Part 6

Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa. Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen (kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.

... jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin -- kuten eräs muinaisajan mies sanoi -- tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää niitä.

... niin että _filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille_, joka toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan, pitäen sitä haaveiluna.

Hobbesin lause: _status hominum naturalis est bellum omnium in omnes_ (ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan) ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: _est status belli_ etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään, että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien alaisina, vakinaisesti olisi olemassa _vihollisuuksia_, niin on ainakin heidän _asemansa (status juridicus)_, so. ne olosuhteet, joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan toinen lauselma: _exeundum esse e statu naturali_, on edellisestä johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.

Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet, jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan) levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet sen katseluun).

Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa maailmalle ikuisen rauhan.

5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).

... niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän, joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään _yleismaailmalliseen_ valtiojärjestöön tai -- jos tuollainen yleisen rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa, milloin se vie hirveämpään despotismiin -- täytyy tuon hädän ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta joka kumminkin on yhteisesti sovitun _kansainoikeuden_ mukainen oikeudellinen _liittokuntatila_.

Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen, aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä tuhoava apukeino, -- kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä, jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen, nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen, ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin, siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.

Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä, mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen) kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä niinsanotun _Euroopan valtain tasapainon_ ylläpitämä jatkuva yleinen rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se _Swiftin_ talo, jonka joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se heti luhistui.

6. Lähde: Oikeusoppi (1797).

55 §.

Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista) herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on _omiin alamaisiinsa_, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan, tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne lähettää?

Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä kuinka haluaa.

Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten _tuottamia_, että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin, hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.

Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin nähden, jotka voivat olla ihmisen _omaisuutta_, mutta sitä ei kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen vaaranalaista palvelustaan.

Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan _velvollisuudesta_ kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä, minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.

56 §.

Valtioiden luontaistilassa on _oikeus sotaan_ (vihollisuuksiin) valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan -- nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän puolelta -- omalla _voimallaan_, koska se ei voi tuossa tilassa tapahtua _oikeudenkäynnillä_ (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan sovitetaan oikeudellisessa tilassa). -- Paitsi toimivana loukkauksena ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen vihollisuus, esiintyy se _uhkana_. Tähän kuuluu joko ensiksi suoritettu _varustelu_, johon perustuu oikeus _ehättää edelle (ius praeventionis)_, tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla) _pelottavaksi_ kasvava toisen valtion _valta (potentia tremenda)_. Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä _olotila_, ennenkuin _voimakkaampi_ on ryhtynyt mihinkään _tekoon_, ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen. Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.

Mitä tulee _toimivaan loukkaukseen_, joka oikeuttaa sodan, niin siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, _hyvityksenotto (retorsio)_, joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan irtisanomista (_sodanjulistus_); sillä jos kerran tahdomme nähdä sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta vastaavaa, nimittäin _hyväksymistä_ sille toisen asianosaisen selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.

57 §.

Oikeus sodassa on kansainoikeuden kysymyksistä juuri se, joka tuottaa enimmän vaikeutta jo tahdottaessa muodostaa siitä käsitystä ja ajatella jotakin lakia vallitsevaksi tuossa laittomuuden tilassa (_inter arma silent leges_), joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Tuollainen laki olisi kai tämänkaltainen: sotaa on käytävä sellaisten periaatteiden mukaan, joita noudattaen jää vielä mahdollisuus luopua tuosta valtioiden luonnontilasta (niiden välisiin ulkonaisiin suhteisiin nähden) ja siirtyä oikeudelliseen tilaan.

Mikään riippumattomain valtioiden välinen sota ei voi olla _rankaisusota (bellum punitivum)_. Sillä rankaisu tulee kysymykseen vain ylemmän (_imperantis_) suhteessa alaiseensa (_subditum_), mikä ei ole valtioiden keskinäinen suhde. Mutta se ei voi liioin olla _hävitys- (bellum internecinum) eikä kukistamissota (bellum subiugatorium)_, joka moraalisesti tuhoaisi valtion (sen kansa kun tällöin joko sulautuisi voittajan kanssa yhdeksi joukoksi tai vaipuisi orjuuteen). Ei niin, että tämä valtion hätäkeino päästä rauhan tilaan olisi itsessään valtion oikeuden vastainen, vaan koska kansainoikeuden aatetta seuraa ainoastaan ulkonaisen vapauden periaatteiden mukainen antagonismin käsite, joka vapaus tarkoittaa omillaan säilymistä, kun taas tuohon aatteeseen ei sovellu mitään valtaustapoja, jommoiset toisen valtion laajentaessa mahtiaan voivat olla uhkaavia toiselle.

Kaikki puolustuskeinot ovat luvallisia valtiolle, jota vastaan soditaan, paitsi sellaiset, joiden käyttäminen tekisi sen alamaiset kykenemättömiksi olemaan valtion kansalaisia, sillä tällöin tulisi valtio itsekin samalla kykenemättömäksi esiintymään persoonana valtioiden keskinäisissä suhteissa kansainoikeuden mukaan (henkilönä, joka olisi osallinen yhtäläisiin oikeuksiin kuin toisetkin). Tuommoisiin keinoihin sisältyy: omien alamaistensa käyttäminen urkkijoina, näiden, vieläpä ulkolaistenkin käyttäminen salamurhaajina, myrkynsekoittajina (johon luokkaan kaiketi voisi lukea niinsanotut tarkk-ampujat, jotka vaanivat yksityistä henkilöä väijyksissä) taikkapa vain väärien tietojen levittäjinäkin; sanalla sanoen sellaisiin salakavaliin keinoihin turvautuminen, jotka hävittäisivät sen luottamuksen, jota vaaditaan pysyväisen rauhan vastaiseen rakentamiseen.

Sodassa on lupa määrätä voitetulle viholliselle hankintoja ja pakkoveroja, mutta ei ryöstää kansaa, so. riistää yksityisiltä henkilöiltä heidän omaansa (se olisi näet rosvousta, sillä eihän sotaa käynytkään voitettu kansa, vaan valtio, jonka vallan alainen se oli, _käyttäen kansaa_ välineenä), vaan _määrätä maksuja_ sitä varten kirjoitettuja kuitteja vastaan, jotta maan tai maakunnan kannettavaksi pantu rasitus voitaisiin rauhan tullen suhteellisesti jakaa.

58 §.

Oikeus _sodan jälkeen_, so. rauhansopimusta tehtäessä ja sen seurauksiin nähden, on siinä, että voittaja laatii ehdot, jonka tapahduttua, jotta niistä päästäisiin yksimielisyyteen voitetun kanssa ja saataisiin rauhanpäätös syntymään, tehdään _sopimuskirjoja_; tällöin on huomattava, ettei voittaja vetoa mihinkään luuloteltuun oikeuteensa, arvostelemalla vastustajan puolelta tapahtuneen oletetun loukkauksen nojalla, mitä hänen sopii tehdä, vaan että hän jättää tämän kysymyksen siksensä, nojautumalla valtaansa. Sentähden voittaja ei voi vaatia sotakustannusten suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin, koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi ja siten taas puolestaan tehneeksi loukkauksen. Tähän kuuluu myöskin vankien vaihto (jota ei ole perustettava minkäänlaiseen vapaaksiostoon), katsomatta lukumäärän samansuuruisuuteen.

Voitettu valtio tai sen alamaiset eivät menetä maan tultua vallatuksi valtiollista ja kansalaisvapauttansa, niin että edellinen alennettaisiin alusmaan, jälkimmäiset maaorjain asemaan; muutoin olisikin näet sota ollut rankaisusota, mikä sisältää itsessään ristiriidan. -- _Alusmaan_ eli voittomaan muodostaa kansa, joka tosin omistaa oman valtiojärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja alueensa, jolla johonkin toiseen valtioon kuuluvat ovat vain muukalaisia, mutta johon nähden viimeksimainittu valtio kuitenkin käyttää ylintä _toimeenpanovaltaa_. Jälkimmäistä nimitetään _emävaltioksi_. Tämä hallitsee tytärvaltiota, joka kuitenkin (oman eduskuntansa kautta, ehkä varakuninkaan puheenjohdolla) itse hoitaa hallintoaan (_civitas hybrida_).

Vielä vähemmin voi _maaorjuutta_ ja sen oikeudellisuutta johtaa kansain voittamisesta sodalla, koska tätä varten täytyisi olettaa rankaisusotaa. Kaikkein vähimmin perinnöllistä maaorjuutta, joka on yleensäkin luonnoton, sillä syyllisyys jonkun rikoksesta ei voi periytyä.

Että rauhansopimukseen liittyy myöskin _armahdus_, se kuuluu jo sen käsitteeseen.

59 §.

_Rauhan oikeus_ on: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on sota, eli _puolueettomuuden_ oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus _takeisiin_, 3) useampien valtioiden keskinäisen _yhtymisen_ (liittoutumisen) oikeus, _puolustautuaksensa_ yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai sisäistä suurenemista varten.

60 §.

Valtion oikeus _vääryyttä tekevää vihollista_ vastaan on rajaton (ei tosin laadultaan, vaan laajuudeltaan, so. määränsä puolesta), nimittäin siten, että loukattu valtio ei tosin saa käyttää _kaikkia_ keinoja, vaan kumminkin luvallisia keinoja siinä määrin kuin sen voimat myöten antavat, puolustaakseen sitä, mikä on sen omaa. -- Mutta mikä on sitten _vääryyttä tekevä vihollinen_ kansainoikeuden käsitteiden mukaan, jonka vallitessa, kuten ylipäänsä luonnontilassa, jokainen valtio on oman asiansa tuomari? Se on sellainen, jonka julkisesti (joko sitten sanallisesti tai teossa) ilmaistu tahto paljastaa perusohjeen, jonka mukaan, jos siitä tehtäisiin yleinen sääntö, rauhan tila kansain kesken ei olisi mahdollinen, vaan luonnontilan täytyisi tulla ikuisesti jatkuvaksi. Samaan lajiin kuuluu julkisten sopimusten loukkaus, jonka voi edellyttää koskevan kaikkien kansojen oloihin, joiden vapautta sillä uhataan ja joille se on kehotuksena yhtymään moista ilkivaltaa vastaan ja ottamaan asianomaiselta siihen käytettävä voima pois, mutta _ei_ silti liioin _tarkoituksella jakaa tuon loukkaajan alue keskenään_, ikäänkuin pimittää kokonainen valtio maan päältä, sillä se olisi vääryys kansaa kohtaan, joka ei voi menettää alkuperäistä oikeuttaan liittyä yhteiseksi kansaksi, minkätähden sen olisi sensijaan annettava omaksua valtiojärjestys, joka on luonnostaan sotaisten taipumuksien vastainen.

Käsite "vääryyttä tekevä vihollinen luonnontilassa" on muuten _liikasanaisuutta_, sillä luonnontila on itsessään vääryyden tila. Oikeamielinen vihollinen olisi se, jota vastustaessani minä puolestani tekisin väärin; mutta tällöinhän se ei olisikaan minun viholliseni.

61 §.

Kun kansain luonnontila samaten kuin yksityistenkin ihmisten on sellainen olotila, josta pitää luopua, päästäkseen lainalaiseen tilaan, niin on ennen tämän muutoksen tapahtumista kansain kaikki oikeus ja kaikki valtioiden ulkonainen "minun" ja "sinun", mitä käy sotimalla hankkiminen ja hallussaan pitäminen, vain _väliaikaista_, ja se voi tulla _lopullisesti_ päteväksi ja todelliseksi _rauhan tilaksi_ ainoastaan yleisessä _valtioiden yhtymässä_ (joka on verrattava siihen yhtymiseen, joka tekee kansasta valtion). Mutta kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin on itse _ikuinen rauha_ (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä) tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitävastoin niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan, joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä, jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen toteuttaa.

Tuollaista muutamien _valtioiden yhtymää_ rauhan säilyttämiseksi voidaan nimittää _vakinaiseksi valtainkongressiksi_, johon jokaisella läheisellä valtiolla on oleva vapaus liittyä osanottajaksi. Tämäntapainen yhtymä (ainakin rauhan säilyttämistä tarkoittavien kansainoikeuden muodollisuuksien puolesta) olikin olemassa vielä tämän vuosisadan[22] ensimmäisellä puoliskolla Haagissa johtavien valtioiden kokouksena, jossa useimpien eurooppalaisten hovien ja kaikkein pienimpäin tasavaltainkin ministerit esittivät valituksiansa niiden sotatoimien johdosta, jotka kutakin olivat kohdanneet toisten puolelta, pitäen siten koko Eurooppaa ikäänkuin yhtenä ainoana liittovaltana, jonka he omaksuivat julkisissa riidoissaan jonkunlaiseki sovintotuomariksi. Myöhemmällä ajalla taas on kansainoikeus jäänyt elämään vain kirjoissa, mutta hävinnyt neuvoskunnista, tai se on mielivallan jo tapahduttua kätketty todistelujen muodossa arkistojen pimentoon.

_Kongressilla_ ymmärretään muuten tässä ainoastaan eri valtioiden ehdonvaltaista yhtymää, joka milloin tahansa _voi hajaantuakin_, eikä sellaista, joka (kuten Amerikan valtioiden yhtymä) rakentuu valtiosäännön pohjalle ja on sentähden hajoittamaton. Ainoastaan tuollaisen yhtymän avulla on toteutettavissa perustettavan kansojen yhteisen oikeuden aate, jossa ratkaistaisiin niiden riitaisuudet siviilioikeuden tapaan, aivan kuin oikeudenkäynnillä, eikä barbaarisesti (raakalaisten tavoin), nimittäin sodalla.

Meissä oleva siveellis-käytännöllinen järki ilmaisee nyt peruuttamattomana vetonaan: _älköön olko sotaa_ -- ei minun ja sinun välilläsi luonnontilassa eikä meidän välillämme valtioinakaan, jotka, jos kohta ovatkin sisällisesti lainalaisia, kumminkin ulkonaisesti (suhteissa toisiinsa) ovat laittomuuden tilassa; sillä tuommoinen keino ei ole se, jota käyttäen kunkin on haettava oikeuttaan. Ei siis ole enää kysymys siitä, onko ikuinen rauha oleva vai olematon ja emmekö kenties pety tietopuolisessa arvostelussamme, jos oletamme edellisen vastauksen oikeaksi; vaan meidän on meneteltävä siten kuin se olisikin olevaa, mikä ehkä ei sitä olekaan, perustettava toimintamme siihen ja vaikutettava sellaisen valtiosäännön hyväksi, joka näyttää meistä tarkoitukseen kelvollisimmalta (kenties ylt'yhteisesti kaikkien valtioiden tasavaltaisuuden hyväksi), saadaksemme sen toteen ja tehdäksemme lopun tuosta mielettömästä sotimisesta, jota kaikki valtiot poikkeuksetta ovat tähän asti pitäneet päätarkoituksenaan, kohdistaen niin ollen siihen sisäisetkin toimensa. Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toiminnanohjeeksemme vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus. Jos taas otaksuisimme omassa itsessämme olevan siveyslain petolliseksi, synnyttäisi se inhoa herättävän toiveen olla mieluummin vailla kaikkea järkeä ja katsoa joutuneensa periaatteittensa mukaisesti sysätyksi muiden eläinluokkain joukossa samaan luonnon koneellisuuden järjestelmään.

Voimme sanoa, että tämä yleinen ja jatkuva rauhan rakentaminen ei ole ainoastaan osana oikeusopista pelkän järjen rajoissa, vaan koko sen lopullisena päämääränä. Sillä rauhan tila yksistään on _lakien_ turvin taattu olotila, joka järjestää lähekkäin asuvan ihmisryhmän omistussuhteet, siis sellaisten, joita yhdistää sama yhteinen järjestysmuoto. Mutta tämän järjestetyn olomuodon sääntöjä ei ole johdettava niiden kokemuksesta, jotka ovat tähän asti sen suojassa parhaiten viihtyneet, jonkinlaiseksi ohjeeksi toisille, vaan ne on saatava järjen avulla _a priori_ siitä ihanteesta, joka ylipäänsä vastaa ihmisten oikeudellista yhteyttä yleisten lakien alaisina, sillä kaikki esimerkit (koska ne voivat vain selittää, mutta eivät todistaa mitään) ovat pettäviä ja niin ollen epäilemättömästi kaipaavat metafysikkaa, jonka välttämättömyyden juuri ne, jotka sitä pilkkaavat, kumminkin varomattomasti kyllä itse tunnustavat, sanoessansa esimerkiksi, niinkuin usein tapahtuu: "Paras valtiojärjestys on se, jonka mukaan valta ei ole ihmisillä, vaan laeilla." Sillä mikäpä voi olla enemmän metafyysillisesti jalostettu kuin juuri tämä aate, jolla yhtäkaikki noiden yllämainittujen oman väitteen mukaan, on mitä taatuin objektiivinen realiteetti, mikä on esiintulevissa tapauksissa helposti osoitettavissakin, ja joka yksistään -- jollei sitä yritetä toimeenpanna ja toteuteta vallankumouksellisesti, yhdellä hyppäyksellä, so. tähänastisen virheellisen järjestelmän väkivaltaisella kumoamisella (sillä tällöin tuhoutuisi hetkeksi vaiheaikana kaikki oikeudellinen järjestys), vaan vähittäisillä uudistuksilla lujien periaatteiden mukaan -- voi johtaa, yhtämittaisesti sitä lähenemällä, korkeimpaan valtiolliseen hyvään, ikuiseen rauhaan.

7. Lähde: Antropologia (1798).