Ikuiseen rauhaan: Valtio-oikeudellinen tutkielma
Part 3
Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä, jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä oikeauskoisuuteen tulee.
Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut (ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle, että _yhdessä_ maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan _kaikissa_ paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä mainitulla ehdolla.
Ensimmäinen lisäys
Ikuisen rauhan takeista
Tämmöisenä _vakuutena_ (takeena) ei ole mikään vähempi kuin itse suuri taiteilijatar _luonto (natura daedala rerum)_, jonka koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi, vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana pakkona, nimitetään _kohtaloksi_, mutta _kaitselmukseksi_ silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti _näyttäydy_ meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi sitä niistä _päättääkään_ olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen suhteista niiden tarkoituksiin) _ajatella_ se niiden _lisäksi_, voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin luomme aatekuvan, joka tosin on _tietopuolisessa_ katsannossa ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä tulee _ikuista rauhaa_ koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. -- _Luonto_ sanan käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä mahdollisen kokemuksen piirissä) ja _vaatimattomampi_ sanontatapa kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa _kaitselmusta_, johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä, päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.
Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon turvan tarjoaa.
Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1) on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta, että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset _sodan_ avulla kaikkiin suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne, 3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. -- Ihmeteltävää on jo sekin, että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää, jota _poro_ kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen, tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes _kamelin_, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen, jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta. Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, -- näillä ihmisillä muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan, joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. -- Mutta mikä nuo asukkaat on _kuljettanut sinne_? Tuskinpa mikään muu kuin sota. Ensimmäinen _sotaväline_ taas kaikista eläimistä, joita ihminen on maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään taloutensa tarpeiksi, on _hevonen_. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan _viljaksi_; samaten _hedelmälajien_ moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet _metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi_, ja pian keksittiin _suola_ ja _rauta_, ehkä ensimmäiset laajalti kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat _rauhallisiin suhteisiin_ keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin suhteisiin.
Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset _voivat_ elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti myöskin tahtonut, että heidän _pitää_ elää kaikkialla, vaikkapa vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. -- Näemmehän hajalleen tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä _samojedit_ Jäämeren rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä, _Altain_ vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla asuvat _suomalaiset_, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana aikana yhtä kauas erilleen _unkarilaisista_, kun goottilaisia ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa _eskimot_ (ehkä ikivanhoja eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja _peskerit_ saman maanosan eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä johtuu, että _sotakunto_ arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän suuriarvoiseksi ei ainoastaan _kun_ on sota (niinkuin sopiikin), vaan myöskin _jotta_ olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan sisäistä _arvoa_, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." -- Tämä olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee _oman tarkoitusperänsä toteuttamiseksi_ kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.
Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen, eli mitä se siis tekee hänen _siveellisen tarkoitusperänsä_ hyväksi, ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan _pitäisi_ tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla -- että nimittäin hän _tulisi_ sen täyttämään -- kuitenkin tuota vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat kaikki julkisen oikeuden puolet, _valtio-oikeus, kansain-oikeus ja maailmankansalaisoikeus_." -- Kun sanon luonnosta: _se tahtoo_, että tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton käytännöllinen järki), vaan se _tekee_ itse niin, tahdoimmepa tai emme (_fata volentem ducunt, nolentem trahunt_).
1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen _valtavoimana_ varustettu sitä vastaan. Nyt on _tasavaltainen_ valtiojärjestys ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin, että monet väittävät sen täytyvän olla _enkelien valtio_, ihmiset kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen, järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla) pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi; tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan, joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä: "Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista, laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi, että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy olla _mahdollinen ratkaista_. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. -- Tässä katsannossa voimme siis sanoa: luonto _tahtoo_ vastustamattomasti, että oikeus saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon epämukavuutta. -- "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]
2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan riippumattomien naapurivaltioiden _eristäytymistä_; ja vaikka tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen), niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta _luonnon tahto_ on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin _kielten ja uskontojen_ erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä) despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia, vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.
3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla, pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. _Kauppahenki_ se on, joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) _rahan valta_ mahtanee olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin ja vielä harvemmin menestyä. -- Tällä tavoin takaa luonto ihmisen taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti) _ennustamaan_ sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme _ponnistella kohti_ tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.
Toinen lisäys
Salainen määritys ikuista rauhaa varten
Salainen määritys julkista oikeutta koskevissa asiakirjoissa on objektiivisesti katsoen, s.o. sisällyksensä puolesta ristiriitaisuus. Mutta subjektiivisesti arvosteltuna, sen henkilön laatuun nähden, joka sen määrittelee, voinee siihen kaiketi sisältyä salaisuuskin sikäli, että hän pitää omalle arvolleen arveluttavana ilmaista itseään julkisesti sen tekijäksi.
Ainoa tämänluontoinen määritys sisältyy seuraavaan lauselmaan: _Sotaan varustautuneiden valtioiden on otettava harkitaksensa yleisen rauhan mahdollisuuden ehtoja koskevat filosofien perusohjeet_.
Mutta nytpä näyttää valtion lainsäätäjäarvoa alentavalta -- valtiollehan luonnollisesti on tunnustettava suurin viisaus -- ottaa _alamaisiltaan_ (filosofeilta) oppiakseen niitä periaatteita, jotka koskevat sen suhtautumista toisiin valtioihin; mutta kumminkin se on varsin suositeltavaa. Näin ollen ajattelemme valtion _hiljaisuudessa_ (siis tekemällä siitä salaisuuden) _kehottavan_ filosofeja sanomaan ajatuksensa, mikä merkitsee, että valtio _antaa_ heidän _puhua_ vapaasti ja julkisesti sodankäynnin ja rauhanteon yleisistä perusohjeista (sillä senhän he tekevät jo itsestäänkin, kun sitä vain ei heiltä kielletä): sopiessansa tästä seikasta toistensa kanssa eivät valtiot tarkoitusta varten tarvitse mitään erikoista keskinäistä välipuhettakaan, vaan se sisältyy jo yleisen (siveellis-lakiasäätävän) ihmisjärjen velvoitukseen. -- Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että valtion olisi annettava etusija filosofin periaatteille lakimiehen (valtiovallan edustajan) lausuntojen edellä, vaan ainoastaan, että häntä _kuultaisiin_. Lakimies, joka on ottanut tunnuskuvakseen oikeuden _vaa'an_ ja sen ohella myös vanhurskauden _miekan_, ei tavallisesti käytä viimeksimainittua, kuten ehkä luulisi, yksistään suojatakseen edellistä kaikilta vierailta vaikutuksilta, vaan saattaa heittää miekankin jompaankumpaan vaakakuppiin, jollei se muuten ota painuakseen (_vae victis_). Sitäpaitsi on juristilla, joka ei ole samalla (siveellisyydenkin kannalta) filosofi, mitä suurin kiusaus -- koska se vain kuuluukin hänen virkatehtäväänsä -- ainoastaan soveltaa olevia lakeja, mutta ei tutkia, eivätkö itse nuo lait olisi parannuksen tarpeessa, ja hän lukee tämän tieteenhaaransa arvoluokan, joka itse asiassa on alempi, korkeampiin senvuoksi, että sen mukana seuraa valta (kuten on molempien toistenkin laita). -- Filosofinen tieteenhaara on tämän liittoutuneen mahdin alaisena ollen hyvin alhaisella asteella. Niinpä esim. sanotaan filosofiasta, että se on teologian _palvelijatar_ (ja samaa sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuitenkaan oikein eroteta, "kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen jäljessään".
Että kuninkaat rupeaisivat filosofoimaan tai filosofit kuninkaiksi, ei ole luultavaa, mutta eipä liioin toivottavaakaan, sillä vallan omistaminen turmelee välttämättömästi järjen vapaata arvostelukykyä. Mutta että kuninkaat tai kuninkaalliset (tasa-arvoisuuslakien mukaan itseänsä hallitsevat) kansat eivät anna filosofien luokan hävitä tai mykistyä, vaan lausua julkisesti ajatuksensa, se on molemmille välttämättömän tarpeellista, eikä siitä voi liioin syntyä jälkipuheita, joilla tämä luokka tehtäisiin epäiltäväksi _kiihotustyön_ harjoittamisesta, se kun on jo luonnostaan kykenemätön joukkotoimintaan ja yhtymään klubeiksi.
LIITE.
I.
Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä ikuisen rauhan näkökannalta
Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä, ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan meidän _pitää_ toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän näet tuo käsite häviää itsestään (_ultra posse nemo oblliatur_). Näin ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa (toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa); viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä jonkunlaiseksi yleiseksi _taitavuusopiksi_, so. sellaisten toiminnan ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä, että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.
Politiikka sanoo: "_Olkaa taitavia kuin käärmeet_"; moraali lisää siihen rajoittavana ehtona: "_ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset_". Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa. Vaikka lauselma "_Rehellisyys on paras politiikka_" sisältääkin teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "_Rehellisyys on parempi kuin kaikki politiikka_" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.