Part 2

Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku valtio herättää toisen valtion alamaisissa? Pikemminkin voivat valtiossa esiintyvät pahat viat, jotka kansaa ovat kohdanneet sen laittomuuden tähden, olla esimerkiksi ja varoitukseksi toiselle. Ja yleensä ei vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki ole (_scandalum acceptumina_) mikään loukkaus jälkimmäistä kohtaan. -- Toisin pitäisi oikeastaan olla laita sellaisessa tapauksessa, jos joku valtio sisäisten erimielisyyksien takia jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin tahtovat esiintyä omana erikoisena valtiona ja tekevät vaatimuksia kokonaisuuteen nähden; jos tällaisessa tapauksessa joku ulkovalta antaa apua jommallekummalle puolelle, ei sitä pitäisi voitaman katsoa sekaantumiseksi toisen valtion valtiojärjestykseen (sillä tällöinhän on kysymys anarkiasta). Mutta niin kauan kuin tuo sisällinen riita ei vielä ole päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.

6. "Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat _salamurhaajain (percussores) ja myrkyn sekoittajain (venefici)_ käyttäminen, _antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen_ siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym."

Nämä ovat kunniattomia sotajuonia. Jonkinlaista luottamusta vihollisen ajatustapaan täytyy nimittäin säilyä sodan kestäessäkin, koska muutoin ei voitaisi tehdä rauhaakaan ja vihollisuudet muuttuisivat tuhoamissodaksi (_bellum internecinum_). Sotahan on näet sittenkin vain valitettava hätäkeino luonnontilassa (jossa ei ole olemassa tuomioistuinta, joka voisi tuomita lainvoimaisesti), keino puolustaa oikeuttaan väkivoimalla. Sodassa täten ymmärrettynä ei kumpaakaan puolta voi julistaa vääryydellä sotivaksi viholliseksi (sillä tämä edellyttää jo tuomarinsanaa), vaan vasta sodan _tulos_ ratkaisee (samaten kuin niinsanotun jumalantuomion edellä), kenen puolella on oikeus; kun taas rankaisusotaa (_bellum punitivum_) valtioiden välillä ei ole ajateltavissa (koska niiden kesken ei ole olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta). Tästä kaikesta seuraa, että tuhoamissota, jossa hävitys saattaa kohdata molempia puolia yhtäläisesti ja samalla kaikkea oikeuttakin, sallisi ikuisen rauhan toteutua vasta ihmissuvun suurella hautuumaalla. Sentähden täytyy tuollaisen sodan ja siis niiden välikeinojen, jotka siihen johtavat, olla kerrassaan kiellettyjä. -- Ja että mainitut keinot johtavat siihen välttämättömästi, se käy selville siitä, että nuo helvetilliset temput, ollen jo itsessään alhaisia, eivät käytäntöön tultuaan pysyisi kauan sodan rajoissa -- kuten esim. urkkijain käyttö (_uti exploratoribus_), joka perustuu vain _toisten_ kunniattomuuteen (sehän ei kerta kaikkiaan ole pois juuritettavissa) --, vaan jatkuisivat rauhan tilassakin ja tekisivät siten sen tarkoitusperät kerrassaan tyhjiksi.

* * * * *

Vaikka edellä esitetyt lait objektiivisesti katsoen, so. vallanpitäjäin tarkoitusperien kannalta, ovatkin pelkkiä _kieltolakeja (leges prohibitivae)_, niin ovat kuitenkin muutamat niistä sellaista _jyrkkää_, olosuhteista riippumatta pätevää lajia (_leges strictae_), että ne vaativat _viipymättä_ esteiden poistamista (kuten n:ot 1, 5, 6). Toiset taas (kuten n:ot 2, 3, 4) ovat sellaisia, jotka -- ei tosin poikkeuksina oikeussäännöistä, vaan kuitenkin niiden _soveltamiseen_ nähden, olosuhteista riippuen -- _subjektiivisesti_ pätevyyspiiriltään laajentuvina (_leges latae_) sallivat sisällyksensä puolesta toimeenpanon _lykkäyksen_, kadottamatta sentään näköpiiristä sitä tarkoitusperää, joka ei salli pantavan tuota lykkäystä -- esim. joltakin valtiolta 2. kohdan mukaan riistetyn vapauden _ennalleen palauttamista_ -- ihan päiväin päähän (_ad calendas graecas_, kuten Augustuksella oli tapana luvata) eli siis palauttamista jätettävän täytäntöönpanematta, vaan sallii ainoastaan viivytyksen, jottei asiassa pidettäisi liikaa kiirettä ja siten toimittaisi vastoin tarkoituksia. Kielto kohdistuu nimittäin tässä tapauksessa vain _hankintatapaan_, jota vastaisuudessa ei pitäisi hyväksyttämän, mutta ei koske _omistussuhdetta_, jota, vaikka sillä ei olekaan vaadittavaa nimellistä oikeudellisuutta, kuitenkin kaikki valtiot aikoinaan (luullun hankinnan aikana) silloisen yleisen mielipiteen mukaan pitivät oikeudenmukaisena.[4]

TOINEN OSA.

SISÄLTÄVÄ LOPULLISET MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN

Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (_status naturalis_), joka päinvastoin on sodan tila, so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis _luotava_; sillä vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi tapahtua ainoastaan _lainalaisessa_ tilassa), voi jompikumpi heistä kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.[5]

Ensimmäinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten

Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.

Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä muodostaman yhteisön jäsenten _vapauden_ periaatteille, toiseksi perusteille, jotka edellyttävät kaikkien _riippuvaisuutta_ yhdestä ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi nojautuu heidän _tasa-arvoisuuteensa_ (kansalaisina), -- ainoa siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys, johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää perustua, on _tasavaltainen_ valtiojärjestys.[6] Tämä on siis, mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena. Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen rauhaan?

Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan, nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. -- Kun kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava, onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan; ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei -- lähestyvien, yhä uusien sotien takia -- saa koskaan kuoletetuksi), -- että he ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin. Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.

* * * * *

Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa. Valtion (_civitas_) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai sen mukaan, mitä _hallitustapaa_ valtionpäämies kansaan nähden käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (_forma imperii_), jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan käyttö _yhdellä_ henkilöllä tai _muutamilla_ keskenään tai sitten yhteisesti _kaikilla_, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan (_autokratia, aristokratia ja demokratia_ eli ruhtinasvalta, aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto (_forma regiminis_) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä katsannossa joko _tasavaltainen_ tai _itsevaltainen_ (despoottinen). _Tasavaltaisen_ valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait; se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää sitä yksityistahtonaan. -- Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on _demokraattinen_ sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä _despotismia_, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa ja vapauden kanssa.

Jokainen hallitusmuoto nimittäin, joka ei ole _eduskuntainen_, on oikeastaan _epämuodostuma_, koska lainsäätäjä samassa henkilössä ei voi olla samalla tahtonsa toimeenpanija (yhtä vähän kuin päälauseeseen sisältyvä yleinen voi loogillisessa päätelmässä olla erityisen alistuksena sen alaiseksi sivulauseessa). Ja jos kohta nuo toisetkin kaksi valtiojärjestystä ovat aina sikäli virheellisiä, että niissä jää mahdollisuutta tuollaiselle hallitustavalle, niin on niiden vallitessa sentään ainakin mahdollista, että omaksutaan eduskuntaisen järjestelmän _henkeä_ vastaava hallitustapa -- tämän valaisemiseksi voi mainita, että esim. Fredrik II ainakin _sanoi_ olevansa vain valtion korkein palvelija[7] --, jotavastoin demokraattinen valtiojärjestys tekee sen mahdottomaksi, kun kaikki tahtovat olla herrana, -- Voimme siis sanoa: kuta pienempi on valtiovallan henkilökunta (hallitsevien luku), kuta suurempi toisaalta sen edustuslaitos, sitä enemmän on valtiojärjestyksellä mahdollisuuksia tasavaltaisuuteen, ja saattaa toivoa, että se vähittäisillä uudistuksilla voi viimein siihen kohota. Tästä syystä on aristokratiassa jo vaikeampaa kuin monarkiassa, demokratiassa taas aivan mahdotonta muutoin kuin väkivaltaisella vallankumouksella päästä tuohon ainoaan täysin oikeudelliseen valtiojärjestykseen. Mutta kansalle merkitsee verrattomasti paljon enemmän hallitustapa[8] kuin valtiomuoto (vaikka kyllä tästäkin suuressa määrin riippuu sen parempi tai vähempi sopivaisuus edellämainittuun tarkoitukseen). Hallitustapaan taas kuuluu, jos sen mieli olla oikeusaatteen mukainen, eduskuntainen järjestelmä, jota noudattaen tasavaltainen hallitustapa yksistään on mahdollinen, vaan jota ilman (olipa valtiojärjestys mikä hyvänsä) hallitustapa on itsevaltainen ja mielivaltainen. -- Mikään vanhoista niinsanotuista tasavalloista ei ole tiennyt mitään tästä seikasta, ja sentähden niiden täytyikin päätyä kerrassaan despotismiin, joka, milloin yksi ainoa käyttää ylivaltaa, onkin vielä lajiaan siedettävin.

Toinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten

Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden _valtioliittojärjestelmään_.

Kansoja kuten valtioitakin voidaan katsoa samalta kannalta kuin yksityisiä ihmisiä, jotka luonnontilassaan (so. ulkonaisista laeista riippumattomina) loukkaavat toisiaan jo rinnakkain-olollaan ja joista itsekukin turvallisuutensa tähden voi vaatia toiselta -- ja hänen pitääkin vaatia -- pääsyä hänen kanssaan kansalais-yhteiskunnan muotoja vastaaviin järjestettyihin oloihin, joissa jokaiselle voidaan turvata oikeutensa. Tämä olisi _kansainliitto_, jonka ei silti kuitenkaan tarvitsisi olla mikään kansainvaltio. Siinä olisi nimittäin ristiriita, koska jokaiseen valtioon sisältyy _ylemmän_ (lainsäätäjän) suhde _alempaan_ (tottelevaan, nimittäin kansaan), mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden kansan, mikä taas (meillä kun on tässä pohdittavana _kansojen_ oikeus toisiinsa nähden, sikäli kuin niiden on muodostettava yhtä monta eri valtiota eikä sulauduttava yhdeksi valtioksi) sotii edellytyksiämme vastaan.

Koska me nyt pidämme syvästi halveksittavana villien kiintymystä laittomaan vapauteensa tapella mieluummin lakkaamatta kuin alistua laillisen, oman säätämänsä pakon alaisiksi, toisin sanoen pitää hullua vapautta parempana kuin järkevää, ja arvostelemme kaiken tuon raakuudeksi, säädyttömyydeksi ja eläimelliseksi ihmisyyden halventamiseksi, niin luulisi, että valistuneiden kansain (joista jokainen kohdastaan on liittynyt valtioksi) pitäisi yhtä hyvällä syyllä kiiruhtaa, sitä parempi kuta pikemmin, pyrkimään vapaaksi tuosta niin alhaisesta tilasta. Mutta sensijaan paneekin jokainen _valtio_ päinvastoin liikkeelle kaiken valtamahtinsa (sillä kansanmajesteetti on järjetön sanontatapa) nimenomaan ollakseen vapaa kaikesta ulkonaisesta pakosta, ja valtionpäämiesten suuruus ja loisto on siinä, että heillä, tarvitsematta panna juuri itseään vaaralle alttiiksi, on käytettävinään tuhansittain käskyläisiä, jotka voidaan uhrata sellaisen asian puolesta, joka ei koske heitä ensinkään.[9] Euroopan ja Amerikan villien pääasiallinen erotus onkin siinä, että viimeksimaituista monet heimot ovat joutuneet kokonaisuudessaan vihollistensa ruoaksi, mutta ensinmainitut osaavat käyttää voitettujaan edullisempiin tarkoituksiin kuin syötäväksi ja ovat kyllin ymmärtäväisiä lisätäksensä niillä mieluummin alamaistensa lukua, siis myöskin vielä laajempiin sotiin käytettävien välikappaleiden määrää.

Kun ottaa huomioon ihmisluonnon häijyyden, joka paljastuu alastomana kansojen vapaissa suhteissa (sensijaan että sitä yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa melkoisesti peittää hallituksen pakko), niin onpa todella ihmeteltävää, ettei _oikeus_-sanaa ole pedanttisena käsitteenä vielä voitu tykkänään karkottaa sotapolitiikan piiristä ja ettei yksikään valtio ole vielä ollut kyllin rohkea julistautuakseen julkisesti tämän mielipiteen kannattajaksi. Yhä vedotaan näet _Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin, Vatteliin_[10] jmm. (kaikki kiusallisia lohduttajia), vaikkei heidän kirjoituksillaan, ne kun ovat filosofisessa tai diplomaattisessa hengessä laadittuja, ole eikä edes voikaan olla vähintäkään _lain_ tehoa (sillä valtiot semmoisinaan eivät ole minkään ulkonaisen pakon alaisia), ja heidät tuodaan aina vain uskollisesti esille sotahyökkäysten _puolustamiseksi_, vaikka ei ole olemassa yhtään esimerkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin merkitsevien miesten todisteiden terästämillä perusteilla luopumaan aikeistaan. -- Tuo arvonanto, jota jokainen valtio (ainakin sanoissa) osoittaa oikeuskäsitettä kohtaan, on kuitenkin merkkinä siitä, että ihmisessä piilee vielä suurempi, vaikkakin tällä asteella nukuksissa oleva siveellinen taipumus päästä ainakin joskus hänessä asuvan pahan alkujuuren voittajaksi (jonka olemassaoloa hän ei voi kieltää) ja toivoa samaa muistakin. Muutoinhan eivät valtiot, jotka tahtovat sotia toisiaan vastaan, joutuisi koskaan edes mainitsemaankaan sanaa _oikeus_, paitsi ehkä vain tehdäksensä siitä pilkkaa, kuten tunnettu gallialainen ruhtinas selitti: "Etu, jonka luonto on suonut vahvemmalle heikompaan nähden, on se, että viimeksimainitun on toteltava edellistä."

Sinä keinona, jolla valtiot hakevat oikeuttaan, ei voi koskaan, kuten puolueettomassa tuomioistuimessa, olla oikeudenkäynti, vaan yksistään sota, mutta sodalla ja sen suotuisalla tuloksella, _voitolla_, ei oikeus tule ratkaistuksi, ja _rauhansopimus_ taas kyllä lopettaa sodan kulloinkin kerrakseen, mutta ei sodan tilaa -- mahdollisuutta löytää yhä uusien sotien tekosyitä -- (mitä ei juuri voikaan selittää vääräksi, koska tässä tilassa jokainen on tuomari omassa asiassaan). Toisaalta taas ei valtioihin nähden kansainoikeuden mukaan juuri voi pitää paikkaansa määritys, joka on katsottava luonnonoikeuden mukaan päteväksi laittomuuden tilassa eläviin ihmisiin nähden, nimittäin että heidän on täytymys (velvollisuus) luopua tuosta tilasta (koska valtiolla semmoisina on sisällisesti jo oikeudellinen järjestysmuoto ja ne ovat siis vapautuneet toisten pakonalaisuudesta, jonka nojalla nämä omain oikeuskäsitystensä mukaan velvoittaisivat ne noudattamaan laajempaa lainalaista oikeusjärjestystä), vaikkakin järki taas puolestaan ylimmän sivullisen lainsäätäjämahdin majesteetilla kerrassaan tuomitsee sodan käyttämisen oikeudenkäynnin välineenä, tehden sensijaan suoranaiseksi velvollisuudeksi rauhan tilan, jota kuitenkaan ei voi saada perustetuksi eikä turvatuksi ilman kansojen keskinäistä sopimusta. Näin ollen täytyy olla laatuaan erikoinen liitto, jota voimme nimittää _rauhanliitoksi (foedus pacificum)_, joka eroaisi _rauhansopimuksesta (pactum pacis)_ siinä, että kun jälkimmäinen lopettaa vain _yhden_ sodan, se pyrkisi tekemään lopun _kaikista_ sodista ainiaaksi. Tuollainen liitto ei palvele minkäänlaisen vallan hankkimista, vaan se tarkoittaa yksinomaan valtion _vapauden_ säilyttämistä ja turvaamista itselleen ja muillekin liittoutuneille valtioille, näiden tarvitsematta silti (kuten luonnontilassa elävien ihmisten) alistua yleisten lakien ja niistä johtuvan pakon alaisiksi. Missä määrin tällaisen _valtioliiton_ aate, jommoinen tulisi vähitellen käsittämään kaikki valtiot ja siten johtamaan ikuiseen rauhaan, olisi toteutettavissa (ts. onko sillä objektiivista realiteettia), sitä käy mielessään kuvitteleminen. Jos nimittäin käy niin onnellisesti, että joku mahtava ja valistunut kansa voi muodostua tasavallaksi (jonka täytyy olla luontonsa mukaisesti taipuvainen ikuiseen rauhaan), niin tuo tasavalta tulee valtioliittoyhtymän keskipisteeksi toisille valtioille, liittyäksensä niihin ja siten turvatakseen kansainoikeuden aatteen mukaisesti valtioiden vapaustilan ja laajentaakseen sitä yhä edelleen uusilla samanlaisilla liittymillä.

Kun joku kansa sanoo: "Meidän välillämme älköön olko sotaa; sillä me tahdomme muodostautua yhteiseksi valtioksi, so. asettaa itsellemme korkeimman lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan vallan, joka sovittaa riitaisuutemme rauhallisesti", niin se on ymmärrettävää. -- Mutta jos joku valtio sanoo: "Minun ja toisten valtioiden välillä älköön olko sotaa, vaikka minä en tunnustakaan mitään korkeinta lakiasäätävää valtaa, joka turvaisi minulle oikeuteni ja jolle minä turvaisin sen oman oikeuden", niin ei ole lainkaan ymmärrettävissä, mihin tämä valtio sitten tahtoisi perustaa luottamuksen omaan oikeuteensa, jollei tuo oikeus perustu tavallisia kansalaisyhteiskunta-muodostumia vastaavaan, laajempaan liittoon, nimittäin vapaaseen valtioliittoutumaan, jommoinen järjen täytyy välttämättä yhdistää kansainoikeuden käsitteeseen, jotta tästä käsitteestä ylipäänsä voisi jäädä ajatukselle jokin kiinnekohta.

Kansainoikeuden käsitteessä, jos sillä ymmärretään sotimisen oikeutta, ei ole oikeastaan ajatukselle minkäänlaista tukea (koska se semmoisena ei ole yleispäteviin ulkopuolisiin, jokaisen yksityisen vapautta rajoittaviin lakeihin perustuva, vaan sallii yksipuolisiin toiminnanohjeisiin nojautuen ja väkivoimalla ratkaistavan, mitä oikeus on). Tuommoisella kansainoikeudella olisi näin ollen ymmärrettävä sitä, että ihmisille, jotka noin ajattelevat, tapahtuu aivan oikein, kun he repivät ja raatelevat toisiansa ja siten tapaavat ikuisen rauhan vasta siinä suuressa haudassa, joka peittää kaikki väkivallantöiden kauheudet samoin kuin niiden alkuunpanijatkin. -- Keskinäisissä suhteissa oleville valtioille ei järjen mukaan ajatellen voi olla mitään muuta keinoa päästä siitä laittomuuden tilasta, joka on pelkkää sotaa, kuin että ne, samoin kuin yksityiset ihmisetkin, luopuvat villistä (laittomasta) vapaudesta, mukautuvat yhteisiin pakkolakeihin ja muodostavat siten (jatkuvasti kasvavan) _kansainvaltion (civitas gentium)_, joka lopulta käsittäisi maan kaikki kansat. Mutta koska valtiot, kansainoikeudesta omistamansa käsityksen mukaisesti, eivät tuollaista lainkaan halua, siis hylkäävät _in hypothesi_ sen, mikä on oikein _in thesi_, niin on _maailmantasavallan_ positiivisen aatteen asemesta (jollemme tahdo sallia kaiken tuhoutua) ainoastaan sotaa vastustavan, vakinaisen ja yhä laajenevan _liiton negatiivinen_ vastike kykenevä pidättämään tuota oikeutta kammoavain, vihamielisten taipumusten virtaa, jolloin kuitenkin on tarjona alituinen vaara, että se puhkeaa kuohumaan. (_Furor impius intus -- fremit horridus ore cruento. -- Vergilius_[11]).[12]

Kolmas lopullinen määritys ikuista rauhaa varten.

"Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen _vierasystävyyden_ vaatimuksiin."

Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe ihmisystävällisyydestä, vaan _oikeudesta_, ja tällöin merkitsee _vierasystävyys_ (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota, mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on rauhallisesti alallaan. _Vierasoikeutta_ ei tulokas voi vaatia (sillä siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain _käymäoikeutta_, joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin toisellakaan. -- Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat, meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin niin, että _laiva_ tai _kameli_ (erämaan _laiva_) tekevät ihmisille mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä _pinnan_ oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen (esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien) samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta, ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus _yrittää_ kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. -- Tällä tavalla saattavat etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin, jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.

Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä kauppaakäyvien valtioiden _epä-vierasystävällistä_ käyttäytymistä, niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat _käydessään_ vieraissa maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin esiintyminen niiden _valloittajina_), aivan kauhistuttavan pitkälle. Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin) kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin, nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.