Part 4

Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys tunnustetuista: mitä meidän _pitää_ ja mitä me _voimme_) varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan _ole tahtova_ sitä, mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan viittaava ja johtava päämaali. -- Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen riitäkään _kaikkien yksityisten_ ihmisten tahto elää vapauden periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen (_kaikkien_ tahdon _erillinen yhtäläisyys_), vaan että _kaikki yhdessä_ tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon _joukko_-yhtäläisyys); tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta _toimeenpantaessa_ (käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun kuin _valtaan_, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta (teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).

Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan; eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.

Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin, niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa. Minä voin nyt kyllä vielä ajatella _moraalista politikkoa_, so. sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en _poliittista moralistia_, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.

Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja, joita ei ole voitu estää, niin on -- erittäinkin valtionpäämiesten -- velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti _hallita_ itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan valtiosäännön mukaan despoottinen _hallitsijavalta_, kunnes kansa vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen aiheuttamalla mullistavalla _vallankumouksellakin_ saavutettaisiin -- oikeudenvastaisella tavalla -- lainmukaisempi järjestys, eipä uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin, niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]

Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan (varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä), niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle. Moralisoivat politikot sensijaan -- mikäli se heistä riippuu -- _tekevät mahdottomaksi_ olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita, uskotellen, että ihmisluonto ei _kykene_ toteuttamaan hyvää järjen osoittaman aatteen mukaisesti.

Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet kerskuvat, onkin heillä _juonet_ mielessä; heidän aikeensa suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin (jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten juristien tapaista (_ammatti_-juristien, ei _lainsäätäjäin_), milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään olemassaolevan lakisäädöksen ja -- kun tämä muutetaan korkeimmassa paikassa -- sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään. Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin _valtiojärjestyksen_ periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis _a priori_ eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa _ihmisiä_ (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä monien kanssa), tuntematta kuitenkaan _ihmisiä_ ja ymmärtämättä mitä hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä, seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin, missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi; esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti, kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu. Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien sofististen ohjeiden kanssa:

1. _Fac et excusa_. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden). Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon helpommin ja hienommin _teon jälkeen_ (varsinkin ensiksimainitussa tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa, että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on _bonus eventus_ niminen jumala paras oikeuden edustaja.

2. _Si fecisti, nega_. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut, saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä kapinaan, kiellä _oma_ syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.

3. _Divide et impera_. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain ylimmäksi miehekseen (_primus inter pares_), niin saata heidät eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta; kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.

Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää, sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan _epäonnistumisesta_ (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina vielä jäljelle _valtiollinen_ kunnia, johon ne voivat aina turvautua, nimittäin _vallan laajeneminen_, olipa se hankittu millä keinoin tahansa.[19]

* * * * *

Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja, karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä ja seuralaisena. -- Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien vilpilliset _edustajat_ saataisiin tunnustamaan, että he eivät puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään -- kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa -- omaksuvat esiintymistapansa, -- jotta näin tapahtuisi, saattaa olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha, mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka ja moraali sopusointuun keskenään.

Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen _aineellisesta peruslähteestä, tarkoituksesta_ (ehdonvallan esineenä), vai _muodollisesta_, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus mikä hyvänsä)?"

Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys, kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha) olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden muodollisesta perusteesta. -- Nyt on tuo edellinen prinsiippi, _poliittisen moralistin_ perusjohde (valtio-, kansalais- ja maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä _taidollinen tehtävä (problema technicum)_; jälkimmäinen sitävastoin, ollen perusjohteena _moraaliselle politikolle_, jolle se on _siveellinen tehtävä (problema morale)_, on menettelytavan puolesta kerrassaan ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan, jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.

Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta. Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin avulla tai sitten kansanvallalla, -- tämä kaikki on epävarmaa. Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista (lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). -- Vielä epävarmempi on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu _kansain oikeus_, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. -- toisen, nimittäin _valtioviisausprobleemin_ ratkaisu sitävastoin pakottautuu esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan, ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun mukaan.

Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen valtakuntaa ja sen _vanhurskautta_, niin päämääränne (ikuisen rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee _a priori_ tunnettavaan politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri _a priori_ olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin, kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. -- Niinpä esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon, vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi, tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina (esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa, jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin kaikista maailman olennoista.

Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: _Fiat iustitia, pereat mundus_, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi) yhtymäksi. -- Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas käsite (velvoituksen, joka perustuu jo _a priori_ puhtaan järjen asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle, vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.

* * * * *

_Objektiivisesti_ (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. _Subjektiivisesti_ katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin, se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava periaatetta: _tu ne cede malis, sed contra audentior ito_)[20] ei tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta -- joka on paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi, koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien rikkomusten puolustukseksi -- ja kykenee voittamaan sen juonet.

Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee _toisilleen_ vääryyttä, sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille _tapahtuu_ molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle, että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti, kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita, mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain -- nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle -- ei näytä voitavan puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän, meille tutkimattoman mahdin omiksi. -- Tuommoisiin epätoivoisiin johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä. Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat keskenään ristiriitaan, -- ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä, kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa. Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan toivoa -- vaikkakin hitaasti -- pääsevänsä sille asteelle, jolloin se tulee pysyväisesti loistamaan.

II.

Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden transcendentaalisen käsitteen mukaan.