Part 6
SILLA. Anteeksi, isä -- ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret.
AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut... Miksi tässä viivyttelemme, kantakaamme kuollut majaan.
(Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.)
AADAM. Mitä _sinä_ täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi sattua hurskaaseen vainajaan?
AADA. Hän on veljeni!
EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua totellut -- mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta!
AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo!
EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan.
(Ratkee nyyhkytykseen.)
AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme!
(Kumartuu Aabelin ruumiin yli.)
Anna anteeksi, poikani -- anteeksi onnettomalle isä-raukalle.
(Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo synkkänä syrjässä.)
AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä leimausta -- ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut.
EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne, jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. -- Alasti hän tuli ja alasti hän...
(Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen -- paitsi Kain.)
AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada!
(Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät -- Taamar seuraa jälessä.)
TAAMAR. Aabel nukkuu -- Aabel on niin kalpea -- Aabel on vuotanut ver-ta ... a ... aa... (Itkee hiljaisella äänellä.)
(Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi. Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.)
TUULI (hyminän välissä). Kain, Kain!
(Kain säpsähtää.)
TUULI (ankarammin) Kain, Kain!
(Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.)
TUULI. Kain, Kain!
Missä on veljesi Aabel!
KAIN. En tiedä. -- Olenko minä veljeni paimen?
Urpujen kuiske (hiljaa puissa hymisten.)
Kasvoi kaksi kaunokaista, Yhden emon lasta Saman nurmikon nukalla, Saman virran vieremällä; Käkinä kukuit kotikummut, Sorsina sousit kotilahdet -- Missä on veljyt nyt toinen?
PUUT (ankarasti.)
Missä on veljyt nyt toinen?
(Kain väänteleksen tuskissaan.)
TUULI.
Kain! Kain! Mitäs tehnyt olet? Kuule! Kuule! Veljesi veri huutaa maasta!
Maaemon valitus (syvä, valittava ääni maan alta.)
Oi, voi, voi! Voi maata ja merta! Oi, voi, voi! Miksi näin mun pitää Juoda viatonta verta? Mä emo koito kaiken katoovan, Näin syliini he jälleen palaa; Nukuitpa helmaan päivän armahan Tai korven yöhön häivyit salaa, He palaa, kaikki palaa! Täss' ootan väsynyttä matkaajaa, Täss' hyv' ois lapsukaisen uinahtaa, Mut otsin veripunaisin Ja synkin viimekatsehin He elon tieltä palaa. Oi, voi, voi! Näin lapsosena palaa!
KAIN. Oi kurjaa, kurjaa!
AADA palaa, seisahtuu syrjään.
Laineiden loiske (joella, hiljaa rantaa vasten.)
Aabel lepää leppoisasti, Kain se maassa makaa. Verivelka vaaditahan Vuosikautten takaa!
MYRSKYTUULI.
Verivelka vaaditahan Vuosikautten takaa! Ja nyt Kain, Kain! Kirottu olkoon sun työsi! Taistoa kulkijan-tiesi! Matkalle valmistuos!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
KAIN. Sinä? -- Mene!
AADA. Minä --? Minne?
KAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja veljesi luo. Erkane minusta kirotusta!
AADA. Ja sinä puhut minulle noin --?
(Äänettömyys.)
Kain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria, mutta sinä olet -- (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin polvilla, katsoo palavasti silmiin) -- Kain, sinä _tiedät_ sen -- sinä tunnet sen!
KAIN. Aada --?
(Katsoo pitkään vaijeten.)
AADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot?
KAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut suoraan. -- Sinä -- sinä!
AADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä -- ja minä!
(Äänettömyys.)
KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa, turmiota ympärilleen levittää.
AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön. Ja jos estät, minä tulen kuitenkin -- hiivin salaa metsiä jälessäsi -- en luovu sinusta vaikka tappaisit!
KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua...
AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää.
KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää -- kaikki on lopussa!
AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme.
KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut?
AADA. Silläkin -- jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme, vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin.
KAIN. Mitä minä siitä -- kunpa _voisi_ kulkea ja paeta! Mutta kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi todistajaa, joita ei voi paeta -- oi, oi!
AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän _täytyy_ kestää!
KAIN. Mitä varten? -- Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja minä? Raatanut peltoja!
(Äänettömyys.)
On ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä? _Onko_ hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle -- kysyvänä -- kalpeana -- verisenä? -- -- Oi veljeni, veljeni!
(Heittäytyy maahan.)
AADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi märkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää.
(Ratkee hiljaiseen itkuun.)
KAIN. Tykyttää -- polttaa -- pakottaa -- särkyy -- halkee! Anna minun olla!
AADA. Kain, Kain!
(Äänettömyys.)
KAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on?
AADA. Älä kysy, älä kysy -- emme voi siihen nyt mitään vastata.
KAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri?
AADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut?
KAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri -- vai myyrä? Puuhaa, penkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri jalka kohdalle -- painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren loppu -- jumalankuvalla, hah hah haa!
AADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon.
KAIN. Miksen _minä_ saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat tällaiset? -- Jumala, maailma pimenee silmissäni!
AADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä. Lähdetään suojaan!
KAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata!
Miksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu olkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini, muistat!
AADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä.
KAIN. Mikset ollut marras, äitini! --
AADA. Kain!
KAIN. -- Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle kipua saatoin -- se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin. Tai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon paiskannut? --
AADA. -- Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma pimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme!
KAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista -- miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin -- tänne! (Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta?
(Tuuli kohahtaa.)
Soiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky -- silloin oli savua!
(Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.)
Näetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys -- näetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu --
AADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en!
KAIN. Niin, kyllä se on minun käteni -- se on varmaa pitämättäkin.
(Salama.)
Kas! Eikös se ollut punainen lintu? Onko _Hänelläkin_ tulikaari? Terve vaan, vastaan oiti! (Hapuilee vierestään). Mitä? Kirous! Hän on sen ottanut. Ja ampuu sillä keksijäänsä, konna. Hyi! No no -- se on hyvin sinun tapaistasi, niinhän sinä olet aina tehnyt, hah hah haa!
AADA. Sinä puhut käsittämätöntä, Kain! Sinä herjauksia syydät. Kuule minua, tämä ainoa kerta!
KAIN. Mikä hätänä?
(Myrsky hohahtaa puissa.)
Kuulitko? Nyt paljetta painetaan: huu, huu! Eikö se ole mahtavata? Entäs tuo kilke? Et ymmärrä --? _Minä_ sen kyllä ymmärrän. Siellä on kiire -- niin, niin, kyllä ymmärrän! (Puiden nyrkkejään taivasta kohti). Mutta katsoppas: nämät ovat vielä vapaat! Mies miestä vastaan! Vielä minä olen Kain!
(Jyrähdys.)
Se oli isomoukari!
AADA. Jumalan nimessä: tule majaani Herran voima käy ja rajusade alkaa.
(Koettaa vetää Kainia.)
KAIN. Poisko? Oletko mieletön? Vai etkö uskalla katsoa häntä suoraan silmiin, kun hän on muka vihoissaan?
(Yhä uudistuvia salamoita.)
Ohoh! Se huimii jo käsillään. Sen saattoi arvata. Pitkät käsivarret, hah haa! -- Sattuiko? Ei ei, ei se sinua lyö.
(Sadepisaroita lankee.)
Yhä parempaa! Eikös se nyt viskele kivillä? Juokse piiloon, piikaseni! Ei; lennä, lennä! Ihminenhän voi lentää -- hah hah haa!
AADA. Jumalani, Jumalani! Älä heitä meitä pimeyteen!
(Ankara jyrähdys, rajusade lankee.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
KORPEEN!
Paikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun alla oikealla.
AADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut.
KAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme -- ja missä.
AADA. Sen voimmekin -- kyllin että _olemme_.
KAIN. Ja kulemme!
(Äänettömyys.)
AADA. Niinkin. -- Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis -- se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa -- se kutsuu. Ja sinä olet taas tyyni ja tahdot elää -- me olemme valmiit!
KAIN. Tahdon elää -- kun elämä on välttämättömyys!
AADA. Saman tekevä! Tahdot _ymmärtää_ tämän välttämättömyyden ja jännitys on lauennut.
KAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut --?
AADA. Muukin?
KAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti -- olin kuin viritetty jousi.
AADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen.
KAIN. En koskaan -- kaarestani selkä katkesi!
AADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä _tulet_ vireeseen -- aikaa myöten. Ja sinä olet jo vireessä.
KAIN. Ivaatko minua?
AADA. En.
KAIN. Tulla vireeseen -- siihen tarvitaan aate.
AADA. Niin.
KAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää.
AADA. Niin!
KAIN. Minä tavotin _vapautta_, se oli aate -- ja minä riistin toiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi _alkaa_ vapauden tie, vaikkemme sitä vielä käsitä.
KAIN. Minä etsin _selvyyttä_ ja luulin saaneeni selvyyden langasta kiinni -- se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni soentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia.
KAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut -- ja niin olen itsekin kuollut.
AADA. Sinä elät!
KAIN. Kuollakseni.
AADA. Et, noustaksesi!
KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään, minkä eteen me kaksi eläisimme.
AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme.
KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole -- jonka on omin käsin tappanut?
AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen epätoivoon.
KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.
AADA. Ja kuitenkin meidän _täytyy_ katsoa eteenpäin -- tulevaisuuteen!
KAIN. Tyhjyyteen! -- Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman lapsenikin: tulevaisuuteni!
(Lyhyt äänettömyys.)
AADA. Lapsesi --? Sehän...
(Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)
Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa!
KAIN. Mitä --? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi?
AADA. Olen -- ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se _liikkuu_! Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain!
KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu?
AADA. Elämä -- tulevaisuus -- sinä -- minä -- Jehova liikkuu minussa! Etkö ymmärrä? _Lapsi! Meidän lapsemme!_ Hän, josta olemme niin paljon uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain!
KAIN (kauhistuneena). _Tämäkö_ käsi?
AADA. Juuri se -- tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin sydämesi jälleen sykkimään.
KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää -- _hän_ elää!
(Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:)
Äiti!
AADA. Isä!
(Äänettömyys.)
KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on -- veljenmurhaaja!
AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain -- ei: isä, isä, tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja minussa on hyvää ollut, elää hänessä.
KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten hurjia suonenlyöntejä.
AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti?
KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu...
AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu -- hänen polkunsa vasta alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun.
KAIN. _Sovituksen_ polun --? Niinkö luulet?
AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että se on sitä tietä mahdollinen!
KAIN. Ettäkö hän olisi...?
AADA (riemukkaasti). -- se uusi päämäärä! Ajattelehan: _meidän_ lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme itse voineet.
KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me olemme haaveilleet...?
AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen.
KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen _kärsimme ja taistelemme_!
AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet entinen ja kuitenkin uusi!
Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa, minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa.
KAIN. Aada! Tiedätkö -- minä tunnen niin kummallista...
AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se _oikea_ elämä aukeaisi eteemme --?
KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta omakseni lupautuisit.
AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän asti ollut -- ymmärräthän -- vaan jotain suurempaa ja syvempää?
KAIN. Juuri niin.
AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän voimaa täynnä!
KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin!
AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain?
KAIN. Mitä? Puhu, Aada!
AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät?
KAIN. Älä puhu noin, Aada -- tiedäthän...
AADA. Niin, _nyt_ sen tiedän! Minuakin tarvitaan -- taisteluun! Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi -- meidän kolmen puolesta. Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan!
KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin -- mutta mitä se oli --?
AADA. Sinä säpsähdät -- ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun kasvot peittää.
KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni päällä lepää isän kirouksen musta pilvi!
AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun palavat rukoukseni ovat sen torjuvat -- tai ainakin lieventävät.
KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan --
AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka on koko elämäni sisällys?
KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme.
AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah, Jehova!
(Lyhyt äänettömyys.)
ÄÄNI. Kain, Kain!
AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni --?
(Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.)
MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan. Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman, sillä kosto ei ole ihmisen.
KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin ansainnut olen. -- Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden?
MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. -- Kain! Käy lähemmäksi!
(Kain lähenee.)
Minä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi --
(koskee kädellään otsaan, valohäivähdys)
-- ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi. Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin tätä merkkiä kantavat -- se olkoon Jehovan kirous!
Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! -- Herra on puhunut.
(Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Hän on poissa -- vai oliko se vain ahdistetun sielun harhakuvailusta?
Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa?
AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo, täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi niinkuin _minä_ kärsin -- ja rakastaa sinua niinkuin _minä_ rakastan.
KAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi.
AADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme!
EEVA ja SILLA tulevat majan luona.
EEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? -- Jehovalle kiitos, he ovat täällä!
KAIN. Äiti!
Sinä, äiti, täällä -- ja Silla?
AADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar kulta! Me olemme --
EEVA (liikutettuna). -- lähdössä. -- Ja sinä, poikani --?
(Äänettömyys.)
KAIN. Niinkuin näet, äiti!
EEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti.
KAIN. Äiti! -- Näitkö sen?
EEVA. Sinä epäilet --?
KAIN. Epäilen -- ja en.
EEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä.
KAIN. Jospa se olikin -- (osottaa rintaansa) - täällä?
EEVA. Käärme --?
KAIN. Sinulla silloin, minulla äsken.
EEVA. Näitkö sinäkin sen --?
KAIN. En sitä -- ja sentään... Minun lienee ollut lintu.
EEVA. Lintu --?
SILLA. Punainen lintu?
KAIN. Niin -- lentoon lähteissään. Ja jos se on aina -- kaikilla?
EEVA. Niinkö --?
(Pitempi äänettömyys.)
AADA. Äiti! Herra on meille puhunut -- enkelinsä kautta.
EEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota!
AADA. Kain --?
KAIN. Myöskin...
EEVA. Lupausko?
KAIN. Ei, vaan käsky: _taistele_!
EEVA. Taistele --?
KAIN. Itsesi kanssa -- itsesi voita!
EEVA. _Itsesi voita_! -- Ei muuta?
KAIN. Ei.
(Äänettömyys.)
Entä isä?
EEVA. Huokailee murheissansa.
AADA. Isä parka!
KAIN. On aika lähteä.
EEVA. Nytkö jo?
Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun. Ja te --? Sinä, tyttöparka! Yksin -- minä tunnen sen...
AADA. Yksin? -- Äiti!
EEVA. Mitä, lapseni --? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti?
AADA. Äiti, äiti!
(Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja itkevät ilosta.)
KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! -- Voitko antaa minulle koskaan anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut? _Nyt vasta_ sen ymmärrän.
SILLA. Jehovaa vastaan, veljeni!
(Ojentaa kätensä.)
Minä ... kärsin kanssasi (heltyy itkuun.)
(Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.)
KAIN. Nyt matkaan!
EEVA. Nyt -- tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee.
KAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet kammottaa. -- Aada!
EEVA. Lapseni, lapseni!
(Menevät majaan.)
LUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). "_Ja katso, ne kaikki olivat sangen hyvät_" -- heh heh hee!
MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta.
Oho! -- Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri riemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon?
MIKAEL. On ilkkas liian aikaista -- se omaan rintaasi voi kilpahtaa.
(Aikoo mennä.)
LUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me vuoroin maailman herraa näyttelemme -- sinun isäntäsi vuoro...
KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka kulkevat kentän poikki.
KAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu -- ainaiseksi! Paljo onnea olet nähnyt -- onnettomuutta enemmän. -- Aada! Sin' et virka mitään. Eikö lähdön hetki ole raskas?
AADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi lähdemme.
KAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen -- mun, itse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu.
Mit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin -- hän on kuva särkynyt. Eläin? Jos niin -- hän peto on. Molempia? Jos niin -- eläin usein voiton viepi. Vai savitönkkä? -- Aada! Etkö mitään sano?
(Käyvät eteenpäin.)
AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut.
KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää sotkee, muodostaa? Jos niin -- se valmistuuko joskus, vaiko käsiin särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin -- puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? -- Aada! Sinä veteen tuijotat?
AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu.
KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea -- samea on elon virta, sumuinen sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää -- vain juosta, juosta!
(Käyvät eteenpäin.)
Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada?
AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä korvenkulkijankin askeleita?
KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä...
Aada! Nyt korven sumuja halkomaan -- tai niihin haipumaan.
(Katoovat metsään.)
EEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää kasvonsa nyyhkyttää.)
MIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva!
EEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah!