Part 14

— Että koska asiat huonolle kannalle menivät, niin joukoille ei muuta neuvoksi kuin hajota laumoissa metsiin aseiden kanssa. Siellä olisi oltu kuin pedot. Ja jos näitä petoja olisi pyydystetty, olisivat ne purreet. Siellä sitä olisi vieläkin voinut iskeä silmää jokaisen kiven kolosta ja jokaisen pehkon peitosta...

— Ja tapelleet jumaliste!...

— Tapelleet henkeen ja vereen.

Toinen mietti hetken, sanoi:

— Milläs siellä kumminkaan kauan olisimme eläneet?

— Sillä millä nytkin... Koirakuopillehan kuolevat ja vankiloihin ja leireille. Ja aseet kätketty metsiin. Sieltä sitä "särvintä" hiukapalaan olisi lohjennut. Pelkäänpä Tampereen rintamaa... Tässä jo tuoksina käy ja kuuluu, että Hämeen valloitus ratkastaan pohjoisella... ja kenties koko Suomen... Se kotini ja isäni kohtalo minua kannustaa... Ainoa suru oli siinä, etteivät pojat aikanansa isälle apua antaneet. Vaitiolon jälkeen huokaili toinen:

— Niinpä niin, häviötä kohden tässä kuljemme.

Olen pannut kortille kaikkeni... Mitäpä minulla muuta toivoa olisikaan. Isä ja äiti sekä viisi veikkoa lahtarien uhreina. Koti ja kontu porona. Koettaa kai tässä pitää sen kuin peukalo heilaa... Tovin takaa huomautti tähän toteen puheeseen Arvid:

— On sinulla yksi toki jälellä...

— Ja kuka sitten?...

— Mandi...

Taistelijan silmät avautuivat. Hienoinen hymy väreili suupielissä, mutta mitään vastaamatta käänsi Aapo puheen merkilliseen Haapaniemen ukkoon. Hädän hetken kun tämä kodissaan aavisti. Sanan oli sattumalta tuonut. Arvid kuunteli Aapon puhetta ja sen jälkeen aikoi tälle uskoa salaisuutensa Martasta. Mutta silloin syntyi äkkinäinen häly ja hämminki. Vihollinen alotti uuden ja kiihkeän "päällepanon." Punaiset vastasivat samalla mitalla. Tämän kuultuansa sanoi Aapo: — Jo nyt pojat siellä alkoivat äityä. Polttavat loppuun viimeisetkin panokset...

Tämän jälkeen saivat he selville, että vihollinen oli joko lisääntynyt, tahi hiipinyt metsän nenään ja pommitti nyt punaisten selkään. Päälliköt huomasivat tämän kumminkin ajoissa. He lähettivät muutamia miehistään keskustaan, jossa vallottivat peltojen alapäässä kaiheessa olevan vihollisen kuorman, mikä töyränteen suojassa pyrki valkoisten vasemmalle siivelle. Hevonen kaatui ja kuorma joutui punaisille. Muonakuormassa oli kuulia kaksi laatikollista. Puolet niistä eivät kumminkaan olleet käyttökuntoisia heidän aseittensa kaliberille.

Saaliista innostuneina työnnettiin valkoinen villakoira haukkumasta tältä tanhuulta. Ja sen jälkeen kun kuormaa kalastettiin tarkemmin löytyi sieltä "kärpästen" kaltainen tuliluikku. Miehistä parhaimmalle ja potrimmalle annettiin ase. Tinalaatikot lyötiin selkään ja kaatumisen varalta komennettiin reserviin viisi miestä kerralla, jottei ase jäähtymään joutaisi.

— — —

Tähän hötäkkään palasi Arvidkin kappelin luota.

Hän oli nähnyt uuden vihollisen saapuneen. Pienempiä joukkoja lähestyi laivalaiturin takaa. Tämä ennusti saartoa myöskin metsän puolelta. Punikkien pelastustien katkaiseminen oli nyt varma...

— — —

Arvid oli hajamielinen.

Taistelu tuli vallan toisarvoiseksi. Hänellä olivat ajatukset kaukana taisteluista. Hänen haaveileva luonteensa heräsi kuutamoisena yönä entistä harhailevammaksi. Yhtämittaa kehkeytyi kysymys:

— Miten on sen laita joka on tuolla tornissa?

Tälle polttavalle kysymykselle saamatta rauhaa eivät kuulien surinat säikyttäneet, eivät virittäneet voimakkaampaa tunnetta kuin mikä hänellä itsellään oli sisällään. Mutta se kysymys oli ratkaisemattomana. Ja selvittämättömänä se hyökkäsi ja yllytti: Mene torniin ja katso... Ja hän päätti mennä. Matalana ryömien tapulia kohden onnistui hänen päästä seinustalle. Perustan kivipaadet seinän alla olivat työnnetyt sivuun. Kaikesta päättäen oli siitä kuljettu. Siekailematta pujahti hän rottana reikään. Kolkossa alustassa vihelsi vinkuva veto. Huppupimeässä ja käden kopeloinnissa sukeutui eteen luukku auki ammattovana. Ilmavirta huokuili sen kautta vuoroin ylös, vuoroin alas...

Polttavan tunteen karkoittama mies ponnisteli ylös pimeään, kylmään kuolleiden huoneeseen... Kun hän sinne oli päässyt, asui siellä rauha ja viileä vaitiolo...

Mutta ulkona tuolla reuhasi rehkivä elämä... Elämä tuima ja kuoleman taisto... Kylmät hikihelmet kihosivat hänen kulmiltaan, kunnes jäähtyivät ajatusten ankeuteen. Hänen siinä hapuillessa selveni pian se seikka, että vainajista sittenkin oli osa poissa... Mutta missä?... Nyt syntyi tästä kamala ajatus:

— Haudanneetkohan?... Haudanneetkohan elävän ruumiin?!... Mutta sehän voipi olla typerä ajatus... Se kenties on houretta kiihtyneissä aivoissa. Tahi kuinka sitten lienee järjen juoksun ja viisauden rattaiden laita? Hän muisteli moneen kertaan Mandille jotakin sanoneensa, mutta mitä se oli ollut, sitä hän ei enää selittänyt. Hänen korvansa alkoivat humista ja soida. Mies tarttui viiltävään otsaansa molemmin käsin. Kohmeen kylmyys jäyti ohimoita sekä ajatusta. Aikoessaan laskeutua alas sattui hänen käteensä lattialta kirjanen. Ajattelematta mitään otti hän tulen, luki tikun lyhyessä valossa:

"Viimeinen tervehdys Arvidille.

Porin saaristossa 28.9.'17. Martta."

Tämä ei ollut unta... Mutta kuollut, kuollutko?... Kuka siihen vastasi?

Hän nousi kellotorniin hitaasti päättäen ottaa selvää vihollisesta. Mutta siellä pimeässä jo yski mies. Aapon valpas tähystelijä oli etsinyt tänne tiensä, sihtaili luukuista ulommaksi ja antoi alas merkkejä. Tuppisuinen vartija ei sanonut sanaa sinne eikä tänne. Hän valvoi kuin majakan vahti myrskyisenä, vaarallisena yönä. Kylän takana näkyi rantaniityllä kaksitoista "kasakkaa." Ratsut lähestyivät harvana peräittäisenä poikueena. Kirkon ympärillä siellä ja täällä piileksivät sissijoukon viisikymmentä urosta. Tulet leiskahtelivat milloin sieltä, milloin täältä. Vihdoin kertoi mies olevansa oriveteläinen. Oli ollut rautatieaseman valtauksessa mukana. Illan tullen oli pappilan hietakuopilta karannut viidentoista toverinsa kera kun piiritykseen joutuivat. Hän kertoi myöskin vainajista ja haavoittuneista, joita valkoiset eivät vaivautuneet eroittelemaan.

Alas riensi tähystäjä ilmaisemaan uuden vaaran.

Aapo vastasi rauhoittavasti;

— Antaapa heidän nyt kokoontua, sittenpähän on suurempi saalis.

— — —

Arvid ei ollut ollenkaan taistelukykyinen.

Hän ei voinut ottaa osaa kahakkaan... Pyssy roikkui selässä enemmän muodon kuin ammunnan vuoksi. Niinpä hiisaili hän omille teilleen kiviaidan kulman yli. Vainajien tarhan paksun suojuksen takana seisoskeli ja lymysi. Kierteli ja kaarteli rautaristien lomitse siellä ja täällä... Kimakat kuulat raksahtelivat risteihin ja moni metalli soitti suruisesti lyhyen kuolinvirren. Toisinaan roikui yhteislaukaus kirkon seinustoihin ja pakeni jälleen kiidättävänä yön ulapoiden yli kumottavalle vaaran laelle...

Jotakin mies täältä etsi. Vai uhallako kuoleman keskellä kulki?

Siinäpä se olikin. Tuoresmultainen joukkohauta. Vielä lumesta puhdas ja vasta lapioituna tämän päivän työltä. Yökapera oli kyllä kangistanut sannan. Vielä vasemmalla siinä oli umpeen luotu kumpu. Kummun keskelle oli laskettu kuivunut ruusu... Oliko se rakkaimman viimeisin hyvästijättö?... Kuten tämä kukkakin oli murtunut, niin oli se mieskin tässä vierellä. Tuonelan tarhurina hän unelmoi ja urkki. Mutta manalan aidan ulkopuolella mana itse mittaili mustaa kuolinpalttinaa monelle vainon ja vihan vainiolla kiivastelevalle...

Kirkon taustalla, idän puolella puolenkymmenen askeleen päässä piirtyi rautainen risti. Tämän ristin hän tunsi rakkaimmaksi muita. Se oli ainoa muisto jota poika saattoi muistaa isästänsä.

Yhdeksän vuotiaana oli Arvid seisonut tässä äyräällä. Hän muisti mustan miesjoukon juhlavaatteissansa. Paksu ja pönäkkä oli pastori, kahiseva kappa oli hänen harteillansa. Kultaristinen kirja kädessä... Mies niin pyhä, niin pyhä kuin taivaasta vain voi tulla. Pappi oli paljon ja outoa puhunut... Se talvinen tammisunnuntai, se sunnuntai puisti mieltä. Kuinka koleana ja kylmänä se oli mieleen painunut. Vihurin vilu oli silloin pientä poikaa puistattanut, mutta enemmän puistatti pöyre kuin ikävä. Tarkoin muisti Arvid miten känsätöin käsi "siunatun mullan" lapion otti... Ja vaikka suntio ja kirkonmies kuinka olivat kummun kukkuran höystäneet, pienensi pappi itse multaa mieleisekseen. Kumahti kerran, kumahi toisen ja kolmannenkin alasviskattu multa. Putoilivat juhlallisesti multamajan iskut, putoilivat sanat korkeuden. Ja miekkoinen mies oli näin vihitty pois manan omaksi... Sanat: "Maasta sinä olet tullut...", tuntuivat pojasta pahalta. Kuin teeskenneltyä siinä soinnahti. Miksi multaa isän rinnoille ei viskattu vapaasti, vailla prameutta... Tämä eron hetki isästä ei pojan mielestä lähtenyt ilmoisna ikänä. Kuin viileä viitta oli se jäänyt vainajan ja hänen ainokaisen lapsensa hentoon mieleen ja murtuneeseen murheeseensa.

Silloisen hetken eli nuori mies nyt yhtä elävänä edessänsä. Eli niinkuin poikasena kauan sitten. Samat aatoksetkin palautuivat raikkaina. Lapsuusajan muistot ne nytkin vielä elivät ehona. Liekö siihen syynä sekin, että nuori mies itse asteli nyt hyvin läheltä manan mustaa rantaa, kohti unhoitusten usvaa, kunne urohot kulkevat... Siksi isän muisto saakoon hetken ainoastaan viimeisimmän.

Mies otti muutaman askeleen luokse tumman rautaristin. Hän katsoi kultakirjotusta kuutamossa hetken, kunnes hiljaa kumartui hänen päänsä. Otsa koski valurautaa. Sanat virin vienon kera tuskin kuuluivat:

— Lepäävät luusi tässä, isä... Vain muisto sinusta enää elää minulla muassani. Maailmassa missä mittailenkin, säilyy utuinen suhde sinuun sielussani... Vierellesi oli minulla varhain haluni, kuten sinua kauloin lepohetkilläsi kodinpäivätössä... Kunpa työni suuren saisin suoritetuksi...

Tuokion olivat vaiti taistelijatkin... Mutta uusi elämä ja viha virisi yötähden kera syttymään. Vinhuilivat kuulat ja kaukaa lensi lyijy malmirautaan. Soitti hetken sammuneen. Jopa sinne ylös sinkkikattoonkin napsahtelivat luikun luodit. Ja sälöiksi lensi ikkunakin. Jääpuikot putoilivat räystäsrännilöihin...

Heräsi aatoksista mies.

Näki naisen varjon katoavan kalmistosta. Aidan yli ehti kuusten tummaan... Mitä tämä merkitsi?... Ja mitä sota, mitä elämässä ihmisjahti?...

— — —

Miehet makasivat lumihaudoissa.

Arvidkin muiden mukana latasi ja ampui.

Taajaan tuikahtelivat pimeydessä vihollisen lieskat. Ja kuta tiuhemmaksi illan hämäryys tuli, sitä kirkkaammaksi ja taajemmaksi leimahtelivat sodan liekit. Tulia syttyi uusia siellä missä niitä ei ennen oltu odotettu. Tämä johti Arvidin ajattelemaan: Ehkä Aapo on laskuissansa erehtynyt... Miksi hän on pimeän saapumista alkanut odottaa?... Ehkä sentään tarkoituksella, peräytymisien suojaksi... Mutta nyt se oli katkaistu. Ja kun aluetta tarkasti, huomasi todella sekä kylän että Haapaniemen puolelta vihollisen pahimmin murisevan ja ärjähtelevän.

Eihän tässä mikään auttanut. Olivathan Aapon miehet auttamattomasti saarretut ja tuhoon tuomitut. Eipä enää tahtonut olla suuntaa mistä vaara ei uhkaisi. Onneksi kumminkin oli miehistölle jaettu panokset lopullisesti. Sentähden nämäkin pysyivät tyyninä ja kaivautuivat verkkaan yhä syvemmälle. Lumen alla kuopassa oli sentään kuin kotonaan. Ja sitä paitsi, heillä oli täydellinen luottamus Aapon johdon oivallisuuteen. Osa kumminkin heistä tarttui viimeiseen keinoon ja vetäytyi avoimeitä peltotöyryltä hautausmaan kiviaidan suojaan. Metsän puolella, missä sijaitsivat syvät santakuopat, oleskeli Aapo enimmät ajat harvasainaisena. Hänen sotapolullansa olivat ainoastaan hänen omat kokemuksensa opetusta antaneet. Onni kuulankarttamisessa asui uroksella. Mitään sotaa ei tämä oikeastaan ollut, paremminkin se ihmismetsästystä muistutti. Ja taasen mitä otuksien ajoon ja etsintään tulee, niin eipä siihen miestä maineen kuuluvilta toista tietty. Arvokkuus suvun miesten asettui ammoin jo piirteille. Rajavaaralaisten viimeinen juurakko tässä eli ja taisteli... Kuinka hänen sitten käy. Voiko uurtaa uransa sinne minkä edessä muut olivat kaatuneet? Voiko taantumuksen kolkkoon ja mustaan korpeen puhkaista linjan, josta jälissänsä tulevat taivaltaisivat? Tahi kaatuuko sankarina ja aatteensa uhrina, kuten isä ja veikot?... Siihen vastainen hetki antaa selvän.

Vakaa mies kutsui Arvidin luokseen ja sanoi:

— Nyt on meillä vain yksi keino... Ja mikä se keino oli, sitä ei uroskaan kiirehtänyt ilmaisemaan. Eipä toinenkaan uskaltanut tiedustella. Olihan hän sanomattomasti säikkynyt, kärsinyt ja koeteltu. Se heikensi miestä tällä hetkellä. Toista oli Aapon rautainen kyky ja tarmo Arvidin pehmoisen suvaitsevaisuuden rinnalla. Ja mikä se keino sitten oli, jäi toiseltakin selittämättä, sillä uudet ryöppynä tulevat kysymykset veivät sanat suusta.

— — —

Santakuopan jokaisella äärellä tuoksahteli isänmaan ruskea multa. Kuopan jyrkät seinät paljastuivat lumettomina. Vasta vedetty suunnaton määrä hiekkaa oli kuopertanut korkealta jäätyneen maanpinnan alta ontoksi, niin että pystyssä olevat puut juurineen töröttivät kuin tyhjyydessä. Äyrään päältä pistäikse pitkäksi räystääksi närepensaan juurinen heula. Tämän katoksen alla, tasoitetulla hietikolla oli kahdeksan haavoittunutta pitkin pituuttaan. Yhdeksäs toki istui ja katseli jalkaansa. Mutta kymmenes yritti itse vielä astuskella kantaen molempia käsiänsä kaulassansa kääreessä.

Kaikki haavoittuneet vaikenivat. Loikovan vastatuodun luona hääri Katarina kääreilleen kiireisesti. Tämä potilas vaikersi pidätetysti. Hänen kuulumattomat sanansa kokivat selittää kovaa koskemista. Sidetarpeet olivat loppuneet, mutta reipas nainen repi päältään valkoisen puvun. Ja kun se oli käytetty loppuun, riisui löysän röijyn samaan tarkoitukseen ja pukeusi tilalle miehen sarkatakkiin... Sen jälkeen Katarina kiihtyneenä tuli Aapon luokse, jolle likeltä kuiski:

— Onko mitään toivomisen varaa?...

Mitään ei puhuteltu vastannut... Vaiteliaisuuden tähden hän sitä suuremmalla syyllä pyysi asetta:

— Tarvitseehan tässä kumminkin pitää puoliansa... Hetken vaiti olon jälkeen hän jatkoi:

— Haapaniemen isäntä on haavoittunut. Hän vast'ikään kertoi sen pahanhengen irtipääsystä. Sanoi että oviloikkari oli hampain kalvanut herransa kalvosimista hihnat poikki... Aapo kääntyi äkkiä Arvidin puoleen:

— Sanoinhan minä, ettei sudesta ole säästettäväksi! Ja sinä mies muutoinkin olet menettänyt koko kurssin, tahi sitten sotauralle et ole ollutkaan. Lampaita sinun olisi pitänyt paimentaa!... Siinä sitä nyt sitten taasen ollaan. Jos käsiinsä joudumme, nylkee hän meidät elävältä... Vaikka oli siinä minunkin syytäni. Haluni oli näet kuulustella miten Rajavaaran ukkoa piinasi. Miten häntä kestitsivät kotonani.

Arvid ei kyennyt vastaamaan.

Melske yltyi ympärillä. Mutta jotakin hänellä olisi ollut puolustelemista. Eihän kannattanut sanoja tuhlata. Aapohan veriselle miehelle määräsi kuolemantuomion, vaan Arvid sen silloin ehkäisi. Tämä suututti ensinmainittua. Nytpä toinenkin katui että ollenkaan oli sekaantunut niihin asioihin...

— Väli meistä muista, hän sanoi... mutta Haapaniemi. Mies makaa nyt siellä santakuopalla pakoon pääsemättä.

Katarina oli isännän kuullut kertovan seikkailusta sammalladolla ja sen jälkeen haavoittunut halusi asetta vieläkin itselleen... Mitään virkkaamatta veti Arvid takataskuistansa kaksi täysipanoista asetta, jotka ojensi molemmat Katarinalle sekä sanoi:

— Kas tässä... Toinen antakaa ukolle... Nämä molemmat ovat tuomarilta kotoisin, riisuttu taskuista verisen miehen...

Sitäpä Katarina kummasteli:

— Ihkasten omani on tämä toinen. Kirjoituslaatikostani kurja päällikkö... ma arvaan, on sen ottanut... No hyvä!... Tuttu tämä mulle... Tulkoonpas nytkin konna!... Keskusteli sitten Martasta jotakin. Vaan nimen mainintakin iski murheen mieheen. Alakuloiseksi asettui Arvid... Eipä tässä sanoneet sanaa muutkaan... eivät sanoneet sinne eikä tänne... Tähystäjä tuli juosten:

— Vihollinen on paljon edennyt. Mitä teemme vainiolla. Siellä horjutaan!...

Saapui toinenkin tarkastelija kirkon luota kappelista ja toi tiedon:

— Meitä lähestyy neljä kuormaa... Ovatkohan apuun pyrkimässä, vaiko tulta toisten kanssa tuomaan tulevat?

Aapo kuuli valkoisten julkeasta keskustelusta ketjuissa. He olivat avoimesti huudelleet yhteisestä edentymisestä. Ja siitä että käyvät rynnäkköön valomerkin saatuansa. Tätä seikkaa hän ajatteli, mietti. Neuvotteli lyhyesti ja sanoi sitten:

— Käsky viekää ketjuun vainiolle: apua antakaa tänne tulijoille jos huomaatte heidät tovereiksi, mutta tulta, jos tuholaisina tulevat. Sovitusta määrätehtävästä annettiin lopullinen ohje. Kymmenen miestä asettui kirkon kiviaidalle selkäpuolta vartioimaan...

Tämän puheen olivat kuulleet myöskin haavottuneet. Ne hätäilivät ja hämmästelivät. Katarinalta jo vaativat aseita. Ja siinä ei muuta neuvoksi ollut kuin antaa. Reestä tuolta se itse kullekin lennätettiin. Ken kontalleen kykeni ja tähtäimelle ylettyi se miehuudella hengen puolustukseen aikoi käydä.

— — —

Iltapimeällä Pylväistön karjapiika toi Aapolle jonkun tiedon. Kun ei sopinut sitä kysyä muilta, eikä vääräksikään arvella tainnut, niin silleen jätti. Ja Arvidin keskusteluun virkko äskeiseen:

— Ja mitä sinä tahdoitkaan sanoa?

— Että kokonaan tunnen itseni kyvyttömäksi...

— Hitto tässä tiesi onko sitä kykyä kuinka paljon kenelläkään. Äsken sinua syytin tuomarin tuon irtipäästämisestä. Nyt kumminkin tunnen itseni yhtä syylliseksi. Pääasia on siinä, että kaikki pysyisivät loppuun asti rohkeina ja miehuullisina. Tästä näkyy kehittyvän viimeisin kahakoistani... Katarina kuuli keskustelun ja mumisi siteitä kääriessään:

— Verraton mies... Eilen pelastit itsesi, tänään meidät, mutta nyt menetätte sekä meidät että itsenne. Aapo vastasi:

— Ei hätää mitään. Vapaina tässä ollaan ja kuollaan. Taistelussa meillä elämä, taistelussa voitto... Kuinka monta päivää elämme, niin monta taistelemme... Tähän ei Katarina enää vastannut, ajatteli vain:

— Merkillinen on tuo mies... Merkillinen...

Aapo käänsi keskustelun Pylväistön Stiinaan:

— Kuka teistä tuntee tuon naisen?... Kenties! minä itse parhaiten. Jo Vilppulassa hänet tunsin. Kolme kuuta sitten sattui tiemme tuonne. Tiedän senkin, että hän sekä Kassu mielipiteensä muutti. Siitä on meille todisteet. Vapauttivathan minut ja Ollin pyykkituvasta vankeudesta juuri hiukkaa ennen. Jämsän Iso-Lukkarin ja Saaren Jallun uhrikseen saivat. Ja sitten Mäkisen (Kummin Jussin) jälkeemme lähettivät... Tapausta todistavat vielä ne paperit, jotka Stiina ja Mandi Ristijärven esikuntaan toivat... Kumminkin se on epäilyttävää, etteivät nyt lahtarit tuota naista ole vanginneet.

Vaitiolon jälkeen tajusi Arvid mistä Aapo haasteli. Hän tunsi Stiinan, kuuli Mandista mainittavan... Miten lie? Nyt hänellekin muistui mieleen äsken nähty naisen varjo hautausmaalla. Tavattomasti muistutti se Mandia. Sama ryhti ja ilme kuin silloin, milloin viime hetkellä tiedot tuotiin punaiseen esikuntaan... Olipa vähällä huudahtaa aatoksen ilmi, mutta malttoi miehevän Aapon eessä lausua lapsellisuuksia. Pikemmin käänsi puheen ja ajatuksen Stiinaan:

— Ehkäpä heillä on oma tarketuksensa?...

Katarinakin lisäsi:

— Etteivät ole valkoiset kiinni ottaneet näitä naisia on ymmärrettävä siten, että heitä ei ole onnistuttu saada.

Oskari saapui.

Hän ryömi kuin varjo mustassa kuusikossa. Matalana hiihti ja ketterästi toi sanan Aapolle saapuneista. Hän se kertoi heti Stiinasta, Kuuselasta, Robertista ja Teeriharjusta, karanneesta "oikeuden" kirjurista. Vielä ilmoitti pikaisesta vihollisen toiminnasta, kirkkoaidasta ja hyökkäyksestä... Aapo ei joutanut kyselemään, järjesti saapuneet avuksi, peräännytti vainiolta pojat kiviaitaukselle.

Lähteissänsä Oskari näki Arvidin painuvan hiekkakuopalle, minne istahti mietteissään niinkuin ei mitään hätää olisi ollutkaan. Tämä kummastutti poikaa. Sen tähden hän juoksi hänen luoksensa... Aikoi sanoa jotakin sedälle, mutta peräytyi takaisin kun huomasi miehen synkät epätoivon ilmeet. Poika ymmärsi, kuten muutkin, ettei tästä miehestä ole taistelijaksi.

Tasapainonsa menettänyt Arvid katseli reippaan Oskarin jälkeen, kuinka tämä keränä pyörähti kuusikkoonsa pakoon vihaista vinkunaa. Vihollisen kuulat kirahtelivat korvien ohitse. Toisinaan kaukaa ammuttu nikkeli naukui kiukuissaan sivu, kunnes sattui kohtaamaan puun tahi kirkon kiviaidan.

Murheen murtama mies istui muiden kera tässä kuoleman kainojen vasamien keskellä... Tyynenä muodolta sekä toimeltansa. Hänen katseensa viipyi poistuneessa pojassa... Muisteli... muisteli... Ikäänkuin kerran ennen olisi hänellä jo ollut samanmoinen kohtaus ja epätoivo yhtäläinen... Ja kun Arvid jaksoi muistaa, tulikin mieleen pohjoisen rintaman peräytyminen. Silloinhan tuo pikkusankari perässä hiihti. Ei pakoon toki, mutta apua ja neuvoa etsimään. Ja kun sen oli saanut, poistui yhtä innokkaana omille teilleen kuten nytkin.

— — —

Vihollinen pyrki liika rohkeana ja taajoissa riveissä vainiolle.

Hiekkakuopat olivat vaarassa. Mutta pian sieltä leimahti puolikymmentä panosta yht'aikaa. Maassa makaavien päät kohosivat ottamaan osaa viime taisteluun. Kuoleman kyinen kylvö oli nyt alkanut...

18.

RAJAVAARALAISTEN VIIMEINEN TAISTO.

Yö pimeni.

Myrskytuuli tempoili koivikossa.

Havumetsä vaikeroi ja huokui raskaasti.

Pitkään ja yhtämittaisesti nuohosi nokimusta tuuli. Paksummatkin puut huojuilivat harvaan ja kankeasti. Pienemmät ja vartevammat nuokkuivat nöyrinä. Mutta oksat ja varvut pieksivät ja vihelsivät. Niitä riipi villi viima... Kuutamon kansi peittyi mustiin lentäviin kuontuviin... Hajallinen avaruuden höyrymassa kulki lounaalta yhtämittaisena ruuhkana koilliseen. Niinkuin keväisen kosken jääpeitteinen kansi kuohui ja kasaantui summiksi siellä ja täällä.

Tapulin korkea huippu ja kirkontornin kimalteinen risti yksin seisoivat kankeasti ja itsepäisesti paikoillaan. Vinkuileva rautaviiri kieppuili kuolleiden kappelin katolla... Hetki hetkellä nousi tuulen voima. Näytti siltä kuin luontokin valmistuisi tässä ihmisten yhteiseen myllerrykseen. Metallisia herran huoneen kattokouruja kolisteli myrsky ja viskeli sinne tänne. Kellotornin luukut tempautuivat täydellä voimalla vuoroon auki, vuoroon kiinni. Tornin huipussa paiskasi ilman paine tervaluukun apposten auki, repi sen saranoiltansa ja lennätti paukkeella sakastin seinää vastaan. Yöllisessä myrskyssä tämä jykevä rakennus sukelsi esiin suunnattomana haahmona osottaakseen rauhan tyyssijan arvokkuutta. Jumalien huone ikäänkuin elävöityi uhmaan ja mahtavuuteensa.

Oliko tämä maanpäällinen majansa sitten tuonut rauhan ihmisten keskuuteen, vai turhaanko se temppeli tähän oli tehty?... Ainakaan tällä erää sen mahtavuus ei herättänyt vähääkään huomiota. Rakkauden rakentaminen sillä aatteella oli ammoin ollut osviittana, mutta vihaan se tällä tantereella päätyi. Vai turhaanko koko itämainen huusholli tässä?... Turhaanko natsarealaisen puusepän pojan opit olivat menneet?... Vain vuostuhantinen vaivako kaiken sen polvistumisen eestä, eestä ristin ja pyhimysten, niin että kivipaadetkin kuluivat puhki... Ah kaikkea tätä turhuutta, johon unhoon uponneet miljoonaiset kansanjoukot ja paljoudet syöksyivät. Olivatko onnettomat kohonneet ylös surkeudestansa?... Missä huokausten vastaanotto? Missä avunhuutojen kuulija? Missä etsitty suuruus?... Missä rukousten summa, jotka hartaudella helminauhojen tarkkuudella laskettiin ja muistoon merkittiin?... Mihin vaipuneet profeetat, erakkopyhimykset, luostarit ja synnagogat?... Missä veisut, messut, alttarit ja pyhät savut?... Mitä varten virsikirjat, testamentit, raamatut, tuntilasit, siprat ja saarnatuolit, sillä perkelehän yhä yltyneempänä häärää ja hallitsee!

Tässä se jykevänä seisoo herran huone hämäläisellä tantereella!...

Mutta missä on rakkaus?... Missä rauhan evankeljumi?...