannut. Niinkuin tuokin Pylväistön Pentti. Kuulun suvun hautakumpu ja kolkka. Tiedänpä erään salaisuudenkin, jota tuskin tiennevät muut. Ei se ole ilmi koskaan tullut... Kuuluisan Pentin kammiota tahdoin kerta tarkistaa. Kanta-isän kirstun tiesin, merkin kussa lepää miesi. Kaivaessani siinä sivussa en malttanut olla katsomatta kuulua miestä. Soristelin näet silloin hänen pojanpojallensa hautaa hänen rinnallensa... Ja mitä minä näin?... Näin nuijalaudasta tervashonkaisesta kookkaan kirstun. Kannen avattuani näin vankan luurangon kyljellänsä lepäävän siellä edessäni. Oikea käsi oli käännetty päänalaiseksi, vain kuin tuokiolepoa siinä loikoisikin. Ja hamppuköyden raukea höyty oli hänen kaulassansa, sotasaappaat jalassa, päässä Kalevan vaskinen kypärä, vieressänsä kummallakin kyljellä kirves ja kurikka...

— — —

Tuskinpa ukon puhetta muut kuulivat.

Vierasta kentiesi koko juoni... Ukkokin heitti haastelemisen. Työntyi äänettä ulos. Uksen aukosta tuli sisälle yötuuli ja tuisku... Hätäilivät vanhan miehen menoa, mutta pian kiintyivät katsomaan sairasta. Stiinan teki mieli mainita ystävälleen siitä mikä oli sydäntänsä lähinnä. Keskeneräiseksi se kertomus oli Hassusta jäänyt silloin kun Ristijärven erämaissa yhdessä hiihtelivät. Sanat kuultuansa epäröi Mandi:

— Kassuko?... Komeudestaan kuultu koko kulmakunnalla, jopa pitäjissä muuallakin. Kaikkihan tuosta kerskui. Tytötkin tietoisesti mustasukkaisina murjottivat. Kenen muun hepo olisi hirnahdellut, kuopinut ja kaapinut kirkkomäillä? Jos vallatoin oli mies, oli elukka isännän kaltainen. Seinärenkaassa peuhtoi ja pukkina pystyyn hyppi. Sitäkös kertyi koko kansa katsomaan kuin mitäkin hyväkästä... Niin että kuinka se voi olla mahdollista?... Vävyksensä sitä miestä meinasivat ylpiämmät emännät kuin mitä on näillä mailla. Olisko hän hupsu, jos sinuun pihkaantuisi... Kenties pilan ja leikin vuoksi vain?...

Tähän ei Stiina vastannut mitään, olipa kuin surullinen tämän sanonnan johdosta. Ennättipä tulla liikutetuksikin. Täytyi toisen nyt arkista kieltä haastaa:

— Älähän tuosta murennu... Parempi jos nauraisit. "Lähteäppä leikkiin herrain kelkkaan ja kilkkusille, niin saattaa sitä tulla hyvinkin porokello perinnöksi." Niin se käypi sinunkin, ellei jo ole käynyt?...

Stiina kysyi nyrpeänä:

— Kuinka se paremmin sinun sitten?

Miehevä mökin emäntä vastasi:

— Vielä kerron... Tässä kun asuin pappilan pieluksilla, ja siellä piikana pulleana ja pyöreenä pyörähtelin, niin nyppäili joskus rovasti, jos rovastin poikakin. Kyntensä poltti tosin ukko, mutta poika oli ovelampi. Koukut ja paulat olivat hänellä moninaiset... Seurasi näet aika, että hekkausi poika pikkarainen, rovasti kolmas... Ukon poika nyt pitäjässämme paraillaan pääpyhimyksenä. Saarnaa sunnuntaisin pahoille ihmisille parannusta.

— No sen verran hän oli sentään mies, että penskan otti pappilan ruokiin. Käskyläisenä ja hevoskyörttinä hoiti jo rengin virkaa. Ukko itse on kuulemma sanonut: Kun aika hautaliinista jättää, saapi nuorimies mökin, rautalapion ja teräskangen. Pitäjän leipiin lupailee miehen loppuijäkseen laittaa... Mutta kynnelläänkään ei mokoma nypännyt kun poikaa yksin ruokin, kasvatin ja hoivailin. Tästä kiellän sinua kumminkin mitään puhumasta, muutoin saattaa mennä se, mistä tässä elossa kiinni riipun. Sitten hän jatkoi edelleen:

— Niinpä niin. Asiasi on ehkä hieman samaan nuottiin. Kassu kuuluu päälle päätteeksi päälahtareihin ja perustaa kai hyvin vähän punikin tyttärestä.

Stiina uskalsi vastaan:

— Älä sano niin. Enää ei ole...

— Höpsis!... Eikö ole lahtari?... Hän, joka rajavaaralaiset häpeällä teurasti. Ei edes rehdissä taistelussa, vaan salakavalasti kyttänä kurkki. Tehtyä ei tekemättömäksi tehdä.

Stiinakin jo huokaili siihen:

— Oi minua, että olenkin uskonut!... Kassu kumminkin on sanonut miehevästi... Ja minä uskon!... Minä rakastan häntä, niin tulisesti rakastan!... Sama se, huolikoon minusta tahi ei!... Olkoon ollut minkälainen tahansa, mutta nyt ei enempi ole. Olkoonpa toisen omanakin tahi yksin... Hyljätyn sydämessä vaan voi ajatus olla ainoa.

— Voi hyvä serkkuseni!... Olethan ihan kuin lapsi! Neuvoisin toki olemaan onnellinen pienessä. Niinhän minäkin olen. Onneni aika oli ja meni, eikä palaja koskaan. Lyhyt se oli, mutta tuima ja tulinen. Sitten se sammui. Ja minä en mieti mitään. Se oli sitä aikaa. Ja minä olen vahingosta viisastunut. Miehen minä nyt tiedän. Minä tunnen sen ketuksi. Kettuja on nuoria ja vanhoja. Syytä kumminkaan ei saa puoleksi panematta... Kokemuksen kultajyväset varisevat ani harvojen helmaan muulloin kuin liian myöhään.

— — —

Korsu piirtyi hämärästi pimeäseinäisenä.

Pahnoilla makaavan hengitys oli tasaista ja koneellista. Se ei taajentunut, ei harvennut. Tytöt kysyivät:

— Pelkääkö täti kuolleita?

Tämä vastasi:

— Pelkäänkö minä... kuoppakontion apuri, ruumiita?... Onpas sekin kysymys. Syyspimeillä illoilla kun olen tullut kartanosta kotiin ja kun on pitäjällä pistäytynyt murehen musta vieras, mutta meille potkaissut "ansion-onni", kuten ukko itse mukaa sanoa. Toisinaan on pari, toisinaan kolmekin vainajata odottamassa leposijan laatimista... Niin, ja kun on ollut kiire ulkotöillä ja lauantaiyönä pyhää vastaan, olemme haudan pistäneet auki. Tila on aina ollut valmiina tuonelan tulokkaille...

Siinä puhellessa kuului jotakin ulkoa. Mitä se oli? Sitä ei toisillensa sanoiksi selittänyt. Kukin heistä hiipi koloonsa. Enempää ei ääniä kuulunut ja taistelukin oli laannut. Jopa urkkivat uudestaan. Ja ukon jälet olivat hävinneet myrskyn peittoon. Yötaivas seentyi. Tähdet kimaltelivat. Aamuyön pakkanen nipisteli. Siellä ja täällä vielä pilven pehmoinen pöykky purjehti hämärillä rantamillä. Selkeneviä ääniä ja klikkauksia antoi peltotöyränteen alta. Ne olivat voihkaavia valituksia ja selviä ihmisääniä. Jäisellä tantereella anoi joku puoliksi tapettu ihminen apua. Ylhäältä taivaan tähdiltäkin tuo onneton anoi. Maankamaralla tässä oli ihminen tullut teuraaksi, jolla ei ollut auttajata.

Kuka yölliset äänet kuuli, puisti ytimiin asti...

Korsun ovi sulkeutui visusti... Pian kumminkin sen jälkeen heissä jokaisessa paloi innostava rohkeus. Kolme karaistua tiaista kietoi viitat yllensä ja painui ukon tavoin ulos.

20.

SÄDESUIKALE SURKEUDEN MUSTAAN YÖHÖN.

Musta sauna.

Stiina yksin istui penkillä. Poikanen kuumeessa lauteella houri:

— Arvid-setä!... Katsokaa tuota puista kuvaa! Huh!... Se liikkuu. Se on jumalankuva. Ja tuo vaivaispoika tuossa lattialla katselee, se räpyttelee silmiänsä. Ihan totta se... Sen puiset silmäluomet, nenä ja puuhuulet... Elää ne!... Uu!... Setä!... Katsokaa tuonne taululle... Sarvia niillä on, kippuroitakin sarvia, vasikan ja aikalehmän sarvia... Ai, minä pelkään...

Stiina koki rauhoittaa:

— Poika, poika... Mutta sairas taisteli loppunsa kanssa ja jatkoi:

— Äiti!... Älä vain kuole... Kyllä ne punaiset tulevat. Kyllä vielä voitetaankin! Arvid on sanonut... Konsta ja Aapo ovat sankareita!... Voitteko tietää että he ovat sankareita. Suuri taistelu voitetaan... Älä vain äiti kuole! Minä en tahdo jäädä yksin tänne tupaan...

Stiina heltyi itkemään. Hän itki hiljaa vyöliina silmillensä kätkettynä:

— Oi onnettomuutta... Oi! Rakas... rakas lapsi... Hän aukoi pojan polttavan poven, pyyhki punottavia poskia. Sairas ankasi silmänsä ja kysyi:

— Onko äiti jo tullut?

— Stiina vastasi:

— Ei ole... Silmät sulkeutuivat ja puhelu alkoi porsaasta, Tummikesta, Lipakielestä, Pykystä ja kissasta, sitten tinaelefantista...

— — —

Korsuun tuotiin yhä lisää haavottuneita.

Hietakuopille astelivat takaisin ukko ja tytär. Mandi meni aina sinne missä valitus ja vaikerrus vielä kuului. Mutta peltotöyräällä kohtasi kamala näky. Enemmän avun anto ja toivo laukesi kokonaan. Mihin joutuu pelastuksen kanssa. Sehän on kokonaan turha toivo ja ponnistelu. Mihin kantaa kohmettuneita ja vielä väriseviä. Olihan musta nurkka jo aivan täysi. Mitä mahtoi ja voi tyhjä kirkonkylä, josta ihmiset ennakolta olivat takamaille kaikonneet? Ei siellä apua, ei suojaa täältä...

Mökissä makaavat taistelivat tajuttomuutta vastaan. Useissa heissä nousi kuume. Sitten äänet ja alinomainen häiriö. Hoitajat tekivät parhaansa.

Milloin vilvoittelivat porstuassa, kuului edelleenkin mäkitöyryn alta ääniä. Sanoi jo silloin ukko:

— Sinä Saara löydät muutamia hyviä ihmisiä?...

— Hyvää ihmistä minä en tiedä elossa... Stiinakin jo arveli:

— Siellä Arvid ja Aapokin kenties!?

— Oi... ettei ne ratsumiehet vain olisi...

— Kyllä ne punaiset nyt hakattiin maahan.

— Mennyttä se oli Aaponkin elämä.

— Ei kumminkaan hinnatta... Rihkamaan ei vaihtain.

— Niinhän ne uskalsivat, mutta kuinkas me tässä seisomme?

— Onko henkemme kalliimpi...

— Eipä totisesti! Lähdemme toimeen.

Stiina oli taasen avuttomien kanssa yksin. Sairaat rauhoittuivat. Yhtäkkiä Martta osotti elonmerkkejä. Hoitaja lähestyi hitaasti. Silmät liikkuivat. Nähtävästi hän halusi saada jotakin sanotuksi. Stiina tarjosi vettä. Mutta tässä toimessa pyörtyi sairas jälleen.

Puolen tuntia kului. Nytpä hän avasi silmänsä ja katseli kirkkaasti. Taukoamatta hän tuijotti Stiinaa ja sanoi:

— Arvid?... Yksinkö minä täällä tapulissa?... Mikä yö?... Eikö tämä ole tuonela?...

— Elämää tämä on.

— Haudassako?...

Vastauksia ei sairas enempää kuullut. Unessa haastoi katkonaisesti Kuusitupasesta, kodista ja Kalliosaaren ukosta. Martta huomasi olevansa rannalla Pylväistön talon alla laiturilla. Kaunis kesäinen päivä säteili ja leikitteli lipattavilla laineilla. Rantamintut tuoksuivat. Kukkaset keinuttelivat kainoisina päitänsä. Satakieli lauloi ja sorsaemo kutsui poikuetta. Haalea, kesälämmin vesi loiskutteli rannan santaisia jurmuja. Jalat olivat olevinansa laiturilta vedessä, missä huiskutteli kuulankirkkaita kalvoja. Kullankimalteinen väreily juontui vasten aurinkoa. Vastaisen vuoren varjot lankesivat kaukorannoille. Vihanta lehveskoivikko huojuili. Mainingit päilyilivät vihreissä reunustoissa. Kalaparvet pistelivät renkaita. Tyvenen väreilyt laajenivat ja häipyivät vuorotellen. Välkkykylkiset särjet kiitelivät kutukarheina. Salakoiden hopeavatsat vilahtelivat peilipinnan päälle. Ahtolan asujamet haukkoivat kilvan hyönteisiä...

Martasta tämä oli tavattoman kaunista. Sanomattoman ihana aamu uinaili hänellä sielussa ja sydämessä.

Tässä istuessaan hän huiskautteli jalkojansa. Hän oli tuntevinaan laiturin alta uiskentelevien ranta-ahventen kuonojen kosketuksen. Tuntuipa nukkujasta unessa siltä kuin kalojen evät ja harjat kutkuttaisivat kantapäissä. Ja jos katsoi sinne ylös, näki laineilla loistelevan kimalteisen veden peilin, näki etäällä ruuhen, kaukaisen ja pienokaisen.

Alusta meloi mies varoin rantaa ja lähestyi laituria.

Kaislikoiden ja karien taitaa se saapui Kalliosaarelta päin. Hänen melansa välähteli kuin puhtoisin kulta. Pehmoisesti painui se kummallekin puolelle päästämättä pienintäkään ääntä. Lehtorantaisen kalvon kumo värähteli... Soutaja lähestyi ja lähestyi. Valkoiset paidanhihat käärittyinä huikaisivat katsetta. Vedot muuttivat voimakkaina melaa kädestä käteen...

Martta tunsi soutajan. Sillä oli päässä suoralierinen lierohattu. Jopa tuosta hatun hihnastakin päättäin se ei kenkään muu ollut kuin oma Arvid. Soutaja astui solakasti laiturille. Sanaa ei tarvinnut vastaan katseen tulkinnaksi. Katsoi silmä silmäterää tenhoisata. Astui uros venhoonsa, kutsuva katse kantoi sinne Martan. Muuta miettimättä astuivat jalat itsestänsä. Tuhdolle istui vastapäätä soutajaa, ihaili voimaa, ihaili miestä.

Sinne ulapalle, saaren kainalota kohden, kilvikon keskitse liukui ruuhi.

Rannan ruohikosta kitki neito ulpukoita, umpukoita ja kaijakoita, porsaan kärsiksi puhjenneita, vielä vitojen vieremiltä kurotti keltaista ahvenkukkaa.

Soutajan airon selkään istui valkoinen ja musta tuonen perho. Mies ojensi melaa ja taritsi perhoja toverillensa. Käteensä ei uskaltanut Martta ottaa kumpaistakaan. Silloin vasta puristi miehen käsi naisen käsivartta, puristi pitkään. Se koski sydämeen asti kipeätä...

Koko ympäristö tummui, tummui ja muuttui mustaksi kuin yö. Tyhjyys peitti kaiken. Korviin kuului lakkaamatta meteli ja vaikerointi. Mutta Arvid piteli päästämättä kädestä. Hän aukaisi arkaillen silmänsä. Edessä oli synkkyys kuin kuolon kartanolla. Kaiken pohja tuntui pettävältä. Putoaminen seurasi syvä ja suunnaton ajatusta.

— — —

Muut kuolleet, paitsi Martta saivat sijansa saunan ulkoseinustalla.

Haapaniemi ja neljä muuta miestä makasivat lattialla. Tilaa sittenkään löytämättä tuli sovitella siten kuten sai.

Ukko epäili tytön kuolleeksi, mutta nosti toki lauteille. Haavoittunutta sai olla yhdeksän rikirinnan lattialla. Ei askeleen tilaa tässä ollut käyttämättä. Valvomisen herpaiseminä istuivat Saara ja Stiina lauteen kulmalla. Peräpatsaalla kuivasi ukko otsaltansa hikeä. Vaitiolon katkaisi vanha mies:

— Onko se Haapaniemikin ollut tappelussa mukana?

Isäntä loikoi lattialla, oikoi koukussa olevan polvensa ja hätäili vastaamaan:

— Tuli tuota ryhdyttyä...

Ison ajan perästä hän lisäsi:

— Kun tuota pakottivat.

Vaari kierti vihurina:

— Ne valkoiset ottavat väkisellä?...

— Väkisellä... niin oli ryhdyttävä.

— Mutta kumpaiset ne sitten nyt hävisivät, kumpaiset voittivat?

Isäntä vastasi:

— Me sitä hävisimme...

Tovin kuluttua vasta heristi vanhus korviansa, nousi piitalta pystyyn ja kysyi:

— Valkoisetko?...

— Ei!... Punaiset.

Haudankaivaja luuli Haapaniemen hourailevan, eikä sen tähden heti kysynyt uudelleen. Hän mietti turhia kyselyltänsä, kunnes jatkoi toinen:

— Punaiset joutuivat kovan eteen. Totisesti se oli vasta taistelu...

— Punaiset tulivat tappiolle...

— Niinkö. Vissiinkin niitä oli vähemmän?

— Meitä oli aluksi päälle neljäkymmentä miestä kun kotoa lounaanaikana lähdettiin.

Tällöin vanhus keskeytti:

— Teitä... niin teitä, mutta punaisia oli varmaankin vähemmän?

— Niin, kuten sanoin, neljäkymmentä meitä oli...

— Olikos Haapaniemikin sitten?...

— Olin...

Keskustelu loppui hetkeksi, sillä vanhan miehen ajatus juoksi hitaasti. Hän tarvitsi aikaa asian ratkaisulle, kunnes lykkäsi puhahtain ihmetyksen: — Haapaniemikinkö?...

— Niin olin.

— Punaisten puolella? Mitäs minä kuulenkaan?

— Kummaakos siinä?

— Mutta isäntähän on aina ennen?...

— Niin on ennen. Ei nyt puhuta siitä. Leikkinähän tuota lahtarihommaa pidimme aluksi. Emme siitä täyttä totta uskoneet. Emme sitä uskoneet sellaiseksi joksi sanottiin. Uskoimme työläisten ilkeydessään nimittelevän. Ja toden teolla isänmaan puolesta uskoimme... Uskoimme vihollisia... oikeita vihollisia tänne tulevan.

Haapaniemi kertoi koko tapahtumat viime päiviltä kolmen kuulijan kummastukseksi...

— — —

Korsu oli kuuma.

Hiki valui kulmilta. Vaikeimmat haavat alkoivat lämpimässä uudelleen vuotaa. Paksutkin kääreet punertuivat.

— — —

Aamu sarasti.

Myrskyn viimeiset ryöpyt läksivät liikkeelle limikoista. Puuskauksin lennähteli se avoimen peltotöyrään yli alas laaksoihin.

Saapuivat ensimäiset säteet. Kietoivat öisen taistelukentän kullankirpeään väriin. Idänpuoleiset kirkon ikkunat hohtelivat tulipunaisina. Lyhyen hetken ne kykenivät loistelemaan välkkypeileinä.

Saunan lauteella istuva ukko solahutti sivuun savuräppänän. Partaiset kasvot katsoivat sirrittäin ulos.

Kivien ja turpeiden peittämään korsuun tunkeutui sauhuaukon kautta huikaiseva valo. Lattialla olevat sairaat valvoivat tahi hapuroivat horkkaunta. Nokimustan pimeyden läpi tunkeutuneessa suikaleessa leijailivat tomuhiukkaset ja pahentuneen ilman pöly. Mutta kaikkien katseet kääntyivät lauteelle. Kokenut haudankaivuri itsekin levitti lamaantuneet silmänsä, koska kuolleeksi luultu Martta liikahti. Hän hieroi hetken silmiänsä, nousi kuin kylliksi levännyt ja näki kultaisen sädesuikaleen tunkeutuneen nokimustaan korsuun... Mutta oliko tämä viimeinenkin surkeus pois pyyhittävä?

Miksi valkoinen verienkeli asettui ukselle. Aseet esillä ja karkea leijonan ääni... Järkytys... Tukahdus tikahdukseen viimeisimpään...

21.

PAKO.

Kaatuivatko kirkolla kaikki Aapon miehet?

Siihen ei tarkalleen saattanut sanoa vastausta. Pimeys, myrsky ja pyry peitti kaiken... Tämä kysymys kiusasi tuomaria tavattomasti. Olihan irti päässyt paholainen nyt paljonkin toisenlainen. Hänessä oli tapahtunut jonkinlainen muutos. Mikä se muutos oli, sitä hän ei itsekään kiihkonsa vuoksi täysin voinut tajuta... Kuitenkaan ei tapahtumain järkyttävä vaikutus kannustanut taistelun tuoksinaan takaisin. Ratsujoukoille jaetut määräykset olivat sitävastoin ankarat:

— Ei saa ampua!... Ei missään muodossa tappaa vankeja. Kiinni ottakaa ja etsikää ylös kaikki, elävät, kuolleet ja haavoittuneet... Pakoon älkää missään nimessä päästäkö.

Kylläpä hämmästyttiin ratsujoukoissa näkyjä, mitä ulvovan myrsky-yön helmasta astui esille. Veljesvihan oli ruuti ja rauta ratkaissut. Ruumiskasoja saattoi olla eniten siellä, missä taistelu oli tuimimpana riehunut. Ja kun tuomari odotteli tietoja, tuotiin ne jonkinmoisella riemulla ja remulla suuresta voitosta. Tällä erää ei hän kumminkaan iloinnut kuten ennen. Pikemminkin huusi kasvoiltansa kauhistuneena:

— Kaikkiko te!?... Kaikkiko te tapoitte!?...

Rehdisti ja ylpeydellä vastasivat saapuneet:

— Kaikki!... Totisesti kaikki!...

— Armotta annoimme iskuja!

— Nikotuksestakin lakkasivat! Vastasaapunut lisäsi samaan puheeseen hengästyneenä: — Ne eivät olleet ihmisiä. Pikemmin villiintyneitä piruja!... Katsokaahan sinne ulos vainiolle ja kirkolle, minkä summan meiltä miehiä mukanaan veivät. Ja olipa vallan vähältä, etteivät Orasiksi joutuneet. Ja jos ei vain hevosmiehiä saapunut niin ketarat kentässä oltaisiin!...

Ilmoituksen uskoivat vaikuttaneen suosiollisesti kuten ennen hurtan verenhimoisiin vaistoihin. Mutta turhaan sitä hyväksynnisen sanaa tältä erää vuottelivat. Jopa kuului kiukkuinen nuhde:

— Oletteko te naisetkin ja kaikki?... Ettekö te herjat tietäneet?

— Kaikki... kaikki ovat vainaita!

— Viihtyvätkin nyt sangen hiljaisina...

— Kyllä panivat vastaan... polvillaankin maan matosena vielä taistelivat!...

— Ja hampaitaan kuollessa näyttivät!...

— Kyllä pitää ihmisessä sitten istua sisu syvällä ja perkele, kun se kerran voitingikseen saapi, mitä nuo punikitkin!... Mutta se vastaanpano on turhaa, se saattaa tulla kalliiksi, kuten nytkin, sangen kalliiksi...

Tuskaisena kuunteli tuomari. Hän vaikeroitsi hiljaa, jopa väänteli käsiänsäkin. Kasvoille ilmestyi vääristynyt ja ruma muoto. Katkonaisesti tarttui hän pöyhkien röystäilyyn ja huusi inhoa ilmaisevalla eleellä:

— Hassuja te olette!... Pirun pöllöjä ihmisiä! Raakoja lahtareita ja verikoiria!... Murhamiehiä!... Ymmärrättekö?... Jokainen katsoi hurjistunutta, mustanpunaista tuomaria, jolla pärskyi valkoinen vaahto suupielistä. Sisunpurkaukset tulivat ulos yhtenä ryöppynä niin että hänen sanoistansa ei lopulta saanut selvää. Jääkäri koki rauhoittaa ja mumisi jotakin maltista. Mutta tämä yltyi yhä enemmän:

— Raatelijat!... Ettekö te ymmärrä, että teidän tulee hengellänne vastata siitä naisesta jonka tapoitte!?

Tähän yllättävään esiintymiseen ei kukaan saattanut vastata. Hetki ja toinen kului kalpean tulistuneen miehen meuhatessa... Jokainen katsoi ihmeissään julmistunutta. Ja ellei hänen kädessään todella olisi perhosena levännyt heidän jokaisen henki, olispa tehnyt mieli lykätä nyrkki tuon kurkkuun.

Paikalle oli kumminkin saapunut uusia henkilöitä, jotka asiasta puolittain saivat selvän ja kysyivät:

— Onko tässä puhe niistä karkuun päässeistä kolmesta hevosesta?

— Karkuun päässeistä?...

— Karkuun niin... painalti ampumisesta huolimatta sakeassa sumussa ja myrskyssä...

Enempää aihetta ei tarvittu. Ratsut saivat määräyksen siitä paikasta...

Tiet olivat kumminkin tukkeutuneet. Sentähden jakautui joukko kaikkiin suuntiin mihin vain eteen asettuneet tienhaarat osottivat.

— — —

Vasta sen jälkeen kun pakolaiset olivat kirkolta lähteneet, tajusivat he takaa-ajajien suuren vaaran. Lumisade ja pyry kumminkin avustivat eksyttämistä. Maantieltä ajettiin metsätielle. Summakaupalla tuli laukottaa hevosia henkensä edestä. Pääasia oli vain siinä, että pakoon piti päästä, pakoon, pois ihmisten ilmoilta ja valtatieltä. Jos onni oli mukana, sai se ohjata oikkujensa mukaisesti.

Monta mutkaa ja koukkua saivat hevoset pois juostessansa tehdä. Ylä- ja alamäet olivat yhtä hurjaa ajoa. Ja pian alkoivat piestyt hevoset hyörytä. Likomärkinä ne huohottivat jäniksen laukkaa eteenpäin. Eteen sattunut metsäjärvi oli kapea ja pitkä. Ja kuta aavemmalle lahden pohjukasta tultiin, sitä suuremmaksi selkä leveni. Saaret ja vesijättöniityt sukelsivat vastaan ja jäivät piankin sivuun.

Katarina yksin katseli ympärillensä ja kykeni olemaan tajuntakykyinen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joskus ennen tämän seudun nähnyt. Mutta milloin ja missä? Ja kuta enemmän hän katseli, sitä vakuutetummalta ajatukset tuntuivat... Yöllinen maisema hämäryyksilleen oli kuin synkkä taulu, minkä ääriviivat muistuivat ja selventyivät... Milloin ja miten tämä kaikki oli tapahtunut? Ja vaikka muistelikin, ei voinut sitä selittää.

Aikaa ei tässä ollut eikä halua utelemiseen. Jokainen minuutti oli tähdellinen. Piti kannattaa Robertin herpaantunutta päätä. Aapo oli jälkimäisessä reessä osottanut jonkinmoisia elon merkkejä. Tointumus joka tapauksessa palautui. Jospa olisi siihen saatu tilaisuutta. Reessä ei ollut ollenkaan pohjia, jos sellaiseksi ei lueta kolmea poikkipäin olevata pajua.

Aavalle ja aukealle järven jäälle sopi tuuli ja tuisku paljon pahennuin kuin metsäiseen seutuun. Tiestä ei ollut mitään tietoa. Lumi oli nuoleutunut tuulen mukaan tarkkaan. Teräksen harmaa iljanne lipui askeleen alla. Liukkaalla pinnalla liipesi reki sivuuttain ja haittasi laitatuulessa juoksevan hevosen kulkua... Tylsäkenkäinen kavio livasteli lakkaamatta. Hevoset saattoivat kompastella, putosivat polvilleen ja satuttivat hampaansa. Tämä uusiutunut isku taltutti ne pian ja saattoi hiljaisiksi. Sen sijaan että olisivat juosseet, alkoivat kävellä. Arvid nousi reestä ja juoksi rinnalla. Turhaan yritti hän aisasta tukea reen liipeämistä. Tuulen paine piti puolensa.

Hetken perästä tuli Katarina sangen levottomaksi. Jotakin olisi tässä äänettömyydessä pitänyt lausua. Tilanne oli arveluttava. Lyhyt sananvaihto ei tuonut mitään lohduttavaa. Kohtalokas ja tuntematon tie oli edessä... Mutta Arvidilla kenties! oli jotakin suunnitelmaa koska hän hoputti ja huitoi hevosia, jopa käänsi edimmäistä ohjista. Eikä kauan kulunutkaan, kun edessä häämöitti korkea kivinen kunnas. Piirteet tulivat yhä selvemmiksi. Siellä kalliolla näkyi jämeriä petäjiä, jotka taistelivat urhoollisesti tuimaa tuulta vastaan.

Jopa näkyi särmikäs saaren rannikkokin. Kivikkoiset kolut häämöttivät pimeinä. Vaivaispetäjien tasalatvaiset kruunut uhosivat ja siivilöivät itselleen ilman mukana kulkevan lumen.