Part 8

Mitä taas tulee siihen kouluissa tavalliseen selitykseen, että joku jumalallinen osuus _liittyisi_ tai myötävaikuttaisi (_concursus_) aistimaailmassa tapahtuvaan vaikutukseen, niin se kumminkin on hylättävä. Sillä rinnastaa eriluontoisia asioita (_gryphes iungere equis_) ja antaa sen, joka itse on maailmassa tapahtuvain muutosten täydellinen alkusyy, _täydentää_ omaa ennaltamäärättyä huolenpitoaan maailman kulun kestäessä (joka huolenpito siis olisi ollut puutteellinen), sanoa esimerkiksi, että lääkäri on _lähinnä Jumalaa_ parantanut sairaan, siis ollut parantamisessa apuna, -- tämä on _ensinnäkin_ itsessään ristiriitaista. Sillä _causa solitaria non iuvat_. Jumala on lääkärin niinkuin kaikkien hänen parannuskeinojensakin alkulähde ja niinpä täytyy meidän, jos mielimme päästä aina kaikkein korkeimman, meille teoreettisesti käsittämättömän perussyyn perille, lukea vaikutus _kokonaisuudessaan_ hänen työksensä. Tai sitten voimme panna sen _kokonaisuudessaan_ lääkärinkin ansioksi, sikäli kuin seuraamme tuota tapahtumaa maailmansyiden sarjassa, mahdollisena selittää luonnon järjestyksen mukaisesti. _Toiseksi_ tuhoaa tuollainen ajatustapa vielä kaikki varmat perusteet vaikutusten arvostelemiseksi. Mutta _siveellis-käytännöllisessä_ tarkoituksessa (joka siis suuntautuu tykkänään yliaistilliseen) -- esim. kun uskotaan, että Jumala meille käsittämättömilläkin keinoilla täydentää meidän omassa oikeudenharjoituksessamme ilmenevät puutteet, kunhan vain mielialamme on ollut oikea, jonkavuoksi me emme saa laiminlyödä mitään pyrkiessämme toteuttamaan hyvää -- on jumalallisen myötävaikutuksen (_concursus_) käsite varsin sopiva, jopa välttämätönkin; tällöin on kuitenkin itsestään ymmärrettävää, että kenenkään ei pidä koettaa tähän nojaten _selittää_ hyviä tekoja (maailmassa sattuneina tapahtumina), sillä se on yliaistillisten asiain luuloteltua teoreettista käsittämistä ja semmoisena mahdotonta. (Tekijän huom.)

[15] Kaikista elintavoista on _metsästyselämä_ epäilemättä enimmän sivistyneiden järjestysmuotojen vastainen, koska perheet, joiden tällöin täytyy eristäytyä, _vieraantuvat_ pian toisistaan ja niinmuodoin hajautuneina laajoihin metsiin, pian myös _vihollistuvat_ keskenään, kun jokainen niistä tarvitsee paljon alaa ravinnon ja vaatetuksen hankkimiseen. -- _Nooan verikielto_, I Moos. IX, 4-6 (jota juutalaiskristityt, silloin tällöin toistaen, myöhemmin käyttivät ehtona vasta pakanuudesta kääntyneille kristityillekin, vaikkakin toisessa mielessä, Apost. Teot XV, 20, XXI, 25) ei näytä alunperin olleen mikään muu kuin _metsästyselämän_ kielto, koskapa metsästäjäelämässä usein pakosta joutuu syömään lihaa raakana, joten jälkimmäisen ohella samalla tulee edellinenkin kielletyksi. (Tekijän huom.)

[16a] Saattaisi kysyä: Jos luonto on tahtonut, että nämä jäärannat eivät saisi jäädä asumattomiksi, niin miten käy niiden asukkaiden, jos luonto joskus (kuten on odotettavissa) ei enää kuljettaisikaan heille ajopuita? Onhan nimittäin luultavaa, että kulttuurin edistyessä lämpimien seutujen alkuasukkaat käyttävät paremmin jokiensa partailla kasvavat puut eivätkä anna niiden kaatua jokiin ja sitä tietä uiskennella mereen. Vastaan tähän: _Ob-joen_, Jenisein, Ljenan ym. jokivarsien asujamet kuljettavat heille silloin puut kauppatavarana saaden vastikkeeksi niitä eläinkunnan tuotteita, joista meri jäärantain tienoilla on niin rikas, kunhan luonto vain ensin on pakottanut heidät elämään rauhassa keskenään. (Tekijän huom.)

[16b] _Friedrich Bouterwek_ (1766-1828), filosofian professori Göttingenissä, runoilija. Kant mainitsee hänelle toukok. 7 p. 1793 kirjoittamassaan kirjeessä kiittäen siitä "iloisesta ja henkevästä mielialasta, jonka Teidän runonne ovat usein minulle tyydytyksekseni suoneet".

[17] _Uskontojen erilaisuus_ -- kummallinen sanapari! Aivan kuin puhuisi myöskin eri _moraaleista_. Voi tosin olla historiallisia eri _uskonlajeja_, jotka eivät kuulu uskontoon, vaan sen edistämiseksi käytettyjen oppineisuuden alalle kallistuvien keinojen historiaan, ja niinikään eri _uskontokirjoja_, mutta vain yksi ainoa, kaikille ihmisille kaikkina aikoina pätevä _uskonto_. Ensinmainitut eivät siis voine sisältää mitään muuta kuin uskonnon apukeinoja, jotka ovat satunnaisia ja voivat vaihdella eri aikojen ja paikkojen mukaan. (Tekijän huom.)

[18] Järjen luvallisuuslakeihin kuuluu antaa vääryyttäkin sisältävän julkisen oikeuden pysyä voimassaan toistaiseksi, kunnes kaikki on joko itsestään kypsynyt täydellistä mullistusta varten tai rauhallisin keinoin siihen valmistettu; sillä onhan kuitenkin _oikeudellinen_, jos kohta vähemmässä määrin oikeudenmukainen valtiojärjestys parempi kuin olematon, jommoinen kohtalo (anarkia) olisi seurauksena _liian kiireellisestä_ uudistuksesta. -- Valtioviisauden on siis asiain nykyisellään ollen omaksuttava velvollisuudekseen pyrkiä uudistuksiin, jotka vastaavat julkisen oikeuden ihannetta; vallankumouksia taas, milloin luonto nostattaa ne itsestään, ei sen ole käytettävä vielä suuremman sorron kaunistelemiseksi, vaan niissä on kuultava luonnon kehoitus pyrkiä perinpohjaisilla uudistuksilla aikaansaamaan vapauden periaatteille rakennettu laillinen valtiojärjestys, jommoinen on ainoa kestävä. (Tekijän huom.)

[19] Joskin vielä saattaisi epäillä jonkunlaisen ihmisluontoon juurtuneen, saman valtion piirissä yhdessä elävissä _ihmisissä_ asuvan häijyyden olemassaoloa ja löytää jossakin määrin todenmukaisuutta arvelulle, että ihmisten ajatustavassa esiintyvien lainvastaisten ilmiöiden syynä onkin se, että kulttuuri ei ole vielä kehittynyt kyllin pitkälle (siis raakuus), niin pistää tuo häijyys silmiin ainakin _valtioiden_ ulkonaisissa suhteissa toisiinsa peittelemättömän ja epäämättömän selvästi. Kunkin valtion omassa piirissä verhoaa sitä yhteisten lakien pakko, kun kansalaisten taipumusta keskinäiseen väkivaltaisuuteen voimakkaasti ehkäisee toinen, suurempi valta, nimittäin hallitusmahti, mikä ei ainoastaan anna olosuhteille kokonaisuudessaan jonkunlaista moraalista silausta (_causae non causae_), vaan helpottaa todella myös siveellisen taipumuksen kehittymistä suoranaiseksi kunnioitukseksi oikeutta kohtaan siten, että lainvastaisten taipumusten puhkeamisen tielle tulee asetetuksi sulku.

Jokainenhan luulee näet itsestään, että hän kyllä pitäisi pyhänä ja seuraisi uskollisesti oikeuden aatetta, jos hän vain voisi odottaa samaa kaikilta muiltakin, minkä viimeksimainitun seikan hallitus hänelle osittain takaakin, joten samalla tulee astutuksi pitkä askel moraalisuutta kohti (vaikkakaan ei vielä moraalinen askel), kohti uskollisuutta velvollisuusaatteelle sen itsensä tähden, ajattelematta mahdollista palkintoa. -- Mutta kun itsekukin, samalla kun ajattelee hyvää itsestään, kuitenkin edellyttää kaikissa muissa pahoja aivoituksia, lausuu jokainen siten molemminpuolisesti arvostelunsa toisestaan: etteivät he _tosioloissa_ ole juuri kelvollisia yksikään (jääköön pohtimatta, mistä tämä johtuu; ainakaan ei siitä voi syyttää ihmisen _luontoa_, jos kerran ihminen on vapaa olento). Mutta kun kumminkin jo ihmisen oikeuden aatetta kohtaan tuntema kunnioituskin, josta hän ei millään muotoa voi riistäytyä irti, on mitä juhlallisimpana vahvistuksena sille teorialle, jonka mukaan meillä on kyky sopeutua siihen, niin huomaa jokainen, että hänen omasta puolestaan pitäisi toimia sen mukaisesti, tehköötpä toiset siinä suhteessa miten hyvänsä. (Tekijän huom.)

[20] Kantin mielilauselma, suomeksi: Älä väisty onnettomuutta, vaan astu sitä uskaliaammin sitä vastaan. -- Vergilius, Aeneis VI, 95.

[21] Todisteita tuommoisista toiminnanohjeista voi löytää herra hovineuvos Garven tutkielmasta "Moraalin yhteensoveltamisesta politiikan kanssa", 1788. Tämä kunnioitettava oppinut tunnustaa heti alussa, ettei hän voi antaa tuohon kysymykseen tyydyttävää vastausta. Mutta hyväksyä silti selitys, jos kohta myöntämällä, ettei voi täysin kumota sitä vastaan nousevia vastaväitteitä, näyttää kuitenkin niitä kohtaan, jotka ovat hyvin taipuvaisia käyttämään sitä väärin, suuremmalta myötenantamiselta kuin kenties olisi otollista. (Tekijän huom.)

[22] 1700-luvun.

[23] "Liian myöhään viisastuvat frygialaiset." (Vanha sananparsi.)