Part 5

Kun jätän kaiken julkisen oikeuden _aineellisen_ sisällyksen (erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva), semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat, lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se _julkisuuden muoto_, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen, koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta (jota voi ajatella ainoastaan _yleisesti tunnettuna_) eikä siis mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.

Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella, ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti käytettävän, järjestä _a priori_ löytyvän arvosteluperusteen, jona jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (_praetensio iuris_) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen kokeella heti havaittavana.

Erotettuamme pois kaiken kokemusperäisen, mitä valtio- ja kansainoikeuden käsite sisältää (jommoiseen kuuluu ihmisluonnon häijyys, joka tekee pakon välttämättömäksi), voimme nimittää seuraavaa lauselmaa julkisen oikeuden _transcendentaaliseksi yleiskaavaksi_:

"Kaikki toisten ihmisten oikeuteen kohdistuvat toimet, joiden perusohje ei siedä julkisuutta, ovat vääriä."

Tätä periaatetta ei ole katsottava ainoastaan _eetilliseksi_ (siveysoppiin kuuluvaksi), vaan sitä on pidettävä myös _juridisena_ (ihmisten oikeutta koskevana). Sillä sellainen toiminnanohje, jota minä en voi _saattaa tunnetuksi_, tekemättä samalla tyhjäksi omaa tarkoitustani, vaan joka pitää kaikin mokomin _salata_, jos sen mieli onnistua, ja jota minä en voi _julkisesti tunnustaa_, ärsyttämättä tällä teolla kaikkia muita auttamattomasti aikeitani vastustamaan, -- se ei voi nostattaa tuota välttämätöntä ja yleistä, siis _a priori_ havaittavaa kaikkien vastatoimintaa minua vastaan mistään muusta syystä kuin siitä, että se uhkaa jokaista vääryydellä. -- Tuo periaate on edelleen yksinomaan _kielteinen_, toisin sanoen se ilmaisee asian vain negatiivisen huomion välityksellä: mikä _ei ole oikein_ toisia kohtaan. -- Se on selviön tavoin todistamatta varma ja sitäpaitsi helppo käyttää, niinkuin selviää seuraavista julkisen oikeuden esimerkeistä.

1. _Mitä tulee valtio-oikeuteen (ius civitatis)_, sisäiseen nimittäin, niin siinä esiintyy kysymys, jota monet pitävät vaikeana ratkaista, vaan jonka transcendentaalinen julkisuuden perusaate ratkaisee varsin helposti: "Onko kapina oikeudenmukainen keino kansan käytettäväksi niinsanotun tyrannin (_non titulo, sed exercitio talis_) kukistamiseen?" Kansan oikeuksia on loukattu, ja hän (tyranni) ei kärsi mitään vääryyttä siinä, että hän menettää kruununsa; tämä on epäilemätöntä. Mutta tästä huolimatta on mitä suurimmassa määrässä väärin alamaisten puolelta hakea oikeuttaan tällä tavalla, ja yhtä vähän he voivat valittaa vääryyttä, jos he joutuisivat tuossa taistelussa häviölle ja perästäpäin saisivat kärsiä siitä kovimman rangaistuksen.

Tästä voi nyt järkeillä moninkin tavoin puolesta ja vastaan, jos tahtoo ratkaista asian oikeusperusteiden dogmaattisella johtelulla; mutta julkisen oikeuden transcendentaalinen julkisuuden perusaate suoriutuu ilman tätä laajaperäisyyttä. Sen mukaan kysyy kansa itseltään ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa, tokko se uskaltaisi saattaa yleisesti tiedoksi mahdollisen kapina-aikeen perusohjetta. On helppo huomata, että jos valtiojärjestystä luotaessa tahdottaisiin varata tilaisuus harjoittaa joissakin esiintulevissa tapauksissa väkivaltaa päämiestä kohtaan, niin täytyisi kansan vaatia itselleen oikeudellista valtaa päämieheen nähden. Mutta silloin tämä ei olisikaan päämies tai, jos kumpainenkin seikka pantaisiin valtiojärjestyksen edellytykseksi, ei sen aikaansaaminen olisi mahdollistakaan, mikä kuitenkin oli kansan tarkoituksena. Kapinan epäoikeudellisuus käy siis selville siitä, että sen perusohje, _jos se julkisesti tunnustettaisiin_, tekisi mahdottomaksi oman tarkoituksensa. Se olisi siis välttämättä pidettävä salassa. -- Mutta juuri tämä salaaminen ei olisikaan välttämätöntä valtionpäämiehen puolelta. Hän voi vapaasti ilmoittaa, että hän tulee rankaisemaan jokaisen kapinan johtajat kuolemalla, uskokootpa nämä vaikka kuinka, että hän puolestaan on ensiksi rikkonut perustuslakia. Kun hän nimittäin on tietoinen siitä, että hänellä on _vastustamaton_ ylivalta (mikä on semmoisena hyväksyttäväkin jokaiseen valtio- ja yhteiskuntajärjestykseen, koska se, jolla ei ole kylliksi valtaa suojella jokaista kansan jäsentä toisia vastaan, ei ole myöskään oikeutettu heitä käskemään), niin ei hänen tarvitse pelätä, että hän saattamalla perusohjeensa tunnetuksi tekisi tyhjäksi oman tarkoituksensa; tämän kanssa sopii varsin hyvin yhteen sekin, että jos kapina onnistuisi kansalle, tuon päämiehen täytyisi palata jälleen alamaisen asemaan, hänen ei sopisi liioin aloittaa takaisinvaltauskapinaa eikä hänen toiselta puolen myöskään tarvitsisi pelätä edesvastuuseen joutumista entisestä valtionhoidostaan.

2. _Kansainoikeutta koskevaa_. -- Ainoastaan edellyttämällä jonkunlaista oikeudellista tilaa (so. sellaisia ulkonaisia ehtoja, joilla oikeus todella voi tulla ihmisen osaksi) voi olla puhetta kansainoikeudesta; sillä julkisena oikeutena sisältyy jo sen käsitteeseen sellaisen yleisen tahdon ilmeneminen, joka määrää itsekullekin hänen omansa, ja tämä _status iuridicus_ on saatava ilmi jostakin sopimuksesta, joka ei sentään saa (kuten se, josta valtio syntyy) perustua pakkolakeihin, mutta voi kumminkin olla myös sopimus _jatkuvasti vapaasta_ yhteenliittymisestä, kuten yllämainittu eri valtioiden valtioliittoa koskeva. Sillä ilman minkäänlaista _oikeudellista tilaa_, joka yhdistää tehoisasti eri henkilöt (fyysilliset tai moraaliset), toisin sanoen luonnontilassa, ei voi olla muuta kuin ainoastaan yksityisoikeus. -- Tässäkin tulee nyt esille politiikan ja moraalin ristiriita (viimeksimainittu katsottuna oikeusopiksi), jossa jälleen tuo perusohjeiden julkisuuden arvosteluperuste samalla tapaa tai joutuu helposti käytettäväksi, mutta ainoastaan siten, että sopimus yhdistää valtiot vain sitä varten, jotta ne keskenään ja yhdessä pitäisivät yllä rauhaansa toisia valtioita vastaan, mutta ei suinkaan tehdäksensä valloituksia. -- Tällöin tulevat kysymykseen seuraavat politiikan ja moraalin vastakkaisuutta koskevat tapaukset, joihin samalla yhtyy niiden ratkaisukin.

a) "Jos joku noista valtioista on luvannut toiselle jotakin, koskipa lupaus sitten aseellista avunantoa, maa-alueellisia luovutuksia, apuvaroja tms., niin kysytään, voiko se sellaisessa tapauksessa, josta riippuu valtion menestys, vapautua sanansa pitämisestä siten, että valtion päämies tahtoo käydä kaksoishenkilöstä, ensiksikin _hallitsijasta_, koska hän ei ole vastuussa kenellekään valtiossaan, ja toisaalta taas ylimmästä _valtionviranomaisesta_, joka on vastuuvelvollinen valtiolle; mikä kaksijakoisuus johtaa siihen tulokseen, että mihin hän on ensinmainittuna sitoutunut, siitä hän pääsisi jälkimmäisessä ominaisuudessa vapaaksi." -- Mutta jos nyt joku valtio (tai sen päämies) antaisi tämän perusohjeensa tulla julki, niin luonnollisestikin kaikki toiset joko karttaisivat sitä tai sitten liittoutuisivat muiden kanssa vastustaaksensa tuon yhden vaatimuksia, mikä osoittaa, että politiikan täytyy kaikessa oveluudessaankin tässä kohden (julkisuuden tullen) ajaa karille omat tarkoitusperänsä, ja että siis mainitun perusohjeen täytyy olla väärä.

b) "Kun joku pelottavan suureksi kasvanut (_potentia tremenda_) naapurivalta herättää huolestumista, niin käykö olettaminen, että se, koska se _voi_ sortaa, myöskin on _tahtova_ sitä tehdä, ja antaako tämä vähempivoimaisille oikeutta (yhteiseen) hyökkäykseen sitä vastaan, ilman edelläkäynyttä loukkaustakin?" -- Valtio, joka tahtoisi _saattaa tunnetuksi_ tässä kohden myönteisen perusohjeensa, tekisi onnettomuuden tulon vain yhä varmemmaksi ja nopeammaksi. Suurempi valta ehättäisi näet pienempäin edelle, ja mitä tulee viimeksimainittujen yhtymiseen, on se vain heikko ruokosauva sitä vastaan, joka osaa käyttää menettelyä _divide et impera_. -- Puheenaoleva valtioviisauden perusohje, jos se selitetään julkisesti, tuhoaa näin ollen välttämättömästi oman tarkoituksensa ja on siis väärä.

c) "Kun pienemmällä valtiolla on sellainen asema, että se katkaisee suuremman valtion yhtenäisyyden, joka on kuitenkin tarpeellinen tuon suuremman säilymiselle, niin eikö tämä ole oikeutettu kukistamaan ensinmainitun ja yhdistämään sen itseensä?" -- On helppo huomata, että suuremman valtion ei tietenkään kävisi ennakolta ilmaiseminen tuollaista perustelua; muutoinhan näet joko pienemmät valtiot yhtyisivät ajoissa tai sitten toiset mahtavat alkaisivat riidellä saaliista. Täten tekee tuo perusohje julkiseksi tulemalla itsensä kelvottomaksi, mikä on merkki siitä, että se on väärä ja voi olla sitä varsin suuressa määrin, sillä jos vääryydellä onkin pieni kohde, niin se ei estä tehtävää vääryyttä tulemasta hyvinkin suureksi.

3. _Mitä maailmankansalaisoikeuteen tulee_, niin sivuutan sen tässä kajoamatta, sillä sen perusohjeet ovat helposti esitettävissä ja arvosteltavissa, se kun on yhdenmukainen kansainoikeuden kanssa.

* * * * *

Se peruskäsitys, että kansainoikeuden toimintaohjeet eivät siedä julkisuutta, on nyt tosin hyvänä todisteena siitä, että politiikka ja moraali (oikeusoppina) _eivät pidä yhtä_. Mutta nyt on meidän myöskin päästävä tietämään, millä ehdolla sitten niiden perusohjeet pitävät yhtä kansojen oikeuden kanssa. Sillä toisinpäin ei käy päättäminen, että kaikki ne perusohjeet, jotka sietävät julkitulemisen, ovat sentähden oikeitakin, koskapa ehdottoman ylivallan omistajan ei tarvitse pitääkään toiminnanohjeitaan salassa. -- Kansainoikeuden mahdollisuuden ehto on: että ennen kaikkea on olemassa _oikeudellinen tila_. Sillä ilman sitä ei ole olemassa julkista oikeutta, vaan on kaikki oikeus, mitä tuon tilan ulkopuolella on ajateltavissa (luonnontilassa), pelkkää yksityisoikeutta. Nyt olemme edellä nähneet, että sellainen valtioiden välinen liittotila, jolla on yksinomaisena tarkoituksena sodan poistaminen, on ainoa _oikeudellinen_ tila, joka on yhdistettävissä niiden _vapauteen_. Siis on politiikan ja moraalin yhteensopivaisuus mahdollinen ainoastaan valtioliittoyhtymässä (joka on siis oikeusperiaatteiden mukaan _a. priori_ olevainen ja välttämätön), ja kaikella valtioviisaudella on oikeudellisena lähtökohtanaan tuollaisen yhtymän rakentaminen mahdollisimman laajassa mitassa, ollen kaikki sen rikkiviisaus ilman tätä tarkoitusperää vain typeryyttä ja peiteltyä vääryyttä. -- Tällä tusinapolitiikalla on silläkin _kasuistiikkansa_, huolimatta mitä parhaasta jesuiittakoulusta, -- _reservatio mentalis_: kun laaditaan julkisia sopimuksia sovittamalla niihin sanontatapoja, joita tilaisuuden tullen voi tulkita omaksi edukseen mielensä mukaan (jommoinen on esim. _status quo de fait'n_ ja _de droit'n_ erotus); -- _probabilismi_: kun saivarrellen uskotellaan toisilla olevan pahoja aikeita tai sitten tehdään oikeusperusteeksi pohjan kaivamiselle toisten, rauhallisten valtioiden alta pelkkä todennäköisyys, että ne mahdollisesti tulevat ylivoimaisiksi; -- vihdoin _peccatum philosophicum (peciatillum, baggatelle)_: kun pidetään helposti anteeksiannettavana vähäpätöisyytenä _pienen_ valtion sulattamista, jos joku paljon _suurempi_ siitä voittaa, minkä luulotellaan edistävän maailman yhteistä parasta.[21]

Tässä on avuksi tuo politiikan kaksinaisuus, jolla se käyttää tarkoituksensa palvelukseen milloin mitäkin moraalin haaraa. -- Niinhyvin ihmisrakkaus kuin kunnioitus ihmisen _oikeutta_ kohtaan on velvollisuus, mutta edellinen on vain _ehdollinen_, jälkimmäinen sitävastoin _ehdoton_, ilman muuta käskevä velvollisuus, joten sen, joka tahtoo antautua hyvänteon suloisen tunteen valtaan, on usein saatava täysi varmuus siitä, ettei hän ole rikkonut tätä jälkimmäistä velvollisuutta. Moraaliin edellisessä merkityksessä (siveysoppina) soveltautuu politiikka helposti, jättääkseen ihmisten oikeuden ylempien vallanpitäjien käsiin. Mitä taas tulee moraaliin tuossa toisessa merkityksessä (oikeusoppina), siihen, jonka edessä sen pitäisi notkistaa polvensa, niin se ei pidä otollisena lainkaan antautua välipuheisiin sen kanssa, vaan koettaa mieluummin kiistää siltä kaiken tosiperäisyyden ja selittää kaikki velvollisuudet pelkäksi hyvänsuopeudeksi; nämä valonaran politiikan juonet tekisi kyllä filosofia helposti tyhjiksi saattamalla tiedoksi sen perusohjeet, jos se vain uskaltaisi sallia filosofin julkaista omiansakaan.

Tässä tarkoituksessa ehdotan toista transcendentaalista ja myönteistä julkisen oikeuden periaatetta, jonka yleiskaava olisi tämä:

"Kaikki perusohjeet, jotka _tarvitsevat_ julkisuutta (jottei niiden tarkoitus menisi tyhjiin), ovat sopusoinnussa samalla sekä oikeuden että politiikan kanssa."

Jos ne nimittäin voivat saavuttaa tarkoituksensa ainoastaan pääsemällä julkisuuteen, täytyy niiden vastata yleisön yhteistä tarkoitusperää (onnellisuutta), jonka (yleisön) kanssa sopusointuun pääseminen (tekemällä se tyytyväiseksi tilaansa) on politiikan varsinainen tehtävä. Mutta jos tämän tarkoitusperän kerran pitää olla saavutettavissa _ainoastaan_ julkisuudella, so. poistamalla kaikki epäluulot politiikan perusohjeita kohtaan, niin täytyy näiden myös sopeutua yleisön oikeuteen, sillä tässä yksistään on jokaisen tarkoitusperien yhtyminen mahdollinen. -- Tämän periaatteen enempi pohtiminen ja pitemmälle kehittämien on minun jätettävä toiseen tilaisuuteen. Mutta että se on puettava transcendentaaliseen yleiskaavaan, näkyy siitä, että kaikki kokemusperäiset ehdot (onnellisuusoppi) on erotettava siitä pois lain ainesisällyksenä ja huomio kohdistettava yksistään yleisen lainmukaisuuden muotoon.

* * * * *

Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei _ikuinen rauha_, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niinsanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).

TÄYDENNYKSIÄ

1. Lähde: Yleisen historian johtavia aatteita maailmankansalais-katsannossa (1784).

Luonto on siis jälleen käyttänyt ihmisten -- vieläpä tämän luotujen lajin muodostamien suurten yhdyskuntain ja valtiorakennustenkin -- epäsopua välikappaleena, etsiäkseen niiden välttämättömästä _erimielisyydestä_ pohjaa levon ja turvallisuuden tilalle. Se pakottaa nimittäin sotien kautta, sotia varten keskeyttämättä jatkuvan ylenmääräisen jännityksen kautta, sen pulan kautta, jota jokaisen valtion täytyy lopulta tuntea sisimmässään itse rauhankin aikana, ensin puutteellisiin yrityksiin ja vihdoin monien hävitysten ja mullistusten, vieläpä niiden voimien perusteellisen uupumisenkin jälkeen siihen, mitä niiden järki olisi voinut sanoa ilmankin noin runsaita katkeroita kokemuksia, nimittäin: pyrkimään pois laittomasta raakalaistilasta ja yhtymään kansainliittoon, jossa ei minkään, pienimmänkään, valtion tarvitsisi perustaa turvallisuuttaan ja oikeuttaan omaan voimaan tai omaan arvosteluunsa, vaan jossa kaikki voisivat odottaa sitä yksinomaan tuolta suurelta _kansainliitolta (Foedus Amphictyonum)_, yhdistyneeltä vallalta ja yhtyneen tahdon lakien mukaan tapahtuneen ratkaisun jälkeen. Niin haaveelliselta kuin tämä aate näyttääkin, ja vaikka se semmoisena onkin tehnyt esittäjänsä, kuten abbé _de St.-Pierren_ tai _Rousseaun_, naurunalaisiksi (ehkäpä siitä syystä, että he luulivat sen toteuttamisajan liian läheiseksi), niin tarjoaa se kuitenkin välttämättömän pääsyn siitä pulasta, johon ihmiset saattavat toisensa ja jonka täytyy pakottaa valtiot juuri samaan päätökseen (niin kovasti kuin se niihin koskeekin), johon villi-ihminen on pakotettu yhtä vastahakoisesti, nimittäin: hylkäämään raa'an vapautensa ja etsimään rauhaa ja turvaa lainalaisesta järjestysmuodosta. -- Kaikki sodat ovat siis tässä katsannossa (ei tosin ihmisten, vaan luonnon tarkoitusten kannalta) yrityksiä saada luoduksi uusia valtioiden välisiä suhteita ja muodostetuksi, vanhoja valtioruumiita hävittämällä tai ainakin paloittelemalla, uusia kokoomuksia, jotka nekään taas -- joko itsessään tai naapuruuksien vuoksi -- eivät saa säilytetyksi itseään ja joiden sentähden täytyy kärsiä uusia samanlaisia mullistuksia ja kumouksia, kunnes vihdoin kerran -- osaksi sisällisesti seurauksena parhaasta mahdollisesta yhteiskunta- ja järjestysmuodosta, osaksi yhteisen sovittelun ja lainlaadinnan tuloksena ulkonaisesti katsoen -- saadaan rakennetuksi olotila, joka voi tavallisen yhteiskunnallisen olennon lailla pitää itsensä yllä _automaattisesti_.

Mitä siis tarkoitukseton raakalaistila matkaansaattoi, ... samaa saa aikaan jo perustettujen valtioidenkin raaka vapaus: ensiksikin, että luonnollisten taipumusten täysi kehkeytyminen estetään jatkumasta käyttämällä yhteisen kansan kaikki voimat varusteluihin toisiaan vastaan, sodan aiheuttamilla hävityksillä ja vielä enemmän sillä, että tuota kaikkea varten on alituisesti oltava varuillaan ja valmiina; mutta sitäpaitsi vielä toiselta puolen, että tästä johtuvat kärsimykset pakottavat ihmiskunnan sen itsessään terveellisen vastavoiman lisäksi, joka muodostuu useammista vierekkäin asuvista valtioista niiden eläessä vapaudessaan, etsimään tasapainolakia ja panemaan käytäntöön yhteisvaltiuden, joka antaa sille pontta, toisin sanoen maailmankansalaistilan, joka takaa yleisen valtionturvan...

Vihdoin tulee sotakin vähitellen ei ainoastaan niin mutkikkaaksi ja lopputuloksiltaan molemminpuolisesti niin epävarmaksi, vaan niiden jälkitautien takia, jotka vaivaavat valtiota yhä kasvavan velkataakan (uuden keksinnön) muodossa, jonka peittäminen jää arvaamattomiin aikoihin, myöskin niin arveluttavaksi yritykseksi, ja se vaikutus vielä, mikä jokaisella valtion järkytyksellä meidän elinkeinojensa niin kovin kahlehtimassa maanosassamme on toisiin valtioihin, niin tuntuvaksi, että nämä oman vaaranalaisen asemansa pakosta, vaikka ovatkin ilman laillista arvovaltaa, tarjoutuvat sovintotuomareiksi ja siten jo kaukaa edeltäkäsin valmistavat oloja tulevan suuren valtiokokoomuksen varalta, jommoisesta menneellä ajalla ei ole näytettävänään yhtään esimerkkiä. Jos kohta tämä valtioruumis nykyisin onkin vain olemassa vasta aivan kypsymättömänä luonnoksena, niin alkaa jo kuitenkin ikäänkuin herätä tunto kaikissa jäsenissä, joista jokaiselle on tärkeää, että kokonaisuus säilyy. Ja tämä antaa toivoa, että lopultakin, monien uudestisyntymismullistuksien jälkeen, vielä joskus rakentuu se, mikä on luonnon korkeimpana tarkoituksena, yleinen _maailmankansalaistila_, jossa kaikki ihmissuvun alkuperäiset taipumukset pääsevät kehittymään.

2. Lähde: Inhimillisen historian todennäköinen alku (1786).

Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat ... kaupunkien asujamet ja maataviljelevä väki ... olivat vielä vihollisuuksissa, ... oli tosin kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: -- (sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee despotismia)...

Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat _sodasta_, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä _varustelusta_ edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista. Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin _antamaan arvoa ihmisille_? Katsottakoonpa vain _Kiinaa_, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään vapaudesta. -- Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on, on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi, ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.

3. Lähde: Arvostelukyvyn kritiikki (1790).

Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja huonontaa kansan ajatustapaa.

Tämän (nim. _kansalaisyhteiskunnan_) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin, kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä _maailmankansalaisyhtymää_, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo -- etenkin niiden keskuudessa, joilla on valta käsissään -- estävät sellaista edes suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä _sota_ (jossa osaksi valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton (hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle) kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.

4. Lähde: Uskonto pelkän järjen rajoissa (1793).