Part 13

Sotilaat kirosivat ja pelkäsivät. Kääntyivät koroillansa jyrkästi ja saapastelivat rakennukseen aseet ojossa. Hetkeä myöhemmin ilmestyivät pihamaalle kellarilta tuodut vangit. Toisia potkittiin takapieluksille sikolätin oven matalan reijän kautta, josta myöskin ajettiin kuutta kapinallista pikkutalonpoikaa. Aiheettomasti iskettiin nyrkeillä tahi pyssynperillä tölmäistiin kasempaan. Kartanolla siellä ja täällä kertausivat kiroukset karkeina.

Korkeita portaita astelivat alas vastenmielisinä Katarina ja Arvid. Talon isäntä itse oli ankara ja punainen. Pelkäämättömästi hän tiuski ja äkelteli vastaan. Joku iski matalaa miestä takaapäin, niin että tämä joutui ottamaan poikamaisia loikkauksia, ja niin hänkin alistui ja oli vaiti.

— — —

Yli pihan, alatse tallin ja vaateaittain porttisolan lähti saattue.

Mukana mykkinä ja masentuneina olivat onnettomat kuin elävät ruumiit. Tuomari oli nyt erinomaisen intohimoinen ja nautinnonhaluinen. Kiiliintyminen pullistui lekottelevista sieraimista ulos eri vohotuksella. Edestakaisin hän siinä nokka pystyssä tohisi ja vohisi. Nuuski oikeaan ja vasempaan etsien missä olisi "mukavin kohta."

Maantieltä metsään ei johtanut tietä.

Kumminkin navetan taitse riihen luo ja olkiladolle johti piikain jalkatie. Sinne oli hurtta pikimmiten paikan määrännyt. Jotta ladolle olisi päästy olisi kumminkin pitänyt palata sitten pihalle takaisin, josta kautta tallattu tie johti suoraan riihille. Mutta hätään hurmoontunut janosi siinä paikassa päästä päämaaliin. Pystytukka kysyi kohteliaasti isännältä neuvoa:

— Voisitteko te paremmin meille osoittaa missä niinkuin?... Odottakaapas...

Isäntä rauhallisena ja huolehtivana otti asian tyynesti ja harkitsi sekä omaansa, että toisten teloituskohtaa:

— Kyllä vallan... riihen takana savikuoppa.

Tuomari ilostui:

— Oivallista!...

Isäntä jatkoi:

— Siinä on tosin lunta, mutta sen voisi lapioida...

Oviloikkari ehätti:

— Ja saisikohan luvan kysyä, missä niitä lapioita olisi?

Isäntä vastasi yhtä totisesti:

— Siellähän niitä kärryvajassa.

Siitä paikasta juoksivat sotilaat etsimään.

Kuolemaantuomitut sytyttivät savukkeita.

Arvidkin vastoin tavallisuutta. Isäntä ojensi tuomarillekin:

— Polttakaa, döden väntar oss alla... (meitä kuolema odottaa). Tuomari katsoi vastahakoisesti matalaa miestä silmiin, joka siinä vankien keskellä seisoi vahvasti vartioituna, käsittämättä mitä tämä "pirullinen mies" kaamealla hymyllänsä tarkotti?

Isäntä pantiin kumminkin sotkemaan hangessa lyhyttä umpea auki. Tätä tehdessänsä toipui ukko melkoisesti vanhoilleen, vajosipa rauhallisuuteenkin. Puheli kalman kalpaisijoille merkillistä ivaa... Sen sijaan oli tuomari taasen muuttunut äkkiä tuimaksi, verenhimoiseksi käskijaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkan harmaiksi ja saatana asettui hänen hahmoonsa. Nyt kiirehti hän huudoillansa lapioita kantavaa miestä saapumaan... Mutta se vaan hidasteli.

Ja mitä ihmettä?

Mies pysähtyi katsomaan raitin suuhun, keskellä tulimmaista hoputusta ja kiirettä kuhnaili.

— — —

Talon karjakeittiörakennus ja olkilatorivit sulkivat riihitieltä näköalan sinne. Joukko ei nähnyt mitä se mies tiellä toljaili. Eikä tuomarin komentovallan edelle uskaltanut mennä edes itse jääkäri tällä erää, niin vihaksipistävää, niin pöyristyttävää oli tämän toiminta nyt.

— Mitäs äimäilet?... Lapiot tänne!

Mutta sen sijaan että kantaja käskyä olisi kuullut, viskasi tämä taakkansa tielle ja läksi painaltamaan takaisin taloon. Kaikki katsoivat kun mies juoksi minkä käpälät kantoivat. Tuomari luuli miehen käsittäneen väärin ja lähteneen täyttämään uutta määräystä. Sen tähden hän alkoi sadatella:

— Tässä kallista aikaa kuluttaa!... Kyllä saakeli!

Jääkärille hän sitten tiuskasi:

— Tehkää tehtävänne tuossa läävän seinustalla... Siinähän ovat punikki punikin läheisyydessä...

Murhavimma tarttui sotilaihin. He tahtoivat teon suorittaa pian.

Hälinän keskellä huitoi isäntä itsepintaisesti pihalle päin, huusi:

— Tänne!... Tänne!... Pojat! Hei siellä!... Täällä miestä tarvitaan!...

Haapaniemen pihalle syösksyi suksimiehiä.

Niitä tuli vauhdikkaasti toinen toisensa jälessä. Suin päin työntyi niitä pihalle joka puolelta...

Ihmeellistä!... Ketä ne olivat!?... Punaisia nauhoja!... Ja — mitä tämä?... Tulisina lieskoina leikki katseissa kangastus.

Kai tämä oli kuoleman karkelon murhenäytelmää... Kai tämä oli unta!... Kai tässä oli sammuneen mielikuvituksen loppukohta. Vieläkö viimeisillään elon kaunis kuitu lientyi säikeille? Ajan mittarin tiuku laskeutui soittokohtaan. Ja kahdennentoista hetken viimeinen rattaanlovi lähestyi ja mittasi ratkaisun. Kai se oli sammuvan säteen lopun alkamista. Viimeisen illan viimeinen häivä. Pois katoavan autereen pyyhkäisty siivenpöly... Oi että se pian sammuisi... Oi että tämä eilinen päivä jo olisi ollut!... Että elinrihman säije pois pikemmin kiertyisi ja sitten kaikki loppuu... loppuu...

Mutta se ei ollutkaan loppu. Joukko yht'äkkiä hyrskyn patona huusi:

— Punakaartilaisia tulee!...

Mikä olikaan tämä nimi?... Mikä tenho?... Mikä jumalainen sointu? Tämä huumasi. Salamana se iski... Niinkuin aurinko, jonka kirkkaus ja säteet äkkiä paljastuvat raskaan ja mustan pilvitaivaan jylhästä reiästä. Sanomattomasti huikaisi silmiä... Turvattoman uhrin sydän ja henki vapisi. Jokainen säije värisi. Veri pakkautui päähän ja kurkkua kuristi. Mutta äkkiä se laukesi ja kuin kevään vienoisin humina kantaisi kaiken hyvän ja sulkisi ilkeyden ja pahan helmoihinsa... Kas oikealla hetkellä he tulivat...

Punakaartilaiset tulivat!

Silloin kun kaipaus kipein sydänjuuria poltti... Silloin kun pettymys, katkeruus, vääryys ja viha kyisen kostajan kamalassa kalvassa väikkyi... Yö ja päivä, murhe ja riemu, itku ja nauru, siunaus ja kirous, kosto ja rakkaus, elämä ja kuolema kävivät käsikädessä tässä. Ihmisyys ja eläimellisyys piehtaroivat sikinsokin. Viisaus ei vieronut hulluuden rajoja. Kun katkerin kalkki ja myrkky kuolettavin uhreille jo oli oijettu, tapahtui ihme Haapaniemen talon pihalla. Talossa ja kylässä missä valkoinen pyöveli voittajana painiskeli. Verikuolema ja valkoinen ruusu vasta täällä versoi ja kukkaansa oli puhkeamassa. Oikeuden ja ihmisyyden uhrit enää silmänräpäystä vailla, ja tuho olisi tullut.

Mutta tilanne muuttui äkisti. Tapaus kiertyi päinvastäiseksi. Hauta joka punaisille oli aijottu vaihtui valkoisille himohurtille kuolon kidaksi.

Osa punakaartilaisia ryntäsi juoksevan miehen jälessä korkeita portaita ylös. Mutta Aapo kuuli huutoja navetan takaa, huomasi väkijoukon, juoksi miesten kera sinne... Mutta ennenkuin tämä tapahtui hävisivät jääkäri ja tuomari lepikkotielle riihimäen taakse. Toiset tuholaiset pyrkivät myös sinne mukaan sekä maantielle. Pitkäsäärinen oviloikkari yksin seisoi navetan ovella ja teki vihaisesti kumarruksia. Tältä kysyi Aapo:

— Ja mitä meininkiä teillä täällä?... Haapaniemi astui vastaamaan:

— Tappomeininkiä, velikulta!...

Jälellä siinä seisovat valkoiset antoivat aseensa pyytämättä Aapolle. Eihän siinä vastaanpano auttanut asiaa. Nyt vangitkin saivat vuorostaan kättä pitempää. Ei enää ollut kysymystä Aapollakaan äänekästä esittää. Hänen katseessaan asui kosteus silmänkatteena. Se puhui sanain sijasta kaiken. Syleilivät urohot entiset toisiansa. Kietoivat kätensä kaikki sylitysten. Sulkivat keskeensä kaiken pelastuksen tuojan... Astuipa Katarinakin kainona urohon upean luokse arkailematta, päänsä tämän avoimelle povelle painoi, kuumia kyyneliä vuodatti viljan. Sanoi sitten:

— Urhoista urhoisin sinä Aapo... Ja kaikista sankareista suurin...

— — —

Ulompana tiellä touhusi jo Haapaniemi itse. Nyt hänellä oli jo kivääri kädessä!... Ja mikä soturi ylväs hän olikaan... Jopa väelle huusi:

— Päästäkäähän toki miestä! Pesu tässä alkaa nyt toisenlainen!

Näinä sanat kuultuansa joukon johtajakin havahtui:

— Niin pojat! Ottakaa kiinni hurtat. Ja ken rikkonut kumousta vastaan, sitä rangaiskaa! Se on ollut lakina läpi vuosisatain...

— Mutta malttakaahan... Mihin joutuikaan se tuholaisten päällikkö? — Hevolla metsään kärkäs.

Lopen väsyneitä ponnisteluista, taisteluista ja pitkistä hiihdoistansa olivat jo punakaartilaiset. Vuorokausi vuorokauteen liittyi pyöreänä, ilman mitään lepoa. Pitkältäkään he eivät muutaman miehen vuoksi olisi jäljessä jaksaneet juosta. Ja sukset siellä kartanolla... Pari heistä kumminkin juosta lipaisi toisia rohkaisten riihimäen töyränteelle. Siihen suuntaan se Haapaniemi itse jo eillimmäisenä meni ja möyhkäs. Talon äijä tiesi, että ei sitä tietä hamoihin päästy. Hänen leppymätön vihansa jaksatti, jopa kannustikin. Katkeruus keskeytti, kantoi jalkaa, vinttasi kantapäätä. Jonotusten jälkiä myöten miehet painuivat metsään.

Arvid myötä myöskin. Juoksi aikansa minkä jaksoi, mutta jäi sitten hengästyneenä jälkijoukkoon. Muutamat miettivät, että kannattaako? Niinpä näkivätkin sitten limikkometsäiseltä mäeltä suonlaiteella siellä talvitien antavan monimutkaisena. Uurna ulontui ja luikerteli kauaksi sinne, missä sammallato sumentui. Mutta puolimatkassa jo siellä alavan maan hynttäsikin matala mies... Sinnehän se vasta-ajanut jalas ja jälki tietä näytti... Tie heinäladolta sammalladolle huonontui huonostakin. Ja vasta laukkonut, lapoihin asti uponnut elukka epätoivoisena pakon edessä pyrki pelastukseen. Syvässä hangessa oli edentynyt ja nietoksissa pistänyt nelistämällä. Mutta siihenpä sitten se meno päättyikin. Kauaa ei tarvinnut miesten mennä kun vastaisessa kuusikossa hepo huohottain höyrysi ja hikosi kaikelta karvaltansa... Siitä takaaajetut olivat paenneet jalan... Mutta kauaa ei sen jälkeen enää kulunut kun kuului jo kaksi laukausta. Kenties!, ajattelivat muut miehet, on Haapaniemi jo joutunut vuorovastaiselle.

Sen tähden kiirehtivät ehommin askeleitansa. Laukaukset eivät enää uudistuneet, eikä miehiäkään näkynyt missään. Jotakin selittämätöntä siellä tapahtui.

Mutta eipä aikaakaan kun jo sammalladon takaa Haapaniemi itse talutti näkyviin uppiniskaista miestä. Tämä ähisi hirveästi ja ähkyili. Mutta niskasta piteli häntä vakavissaan matala mies ja puheli samalla:

— Helkkunassa etana!... Mitä meinasit saada aikaan?!... Jopas susta nyt vastus alkoi... Että meinaattekin vähäväkisten ihmistappoon!... Verkasenpoika...

Toiset olivat kuulleet nämä sanat. Mutta enempää siitä eroittamatta näkivät vain kuusikon lomasta miten isäntä siellä otti päästään pois mustan, karkkosen nahkalakin ja alkoi tahkota virtailevaa hikeä ohimoiltansa ja otsaltansa. Sen perästä Haapaniemi katseli otusta edessänsä ja vähän ajan kuluttua lausui kuuluvasti:

— Sinä luikuri! Mitä pässin äksiisiä sinä ihmisten kanssa pidät? Tiedätkös, ketale, mitä minä sinulle nyt annan?

Tuomari vapisi ja pyysi armoa, mutta siitäkös isäntä:

— Älä ollenkaan viserrä! Ruotia sinua tulee köntti. Kykisty nyt, kun minä sinulle sanon... Asetu vähän pyöreemmästi. Kas noin sen istumapuolen kanssa. Täytehisen ruutireikä, jos minä annan siähen oikeella karhun kalipeerilla...

Puhuessaan tuimaan ja harvaan tapaan kuori Haapaniemen äijä sarkatakkinsa helmat ylös ja avasi ähisten "suolihihnansa" ja ilman enempiä etuvalmistuksia alkoi luimiskella sen solkipäällä "kaikkein korkeimman sotaoikeuden ja tuomioistuimen tuomaria." Vastamuutetun ja tärkätyn paidanliepeet tuoksahtelivat.

Housut kintuissa pyyteli tämä:

— Ah isäntä kulta...

— Tekkeeks' makkeeta?...

— Älä velikulta...

— Rutales! Vieläks' kutisee?... En min' ou kulta...

— Luopukaa... Minä lupaan olla vaikka _mikä!_... Minä vannon!...

— Vanno vasikalle!...

— Ai... jai... jai!...

— Minä lupaan... lupaan... lupaan!...

— Voi vuohensorkka! Jos minä sinut suolaan!

— Lupaan... lupaan!... Uu... uuuu!

— Hyh... hyh! Pahahenki...

Iskuja sateli kahta kiivaammin. Mustapartaisen miehen sisu nousi. Hän sai vauhtia:

— Jos minä!... Jos minä julmistun ja aukaisen sinulle ihmeen oven?

Suksilla hiihtänyt kaksitoistavuotias ukon oma poika saapui isän perässä sammalladolle suorin matkoin ja katseli parahiksi toimitusta. Pojalle tulivat surkeat silmiin. Jopa alkoi huutamaan pieksettävän puolesta:

— Isä! Älä iske enempää!... Kyllä se riittää!...

Ukko nosti silmänsä, heitti pieksämisen, katseli poikaa, sitten kierteli silmin ympäri ja värisevään tuomariin kääntyen sanoi tälle:

— Pane nyt sitten housut jalkaasi...

Jäyhä isäntä mulkoili jo leppeämmin itsekin. Alkoi asetella omaakin suoliremmln päätä solkeen. Ja kun oli sen vihdoin summan päältä sinne solkottanut, kurahutti voimin kaikin suutuksissaan neljä silmun väliä liika piukkaan siitä, missä se ennen oli tavallisesti pöksyjä kannatellut. Liian pitkälle tulleen pään pujotti hän lonkan kohdalta vyön alle niinkuin viikatteen niteen. Huomasipa siellä jo pari muutakin miestä saapuneeksi ladon luokse ja sanoi sitten näille:

— Annoin maistiaisiksi...

— Vai jo sai...

— Taisi tulla piisalle asti. Täytyyhän sitä sentään huutiakin tietää ja löytyä vielä maailmassa. Tulee tietää, ettei sitä vain niin iltikseen eppastele ja ikkunoita säre. Tässä aattelin oikein piestä, mutta katsoin että kova ase saattaa tärvellä nikuset. Siksi annoin tällä pehmeällä.

— Kyllä me näimme.

Isäntä jatkoi:

— Minä vähän varon, että se koira olisi tainnut ilman niitä Rajavaaran poikia alkaa oikein tappomeininkiin...

Miehet lehahtivat nauramaan ja Arvid sanoi:

— Oli se sitkeäsisuinen mies, se minullakin on tiedossa... Ähkäili matala mies: — Tussaroimaan alkoivat täällä pöhikössä kun ma ladolle tulin... Kyllähän siinä moni arka mies olisi voinut itseään antaa hyvinkin hirvitellä... Toinen tuolla takana loikoo. Mitä pahaa lienee tehnyt itsellensä?...

16.

HAAPANIEMESSÄ.

Keskellä taisteluiden tuoksinaa humisivat verijuhlat.

Sen jälkeen kun Länkipohjasta valkoiset etenivät etelään, oli esikunnissa riemu. Joku hämärä ja kalpea huhu kertoi pienistä punikkijoukoista siellä ja täällä, mitkä metsillä aseista riisumatta samoilivat. "Tekevät tuhojaan ja häiritsevät rauhaa." Sitä suuremmalla syyllä oli provokatsioni tehoisinta. Jopa samana päivänä kymmenen kertaa hälyytettiin sama uutinen. Ja jokainen uusi kerta se oli toistaan suurempi. Senpä tähden laitettiin pikaisesti valkoisia joukkoja uhatulle alueelle. Perinpohjainen ajojahti ja nuuskinta toistui entistäkin tarkemmasti. Eihän enää löytynyt sitä loukkoa, missä ei valkoinen kyttä ryöminyt. Metsätöllien erakkoasukkaita kiusattiin kaikista kovimmin. Heidän kimppuunsa käytiin julkeasti. Heitä piinattiin helvetillisillä keinoilla. Tietoja kiristettiin näiltä onnettomilta julkisanomattomilla tavoilla. Loukoissa piileskelevät punikki-lesket kiusattiin kovimmin. Tiukasti tahdottiin tietoja. Paenneet miehet olisi heidän pitänyt tuoda vaikka kiven alta. Vanhuksia ja vajaakasvuisia veikkoja ajettiin kuin metsän otuksia, sillä olivathan he toki "miehiä." Mökkiläisten äitejä piestiin, jopa kolhittiin kuoliaiksi. Vastaus mikä ei tyydyttänyt, tuli kalliiksi kokemukseksi.

— — —

Rohkealla ja päättäväisellä uskaliaisuudella oli Aapo miehineen esiintynyt siellä ja täällä. Niinpä hän saapui Haapaniemeenkin. Tämä tapaus oli tuotu tiedoksi hänelle ja joutuikin hän poikineen apuun yhdennellätoista hetkellä. Vieläkin myöhempään hän tuli. Tuli juuri silloin kun murhaajan terä jo uhkasi pudota. Pääsi perille ennenkuin suuri onnettomuus ehti tapahtua.

Ja kun kaikki oli onnellisesti käyty ohi, asetti Aapo vartioitansa eri puolille kartanon vainioille tarkempaa silmälläpitoa varten. Lähenihän vihollinen varmasti. Hyökkäsi millä hetkellä hyvänsä. Karkuun päässeet lahtarit olivat kiihkeimpiä tietojen viennissä. Valkoinen "avunhankinta" syttyi ja loittoni... Sen tähden tässä kiirettä kintereillä. Sen tähden nääntyneiden miesten piti saada apetta ja einettä, ehkä tunti tahi pari lepoa lisäksi. Sittenhän sitä taasen jaksettaisiin!...

— — —

Isäntä itse oli Haapaniemessä mitä loistavimmalla tuulella.

Savustettuja lihakinkkuja kantoi elintarvelautakunnan aitasta. Pirtin pitkään pöytään ilmestyi yhtä ja toista suuhun panemista. Rutikuivia reikäleipiä otettiin vaikkanakaupalla orsilta alas. Leipää kasattiin röykkiölle talon laajalle pöydälle. Jopa katselivat nälkäiset miehet himokkaasti toimitusta ja rentoa alotetta. Kino valahti suuhun että oikein piti sitä tossahutella, tahi kurkkuun lotkaista. Isäntä itse hanakkana työssä ja avussa veistinkirves kourassa pienensi pölkyn päällä kinkkuja ja palvattuja lampaan lapoja. Ja kun rasvankappale singahti lattialle litkasi sen mielihyvillään siitä talon Halli-koira. Ja kun taminetta sitten oli kukkurallaan pöydällä kehotteli isäntä:

— Syökää te pojat!... Purkaat karkkosta ja sikavainaata kuivana, sillä aikaa kun tässä liemiruoka kerkii... Alustelkaat pohjaa pikku hiljaa, jotta syönti sukevammin kävisi laatuun. Ja ravittuna sitä sitten taasen jaksaa paremmin ponnistaakin...

Eikä sitä kehotusta kahteen kertaan ilmaistu, eikä sitä kaivattukaan. Hanasi miesjoukko himosta ja halusta kiinni. Käsiksi sitä käytiin... Kuiva reikäleipä rutisi ja rouskui kynsissä ja hampaissa. Joskus iskettiin kovin tinakiekko kajauksella halkoluisevaan polveen, tahi sitten pitkän lavitsan pielukseen. Mittavat lihaviipaleet katosivat sivakasti partaisiin poskiin kuin pyyhkäisemällä. Uupumuksesta kalvenneiden punikkien hoikenneet juoksukoiran mahat alkoivat hienokseen saada apetta... Mutta sitä mukaa virkistyivät väsyneet kasvot. Katseetkin kirkastuivat kuta täyteläisemmäksi mako kullakin paisui.

Kahakan aikana karkuun juosseet Haapaniemen naisväetkin alkoivat ilmestyä tanhuille yksi yhtäältä, toinen toisaalta. Ja eikä aikaakaan kun keittiössä kalisivat kupariset sumppipannut. Kattilat lyötiin täyteen nahkaperunaa ja kun ne olivat "höyräytetyt" kannettiin kypsät sitä mukaa syötäväksi.

Lisäksi tälle kaikelle oli isäntä löytänyt pihan perimmäisestä aittapurtilosta pytyn, missä syksyllä suolattu kahden leiviskän "voimuru" vahtasi markkinoita. Nyt ne markkinat olivat tulleet. Pytty kyllä oli uhrattu suolalaariin upposten upelluksiin sirkaajan silmältä. Tämän könkäleen pyttyineen päivineen kantoi nyt isäntä pirtin pöytään. Kiersi korvasta palikan irti ja aukaisi astian kannen kehotellen:

— No, punikit!... Upottakaapas tuppipuukkonne voihin ja hautaperunaan, jotta näkimenne kirkastuisivat. Ja enemmittä kehotuksitta punikit upottivat ja hurrasivat. Isäntä huusi keittiöön:

— Ja te akkaväki siellä kyökissä, laittakaahan kuppi kuumaa miehille, niin että sitä saapi jokainen... Ja kantakaa se korppukori salin sohvan alta!... Minä tässä itsekin syödä hotaisen muiden mukana.

Miehille hän sanoi:

— Eipä tiedä vaikka tässä olisi pitkäkin reissu edessä?...;

— Meinaako isäntä mukaan?

— No ei suinkaan tässä yksin oksalle jäädä passaa! Niinkö?!...

— Ei se ole kokemus muuksi kuin opiksi. Eikä heillä "veljillä" näy aate eikä isänmaa merkitsevän. Raakuus ja intohimo ylinnä...

— Ei ole hyvä yksin antaa selkänahkaansa parkkiin.

Vielä siinä hänen puhuessaan toivat sotilaat tuomaria sisälle, joka oli märkänä ja kaikin puolin huonossa kunnossa. Tämän nähtyään Haapaniemi nielasi suupalansa kokolailla karkeena, jotta se raappi kurkkua alas mennessään ja sanoi:

— No, nutipuljus!... Mitäs meinaat tästä kestityksestä?... Tulohan syömään tänne rinnalleni miesten joukkoon.

Tuomari katseli alas. Mutta itsepäinen isäntä jatkoi:

— Ei helkkunas tässä herroille eri pöytää ole aikaa ja aterioita... Kaikki vaikenivat. Kukaan ei ottanut ivatakseen, vaan kuuntelivat arvokkaan haltian puhetta. Tuomarin turvonneet silmät veristivät. Niissä paloi yht'aikaa pelon ja kauhistuksen tukahduttava tuli. Enempää sanomatta nousi isäntä pöydästä, käveli keskilattialle, talutti tuomarin rinnalleen pöytään, sanoi rauhoittavasti:

— Syöhän mies jos maittaa... Eihän tässä hätä mikä...

Kun keittiön ovelta Katarina katseli Omituista isäntää, ei hän voinut olla ihmetteleimättä. Mutta kammoksuen katsoi hän "korkean oikeuden" veristä puheenjohtajaa ja kun tämä huomasi Katarinan, häpesi hän olemassaolevaisuuden oikullista osien vaihtumista. Syödessänsä lasketteli matala isäntä leikkiä ja kehoitteli kyllikseen syöneitä miehiä ulottamaan uutta ateriaa.

Kaljupäinen kamala mies istui pöydässä palttinan valkoisena.

Hän ei ymmärtänyt miksi ei häntä murhata, tahi raadella ja revitä kappaleiksi, vaan että kaiken sen sijaan kohdellaan hyvin ja pidetään mukana. Hänen mieleensä johtui kumminkin joka hetki ajatus: Peijaat pitävät syönnin jälkeen. Sitten ne hänet ainakin ottavat... Ja jokainen sana, jokainen käden liike minkä huoneessaolijat tekivät, loikkasi häntä kuin veitsellä. Hänen henkinen olemuksensa korpeentui näkymättömällä kerettien roviolla, jonne hänellä matkan varma määrä kumminkin lähestyy. Rukoukset ja kiemurtelut eivät kuulu asiaan. Sanakin siihen suuntaan saattaa leikin alottaa. Kumminkin sen sijaan että jotakin olisivat alkaneet, asettui yksi ja toinen vaiteliaana eri puolille laajan tuvan, sekä upposi asennoita valitsematta umpiuneen.

17.

UUDESSA OTTELUSSA.

Aurinko jo oli alentunut.

Vuorten varjot viskautuivat laaksoihin.

Korkeat laet kuvastuivat valaistuksissa yli vainioiden ja lumilakeuksien. Havumetsien hämäryys tummeni. Illan utuiset autereet houkuttelivat ja kiehtoivat kapaloonsa metsät, järvet ja kylät. Iltakujeella kantausi ammunnan raiku suunnattomana ja summaisena pauheena. Määrättömänä se humisi ja hohkas joka suuntaan.

Taistelut kirkon ympärillä kiihtyivät.

— — —

Arvid oli kiivennyt kaakonpuoleiseen hautausmaan kappeliin vainajien tarhassa. Kivisen seinän suojassa vainioille ja aavoille selänteille. Sanomatoin kaipauksensa porotti hänellä saamaan selvää salaperäisestä kysymyksestä, tapahtumasta kellotornissa. Olihan siellä seikkoja, joita nyt vasta oivalsi uudestaan ajatella. Se mitä oli selittämättä jäänyt, tahtoi todistaa todeksi itsellensä. Ettei se ja tämä ollut ollut unta, vaan tapahtunutta totta. Ajatus oli kerran pyörinyt kauniin ja saavuttamattoman perässä. Se oli kalleimman ja salaisimman sopukassa syntynyt... Että siellä todellakin oli ollut hän... Pienoinen työläistyttö, vaatimaton, puhtoisista puhtoisin. Kuolleiden kammiossako?... Marttako todella siellä ollut?... Oliko hän ollut todella kuollut, mutta elävä kumminkin?... Nythän kaikki osottausi aivan toiseksi. Ajatus toimi epämääräisesti. Rasitus tylsytti tyyten tunteen terävyyden. Harkita mitään terveesti oli kokonaan mahdotonta. Kuumeen tavoin kiihottunut hermosto tekaisi käsittämättömiä ja mahdottomia mielikuvia.

Mutta kellotornin vainajien kappelissa ei häntä ollutkaan, vaikka olivat muut. Oliko hänet viety?... Onnistuiko Mandi? Oliko sittenkin elossa, haavoittunutko? Kohmettunut ihminen kenties. Ei!... Se on mahdotonta. Ajatelmiin ei tullut vastausta.

— — —

Riveissä kuului huutoja.

Arvid tunsi Aapon äänen jo kaukaa. Hän varoitteli matalaan:

— Pojat!... Ampukaa säästeliäästi... Kuulia tulee niukasti. Eikä ole ollenkaan varmaa saapuuko kuorma perille.

Punakaartilaiset laukoivat harvaan. He nähtävästi tahtoivat tappaa aikaa. Tähtäilivät kumminkin tarkoin jokaisen laukauksen. Tämä panosten kulutus herätti uneksuvan miehen haaveista ja unelmoista. Ja kun hän tapasi Aapon sanoi tämä:

— Valmistelevat lähentymään...

Tätä Arvid ei oikein ymmärtänyt, vaan kysyi:

— Hyökkäyskö olisi edessä?...

— Kyllä se siksi nyt kehittyy... Mutta antaapas lähestyä. Vähemmän on meillä lumen kanssa rypemistä. Ja kuta lähemmäksi tulevat, sitä lämpöisempi. Tämän sanottuansa kääntyi urhea päällikkö väkensä puoleen ja puheli heille jotakin. Arvid ajatteli:

— Kuinka mainio mies... Ei pelkää taistelussa... Ei edes tässä viimeisessä, ei enempää kuin ensimäisessäkään...

— — —

Aapo oli lähettänyt jo kolmannen hiihtäjän Ilvesvaaralle jääneitä etsimään. Mutta ketään heistä ei ollut palannut. Kokonaan näiden kohtalosta riippui itsepintaisen puolustuksen jatkaminen. Jo monasti kumpusi ajatus julkilausumattomana:

— Eikö sittenkin rintaman mukana etelään, kuin antautua kuoleman kanssa kilpajuoksuun. Olivathan seikkailut liiaksi uskallettuja. Tämän ilmilausui Arvid ja jatkoi:

— Vaikka turhaan sitä tässä enää mietiskelen. Oma valinta on oma vastuu. Aapo vastasi: — Parasta seistä jokaisen paikoillaan...

— Ja mitä tarkotat?...