Part 7

... huolimatta siitä, että se (nim. ihmissuku) tahallaan valmistaa (sodilla) omaa _tuhoaan_, mikä kuitenkaan ei estä kulttuurissa yhä edistyviä järjellisiä olentoja keskellä sotaakin kuvittelemasta ilmi selvänä sukukuntansa tulevaisuudennäköalana vastaisiksi vuosisadoiksi sellaista onnellisuuden tilaa, josta ei enää palata pois entisiin oloihin.

Jokainen kansa koettaa vahventaa itseään voittamalla naapurikansoja; ja johtuipa tämä laajentumishalusta tai pelosta joutua toisen saaliiksi, ellei ehätä edelle, niin on joka tapauksessa sisäinen tai ulkonainen sota ihmisten kesken, niin suuri onnettomuus kuin se onkin, samalla kehottimena siirtyä raa'asta luonnontilasta _yhteiskunnalliseen_ tilaan, kaitselmuksen koneistona, jossa vastakkaiset voimat tosin tekevät kitkana haittaa toisilleen, mutta kuitenkin pysyvät muiden kiihottimien työntö- tai vetovoiman avulla kauan aikaa säännöllisessä käynnissä.

Ihmissuvun luonne, semmoisena kuin se kokemuksen mukaan on ilmennyt kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, esiintyy sellaisena, että se kollektiivisesti (ihmiskunnan kokonaisuutena) katsoen on peräkkäin ja samanaikaisesti elävä joukko henkilöitä, jotka eivät voi _tulla toimeen_ ilman rauhallista yhteiselämää, mutta eivät silti kuitenkaan voi _välttää_ sitä, että ovat vakituisesti vastenmielisiä toisillensa, jonkavuoksi he tuntevat luonnon asettamaksi päämääräkseen pyrkiä itse laatimiensa lakien pohjalla, molemminpuolisen pakon alaisina, alituisesti eripuraisuuden uhkaamaan, mutta suuresti katsoen aina edistyvään kokoomukseen, joka johtaa _maailmankansalaisyhteiskuntaan (cosmopolitismus)_. Tämä itsessään saavuttamaton aate ei kuitenkaan ole konstitutiivinen perusaate (jonka mukaan keskellä ihmisten vilkkaimpia vaikutuksia ja vastavaikutuksia odotettaisiin pysyväistä rauhaa), vaan ainoastaan regulatiivinen perusaate, jonka mukaan tuota tilaa on ihmissuvun tarkoitusperänä -- eikä ilman perusteltua aavistusta luontaisista taipumuksista samaan suuntaan -- herkeämättä tavoiteltava.

8. Lähde: Tieteenhaarain keskinäinen taistelu (1798).

Jonkun kansan omistama valtiojärjestys on itsessään _oikeudellisesti_ ja siveellisesti hyvä ainoastaan silloin, jos se on luonnostaan omansa periaatteellisesti ehkäisemään hyökkäyssodan -- jommoinen ei, ainakaan aatteena, voi olla mikään muu kuin tasavaltainen valtiojärjestys -- ja niin ollen edistämään sellaisen olotilan saavuttamista, joka estää sodan (onnettomien olojen ja tapainturmeluksen synnyttäjän) ja siten kielteisesti takaa ihmiskunnalle kaikesta sen vajavuudesta huolimatta edistymisen parempaan päin, tai ainakin sen, ettei sitä häiritä edistymisen tiellä.

... itse vanhan sotaisan aatelin kunniakäsitekin (intomielen käsitteellinen vastine) hävisi niiden aseiden edestä, jotka olivat kiinnittäneet huomionsa sen kansan _oikeuteen_, johon he kuuluivat, ja katsoivat olevansa sen suojelijoita...

Sillä luonnon kaikkivallan tai paremminkin sen meille saavuttamattoman perimmäisen alkuaiheen rinnalla on ihminen sittenkin vain vähäpätöisyys. Mutta että hänen oman sukukuntansa hallitsijatkin arvioivat hänet siksi ja semmoisena häntä käsittelevät, osaksi rasittaen häntä kuten eläintä pelkkänä tarkoituksiensa välikappaleena, osaksi asettaen hänet omissa riidoissaan toisten kanssa vastatusten teurastettavaksi, -- se ei ole mikään vähäpätöisyys, vaan se on itse luomisen _lopullisen päämäärän_ ylösalaisin kääntämistä.

Ihmisen luontoperäisen oikeuden kanssa sopusoinnussa olevan valtiosäännön aate -- että nimittäin ne, joiden on lakia toteltava, olisivat samalla yhdessä lainsäätäjiäkin -- on kaikkien valtiomuotojen pohjana, ja yhteisvaltio, jota mainitun aatteen mukaisesti puhtain järjenkäsittein ajateltuna nimitetään platonilaiseksi _ihanteeksi (respublica noumenon)_, ei ole tyhjä aivokummitus, vaan se on ylipäänsä kaikkinaisten yhteiskunnallisten järjestysmuotojen malli ja poistaa kaikki sodat. Tuon aatteen mukaan järjestetty kansalaisyhteiskunta on sen vapauslakien mukaisena vastineena ja esimerkkinä siitä kokemusmaailmassa (_respublica phaenomenon_), ja siihen voidaan päästä vain vaivaloisesti moninaisten taisteluiden ja sotien jälkeen. Sen järjestysmuoto taas, kun se kerran on pääpiirteissään saavutettu, on osoittautuva kaikista kykenevimmäksi pitämään loitolla sodan, kaiken hyvän hävittäjän; joten siis on velvollisuus aikaansaada semmoinen...

... on odotettavissa, että he (nim. ihmiset) tulevat huomaamaan olevansa pakotettuja saattamaan siveyden pahimman esteen, _sodan_ -- joka tekee tämän (nim. ihanteellisen nuorisonkasvatuksen tarkoituksen) aina takaperoiseksi ensinnäkin aikaa myöten inhimillisemmäksi, sitten harvinaisemmaksi ja vihdoin hyökkäyssotana tykkänään häviämään, voidaksensa omaksua sellaisen järjestetyn elämän muodon, joka heidän luontonsa mukaisesti, heikentämättä itseään, rakentuneena oikeuden tosiperusteille, edistäisi oloja taukoamatta parempaan päin.

En moiti ketään, jonka valtiollisissa oloissa esiintyvien sairaloisuuksien vuoksi ehkä valtaa toivottomuus, mitä tulee ihmissukukunnan onnellistumiseen ja sen edistymiseen parempaan päin. Mutta minä luotan _Humen_ esittämään sankarilääkkeeseen, jonka pitäisi johtaa pikaiseen parantumiseen: -- -- "Kun nyt näen -- sanoo hän -- kansakunnat sotimassa toisiaan vastaan, on kuin näkisi kaksi humalaista porsliinikaupassa tappelemassa ja kepittämässä toisiaan. Sillä ei siinä kyllin, että heidän toisiltaan saamiensa kuhmujen parantaminen ottaa kauan aikaa, vaan heidän täytyy perästäpäin vielä maksaa kaikki aikaansaamansa vahingotkin." _Sero sapiunt Phryges_.[23] Mutta saattavatpa nykyisen sodan jälkitaudit pakottaa valtiollisen ennustajan myöntämään, että pian on odotettavissa ihmissuvun kohtaloissa käänne parempaan päin, mikä jo on näköpiirissäkin.

Tekstiin liittyviä huomautuksia

[1] Perintö-valtakunta ei ole valtio, jonka toinen valtio voi periä, vaan jonka hallitsemisen oikeus voi siirtyä perintönä fyysilliseltä henkilöltä toiselle. Valtio saa siis tällöin itselleen hallitsijan, mutta tämä ei hallitsijana (so. henkilönä, jolla jo on toinen valtakunta) saa valtiota. (Tekijän huom.)

[2] Ensimmäisessä painoksessa on tekijä liittänyt tähän kohtaan seuraavan huomautuksen: "Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle keisarille, joka ei tahtonut ratkaista riitaansa hänen kanssaan vuodattamalla alamaistensa verta, vaan ehdotti hyvänsuovasti kaksintaistelua: 'Seppä, jolla on pihdit, ei ota käsin ahjosta hehkuvaa rautaa'." Tämän huomautuksen on tekijä sittemmin poistanut luultavasti siitä syystä, että se esiintyy toisessa paikassa vähän muutetussa muodossa.

[3] Valtiovelka-järjestelmä tuli käytäntöön ensiksi Englannissa.

[4] Voisiko käskyjen (_leges praeceptivae_) ja kieltojen (_leges prohibitivae_) lisäksi olla vielä puhtaan järjen _luvallisuuslakeja (leges permissivae)_, sitä on tähän asti epäilty, eikä syyttä. Lait sisältävät näet yleensä jonkun objektiivisen, käytännöllisen välttämättömyyden perusteen, kun taas luvallisuus perustuu muutamien toimintojen käytännölliseen satunnaisuuteen. Näin ollen sisältäisi _luvallisuuslaki_ pakon johonkin toimintaan, sellaiseen, johon ei ketään voida pakottaa, mikä siinä tapauksessa, että lain objektilla kummassakin katsannossa olisi sama merkitys, olisi ristiriitaista. -- Tässä on nyt huomattava, että tämmöisessä luvallisuuslaissa kohdistuu edellytetty kielto vain jonkun oikeuden tulevaan hankintatapaan (esim. perinnän nojalla), mutta vapautus tästä kiellosta, so. lupa, kohdistuu olevaan omistukseen, joka viimeksimainittu siirryttäessä luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan voi vastaisuudessakin luonnonoikeuden luvallisuuslain mukaan pysyä, jos kohta epäoikeudenmukaisena, niin kuitenkin _kunniallisena omistuksena (possessio putativa)_, -- vaikkakin putatiivinen omistus, niin pian kuin se on semmoiseksi tunnustettu, on luonnontilassa, samaten kuin yhtäläinen hankintatapa myöhemmässä (tapahtuneen siirtymisen jälkeisessä) yhteiskunnallisessakin tilassa, kielletty; jotavastoin tuota jatkuvan omistuksen pätevyyttä ei olisi, jos tuollainen luultu hankinta olisi tapahtunut yhteiskunnallisen tilan vallitessa, sillä silloin sen täytyisi, ollen loukkaus, lakata heti kun sen epäoikeudellisuus on huomattu.

Olen tällä tahtonut vain ohimennen kiinnittää luonnonoikeuden opettajain huomiota käsitteeseen _lex permissiva_, joka itsestään tarjoutuu järjestelmällisesti jaoittelevalle järjelle, etupäässä siitä syystä, että sitä tuon tuostakin käytetään siviililaissa (yleisessä lainsäädännössä), sillä erotuksella vain, että kieltolaki on siellä semmoisenaan itsenäisenä, kun taas lupaa ei sisällytetä mainittuun lakiin rajoittavana ehtona (niinkuin pitäisi), vaan se saa paikkansa poikkeuksien joukossa. -- Niinpä sanotaan siellä: tämä tai tuo kielletään, _paitsi ehkä siinä tapauksessa_, n:o 1, n:o 2, n:o 3, ja niin edespäin lukemattomiin, johtuen siitä, että luvat eivät joudu lakiin minkään johtoperusteen mukaan, vaan sattumoittain, sieltä täältä esiintulevista tapauksista hapuiltuina; sillä muutoin olisi ehdot täytynyt sovittaa mukaan _kieltolain kaavaan_, minkä menettelyn avulla siitä silloin samalla olisi tullut luvallisuuslakikin. -- On sentähden valitettavaa, että yhtä viisaan kuin teräväpäisenkin herra kreivi _von Windischgrätzin_ älykäs, mutta ratkaisematta jäänyt kilpatehtävä, jolla pyrittiin selvittämään juuri viimeksi mainittua seikkaa, jätettiin niin pian sikseen. Sillä tuollaisen (matemaattisen tapaisen) kaavan mahdollisuus on johdonmukaisena pysyvän lainsäädännön ainoa oikea koetuskivi, jota lainsäädäntöä ilman niinsanottu _ius certum_ tulee aina pysymään hurskaana toiveena. Muuten meillä tulee olemaan vain yleislakeja (jotka _yleensä_ ovat voimassa), mutta ei yleislakeja (jotka ovat _yleisesti_ päteviä), niinkuin kuitenkin lain käsite näyttää vaativan. (Tekijän huom.)

Kreivi _Jos. Niklas Windischgraetz_ (1744-1802), itsekin valtiollislainopillinen kirjailija, on kaiketi sama kirjailija kuin se, jota Kant kiittää kirjeessään F.H. Jacobille hänen jalon ajatustapansa tähden ja jolle hän itse kirjailijalta saamiensa julkaisujen vastalahjaksi lähetti 1790 kappaleen teostaan _Arvostelukyvyn kritiikki_. Windischgraetzin kilpatehtävä koski kysymystä, miten sopimuskaavat olisi sommiteltava niin, ettei niitä ylipäänsä voitaisi tulkita kaksimielisesti.

[5] Tavallisesti otaksutaan, että me emme saa esiintyä vihamielisesti ketään kohtaan, joka ei ole jo meitä teossa _loukannut_, ja tuo käsitys onkin aivan oikea, jos molemmat asianosaiset elävät _yhteiskunnallis-lainalaisessa_ tilassa. Siirtymisellään siihen tilaan joutuu nimittäin ihminen takaamaan toiselle vaadittavaa turvallisuutta (esivallan välityksellä, joka käyttää valtaa molempiin nähden). -- Pelkässä luonnontilassa oleva ihminen (tai kansa) sitävastoin siirtää minulta tuon turvallisuuden ja loukkaa minua jo itse sillä olotilallaan, eläessään minun läheisyydessäni, vaikkakaan ei itse teossa (_facto_), niin kuitenkin olotilansa laittomuudella (_statu iniusto_), jonka kautta hän uhkaa minua alituisesti; tämän vuoksi minä voin pakottaa hänet joko siirtymään kanssani samaan yhteislainalaiseen tilaan tai väistymään pois läheisyydestäni. -- Se vaatimus, joka on kaikkien seuraavien määritysten perusteena, kuuluu siis: kaikkien ihmisten, jotka voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa, on kuuluttava johonkin järjestettyyn oikeusyhteiskuntaan.

Oikeudellinen järjestysmuoto taas on, mitä tulee sen piiriin kuuluviin persooniin:

1. _kansalaisoikeudellinen_, kohdistuen ihmisiin, jotka muodostavat kansan (_ius civitatis_);

2. _kansainoikeudellinen_, kohdistuen valtioihin niiden suhteissa toisiinsa (_ius gentium_);

3. _maailmankansalaisoikeudellinen_, sikäli kuin ihmiset ja valtiot, ollen ulkonaisesti toisiinsa vaikuttavassa suhteessa, ovat katsottavat jonkunlaisen kaikkien ihmisten yhteisvaltion kansalaisiksi (_ius cosmopoliticum_).

Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan välttämätön ikuisen rauhan aatteen kannalta. Sillä jos yksikään ihminen tai kansa olisi toiseen nähden fyysillisen vaikutuksen suhteessa ja kuitenkin luonnontilassa, niin olisi siihen yhtyneenä sodan tilakin, josta vapautuminen tässä juuri on tarkoitusperänä. (Tekijän huom.)

[6] _Oikeudellista_ (siis ulkonaista) _vapautta_ ei voi, niinkuin kyllä tavallisesti tehdään, määritellä toimivallalla: tehdä kaikki mitä tahtoo, kunhan vain ei tee kenellekään vääryyttä. Sillä mitä on _toimivalta?_ Mahdollisuus johonkin toimintaan, sikäli kuin sillä ei tehdä kenellekään vääryyttä. Selitys kuuluisi siis: vapaus on mahdollisuus sellaisiin toimintoihin, joilla ei tehdä kenellekään vääryyttä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä (tehtäköönpä mitä tahdotaankin), kunhan vain ei tehdä kenellekään vääryyttä; siis se on pelkkää sanojen toistamista. -- Sensijaan on minun ulkonainen (oikeudellinen) _vapauteni_ selitettävä näin: se on oikeus olla tottelematta kaikkia lakeja paitsi niitä, joihin olen voinut antaa myöntymykseni. -- Samaten on ulkonainen (oikeudellinen) _tasa-arvoisuus_ valtiossa sellainen kansalaisten suhde, jonka mukaan kukaan ei voi sitoa toista mihinkään, jollei hän itse samalla alistu sellaisen lain alaiseksi, joka _voi_ hänetkin vuorostaan sitoa samalla tavalla. (_Oikeudellisen_ riippuvaisuuden periaate ei tarvitse mitään selitystä, koska se jo sisältyy valtiojärjestyksen käsitteeseen yleensä.) -- Ihmisten oikeudellisten suhteiden periaate ulottaa näiden synnynnäisten, ihmisyyteen välttämättä kuuluvien ja luovuttamattomien oikeuksien pätevyyden, vahvistaen ja kohottaen sitä, vielä korkeampiin olentoihinkin (mikäli ihminen ajattelee sellaisia olevan); se tapahtuu siten, että hän kuvittelee olevansa samojen periaatteiden mukaan myöskin yliluonnollisen maailman kansalainen. -- Mikäli nimittäin on kysymys vapaudestani, niin ei minulla ole mitään velvoituksia jumalallisiin lakeihin nähden, joita minä voin tuntea pelkällä järjellä, paitsi jos olen itse voinut antaa niihin myöntymykseni (sillä vasta oman järkeni vapaudenlain nojalla minä muodostan käsityksen jumalallisesta tahdosta). Mitä tulee tasa-arvoisuuden periaatteeseen suhteissa kaikkein korkeimpaan maailmanolentoon paitsi Jumalaa, jommoisen olennon saattaisin ehkä ajatella olevaksi (jonkinlaisen suuren _aioonin_), niin ei ole olemassa mitään syytä, minkävuoksi -- jos minä asemassani teen velvollisuuteni samoin kuin tuo aioonikin omassa asemassaan -- minulle kuuluisi ainoastaan velvollisuus totella, mutta hänelle oikeus käskeä. -- Että tämä _tasa-arvoisuuden_ periaate ei sovellu (kuten vapauden periaate) ihmisen suhteeseen Jumalaan, se johtuu siitä, että tämä olento on ainoa, johon nähden velvollisuuskäsite kadottaa pätevyytensä.

Mitä taas tulee kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus-oikeuteen alamaisina, niin riippuu puheen ollessa _perintöaatelin_ sallittavuudesta kaikki siitä, täytyykö valtion myöntämän _arvon_ (että joku alamainen on arvosijalla ennen toista) käydä _ansion_ edellä vain päinvastoin. -- Nyt on ilmeistä, että jos arvo yhdistetään syntyperään, niin on aivan epävarmaa, seuraako sitä myös ansio (ammattitaito ja uskollisuus virassa). Näin ollen merkitsee se samaa kuin jos tuo arvo myönnettäisiin ilman mitään ansiota jollekin suositulle (esim. päällikön arvo), jommoista päätöstä yleinen kansantahto alkuperäisessä sopimuksessa (joka sittenkin on kaikkien oikeuksien perustus) ei tule koskaan tekemään. Sillä aatelismies (Edelmann) ei ole silti ilman muuta jalo mies (ein edler Mann). -- Mitä tulee _virka-aateliin_ (joksi korkeamman virkasäädyn arvoluokkaa voisi nimittää ja joka aateluus on hankittava ansioilla), niin ei siinä arvo liity omaisuutena henkilöön, vaan asemaan, eikä sillä loukata tasa-arvoisuutta; sillä kun asianomainen henkilö jättää virkansa, luopuu hän samalla arvostakin ja palaa jälleen kansan keskuuteen. (Tekijän huom.)

[7] Niitä ylhäisiä nimityksiä, joita hallitseville henkilöille usein on annettu (kuten Jumalan voideltu, Jumalan tahdon valvoja maan päällä tai Jumalan sijainen), on monasti moitittu karkeiksi, huimaiseviksi imarteluiksi, mutta -- näyttää minusta -- ilman syytä. -- On aivan erehdys, että ne välttämättä tekisivät maan päämiehen ylpeäksi; niiden täytyy häntä sisimmässään nöyryyttää, jos hänellä on ymmärrystä (kuten toki on edellytettävä) ja jos hän ajattelee, että hän on ottanut vastaan viran, joka on ihmiselle liian korkea, nimittäin huolenpidon kaikkein pyhimmästä mitä Jumalalla on maan päällä, _ihmisten oikeudesta_, ja että hänen täytyy joka hetki pelokkaasti ajatella, ettei vain missään kohden ole astunut tuota Jumalan silmäterää liian lähelle. (Tekijän huom.)

[8] Mallet du Pan kerskaa nerokkaalta kajahtelevalla, mutta ontolla ja asiattomalla puhetavallaan tulleensa monivuotisen kokemuksen jälkeen vihdoinkin vakuutetuksi Popen tunnetun lauselman totuudesta: "Kiistelkööt narrit parhaasta hallituksesta; paras on se, jota parhaiten hoidetaan." Jos tällä tarkoitetaan, että parhaiten hoidettu hallitus on parhaiten hoidettu, niin hän on Swiftin lausuman mukaan purrut rikki pähkinän ja saanut madon suuhunsa. Jos sillä taas tahdotaan sanoa, että se on myös paras hallitustapa, so. valtiojärjestys, niin se on kerrassaan väärin; esimerkit hyvistä hallituksista eivät näet todista mitään hallitustavasta. -- Kukapa onkaan hallinnut paremmin kuin ensim. Titus ja Marcus Aurelius, ja kuitenkin jätti toinen heistä jälkeensä seuraajakseen sellaisen miehen kuin Domitianuksen ja toinen Commoduksen, mikä ei olisi voinut tapahtua hyvän valtiojärjestyksen suojassa, koska mainittujen seuraajain kelvottomuus tuolle paikalle tunnettiin kyllin ajoissa ja hallitsijan valtakin oli riittävä syrjäyttämään heidät. (Tekijän huom.)

_Mallet du Pan_ (1749-1800) kirjoitti kiivaana vallankumouksen vastustajana kirjan _Ranskan vallankumouksesta ja sen kestävyydestä_. Yllämainittu lauselma on Popen teoksesta _Essay of man_.

[9] Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle kuninkaalle, joka hyväntahtoisesti ehdotti, että he ratkaisisivat keskinäisen riitansa kaksintaistelulla: "Seppä, jolla kerran on pihdit, ei ota käsin hehkuvaa rautaa ahjosta." (Tekijän huom.)

[10] Kansainoikeuden opettajat _Hugo Grotius_ (1583-1645) ja _Samuel von Pufendorf_ (1632-1694) ovat tunnettuja. _Emerich de Vattel_ (1714-1767), Sveitsin-ranskalainen, tutki leibnitziläis-wolffilaista filosofiaa, ryhtyi Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen, oli jonkun aikaa Saksin lähettiläänä Bernissä ja kirjoitti sarjan valtionfilosofisia julkaisuja, joista kuuluisin oli _Droit des gens_ (1758).

[11] Aeneis I, 294-96.

[12] Lopetetun sodan päätyttyä, kun rauha tehdään, ei kaiketi olisi kansalle sopimatonta, että kiitosjuhlan jälkeen määrättäisiin pidettäväksi katumuspäivä, jolloin valtion nimessä rukoiltaisiin taivaan armoa niiden suurten syntien tähden, joihin ihmissuku yhä vain tekee itsensä syypääksi, kun se ei halua sopeutua noudattamaan mitään lainalaista järjestysmuotoa suhteissa toisiin kansoihin, vaan riippumattomuudestaan ylpeänä käyttää mieluummin sodan raakalaiskeinoja (joilla kuitenkaan ei saavuteta sitä, mihin pyritään, nimittäin kunkin eri valtion oikeutta). -- Sodan aikana vietettävät kiitosjuhlat taistelussa saavutetun _voiton_ johdosta, virret, joita (hyvään israelilaiseen tapaan) veisataan _sotajoukkojen herralle_, eivät ole nekään vähemmän jyrkkänä vastakohtana ihmisten isän siveelliselle aatekuvalle, koska ne, paitsi välinpitämättömyyttä siitä tavasta, jolla kansat hakevat molemminpuolista oikeuttaan (se on jo kyllin surullinen tapa), osoittavat vielä iloakin siitä, että oikein paljon ihmisiä on tuhoutunut tai heidän onnensa murskattu. (Tekijän huom.)

[13] Tähän kohtaan on Kant liittänyt pitkähkön alahuomautuksen, joka koskee Kiinan nimeä ym., mutta suomentaja on pitänyt tarpeettomana sen ottamista suomalaiseen painokseen, koska se on verraten löyhässä yhteydessä varsinaisen tekstin sisällyksen kanssa.

[14] Luonnon koneistossa, johon ihminenkin (aistillisena oliona) kuuluu, ilmenee sellainen jo sen olemassaolon perustuksena oleva muoto, jota emme voi tehdä itsellemme käsitettäväksi muuten kuin ajattelemalla sen takana olevaksi jonkun sitä ennakolta määräävän maailman-alkuunpanijan tarkoituksen. Tämän alkuluojan ennaltamääräämistä nimitämme yleensä (jumalalliseksi) _kaitselmukseksi_, ja, mikäli se asetetaan maailman _alkuun, perustavaksi kaitselmukseksi; (providentia conditrix; semel jussit, semper parent. -- Augustinus)_; jos taas ajattelemme, että se on vakinaisesti pitämässä luonnon _kulkua_ yleisten tarkoituksenmukaisuuden lakien puitteissa, sanomme sitä _vallitsevaksi kaitselmukseksi (providentia gubernatrix)_; edelleen erityisten tarkoitusperien nojalla, joita ihminen ei voi ennakolta nähdä, vaan ainoastaan tuloksesta aavistaa, _johtavaksi kaitselmukseksi (providentia directrix)_; vihdoin, riippuen yksityisistä tapahtumista käsitettyinä jumalallisiksi tarkoituksiksi, emme enää nimitäkään sitä kaitselmukseksi, vaan _sallimukseksi (directio extraordinaria)_. Ihminen osoittaa muuten houkkamaista julkeutta, jos hän pyrkii kulloinkin tietämään, mikä on luettava viimeksimainittuun lajiin, katsottava sallimukseksi (joka itse asiassa viittaa ihmeisiin, vaikkakaan kyseessäolevia tapahtumia ei ihmeiksi nimitetä) sillä onhan luonnotonta ja kerrassaan itserakasta päättää yksi yksityinen tapahtuma johtuvaksi vaikuttavan alkusyyn erikoisesta perusaatteesta (arvella, että tuo tapahtuma on itse tarkoitus eikä jonkun toisen, meille aivan tuntemattoman tarkoituksen pelkkä luonnonmekaaninen syrjävaikutus), niin hurskailta ja nöyriltä kuin tuontapaiset päättelyt ulkonaisesti saattavatkin kuulostaa.

Niinikään on kaitselmuksen jaoittelu (_aineellisesti_ katsoen), mikäli se kohdistuu _oloihin_ maailmassa, väärä ja itseään vastaan sotiva, jos erotetaan _yleinen_ ja _erityinen_ kaitselmus (jommoisen erotuksen mukaan se esim. sisältäisi huolenpidon lajin säilymisestä luomakunnassa, mutta jättäisi yksilöt sattuman varaan); sillä siinä mielessähän sitä juuri nimitetäänkin yleiseksi, ettei yhdenkään ainoan olion ajateltaisi olevan sen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Otaksuttavasti onkin tällöin ajateltu kaitselmuksen jaoittelua (_muodollisesti_ katsoen) sen tarkoituksien toimeenpanotavan mukaan, nimittäin _varsinaiseen_ (esim. luonnon vuotuinen kuoleutuminen ja jälleenherääminen vuodenaikain vaihtelun mukaan) ja _erikoisluontoiseen_ (esim. kun merivirrat kuljettavat puita jäärannikoille, jossa niitä ei voi kasvaa, sikäläisten asukasten tarpeiksi, jotka eivät ilman voisi elää), jolloin, vaikka voimmekin hyvin selittää näiden ilmiöiden fyysillis-mekaaniset syyt (esim. että lämpimäin maiden virtain partailla kasvavat puut kaatuvat noihin jokiin ja sitten joutuvat esim. Golf-virran kuljetettaviksi edelleen), meidän ei tarvitse silti jättää huomiotta tarkoituksellisuus-syytäkään, joka viittaa jonkin luontoa vallitsevan viisauden huolenpitoon.