Part 5

Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta, entistä ja tulevaista -- ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut viime yönä rahtuakaan unta. Näyt -- eilisilta! (Kiihtyen). Niin, eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on kuin illan viileys, niin tyyni, niin... Jumala, jos se on totta, niin min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä -- --

(Äänettömyys.)

Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat -- ne surevat -- voiko petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää.

(Menee. -- Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.)

AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja harhailee -- lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että hyvän voima on niin suuri!

(Puuhailee alttarinsa luona.)

Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän.

(Äänettömyys.)

Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa.

(Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on maan tuotteita.)

AABEL. Jopa tulet, veli! -- Mutta muotosi on taasen niin synkkä?

KAIN. En tiedä -- tuntuu taas niin vaikealta.

AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat.

Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja kukkia alttariemme reunojen katteeksi.

(Menee syrjään.)

KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää.

LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa -- on Kainille näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes kehottaa!

MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa uhriin kajoo!

LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! -- Uhriin käy, Kain! On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle!

KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi.

LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh!

MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa.

KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan.

LUSIFER. On sydämessä monta ääntä -- mutta uhri, se on aina kaunis, ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen.

KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi!

LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus.

KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa!

MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi.

LUSIFER. Ja myöskin _työllesi_! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso -- se olisi miehen uhri se!

KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan!

MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois!

LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita!

MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen häntä ja on hänen jälkeensä -- se muistaos, Kain.

LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on!

KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi!

MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti kuoleman.

LUSIFER. Lorua! -- Toimeen käy!

MIKAEL. Kain!

LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain!

AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi -- no, alkuhankkeissa jo sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas korkeuteen kohoovat.

(Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan. Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.)

AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet, karitsaiseni -- puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan.

(Menee Kainin alttarin luo.)

Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. -- Nyt uhritulta sytyttämään, Kain! Mä hiilet käyn.

(Menee oman alttarinsa luo.)

LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on!

MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo!

LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun!

AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota!

(Äänettömyys.)

Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät.

KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä -- minä -- min' en tarvitse sinun hiiliäsi!

AABEL. Et tarvitse --?

KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä.

MIKAEL. Kain! Kavahda!

LUSIFER. Välähdä!

(Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.)

KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot?

AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt?

KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni!

AABEL. Niinkö --?

(Äänettömyys.)

KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel?

AABEL. En, en -- minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian tulet leimuamaan!

(Menee.)

LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani -- hän viskasi sulle kaaren taivaasta!

KAIN. Kaaren tein _minä_!

AABEL (kääntyen). Mitä --? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni! Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut.

(Menee alttarinsa luo.)

LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä punoilit.

MIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi --

LUSIFER. -- ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee!

MIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa -- olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se nöyrin mielin tee --

LUSIFER. -- ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä lainata.

KAIN. Min' en tätä kestä -- en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois.

LUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa.

AABEL. Minun uhrini jo syttyi!

LUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta!

MIKAEL. Kain, Kain!

(Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.)

AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni!

KAIN. Minä --? Pilkkaako teet?

AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli!

KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota.

AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun rintani täyttäisi ja heikot huuleni...

(Vaipuu hiljenevään rukoukseen.)

KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja totuus, kuule miehen suoraa rukousta --

AABEL. Ole ylistetty, Herra -- veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat sydämet niinkuin --

KAIN. -- Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan kuule --

LUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi -- ensikertaiselle.

KAIN. -- En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa ja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta --

MIKAEL. Herra tuskasi lieventää -- häneen turvaudu!

LUSIFER. Jatka, jatka!

KAIN. -- En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään armoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse pitää --

LUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka!

MIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella -- sulje ovi!

KAIN. -- Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia muita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta toivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten vuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden avaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa --

MIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa sydämesi ovella -- älä päästä sisään!

LUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka!

KAIN. -- Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja, niin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan suurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja ihmeelliset --

LUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi nelinkontin -- vaivainen mato!

MIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi!

KAIN. -- Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta, sentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin sisällä -- niin, kuinka sanoisin...

AABEL. -- Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä muistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista vaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa, jolloin sinä kutsut meidät luoksesi tuonne ikuisten vuorten kukkuloille, tuonne --

KAIN. -- Ja kun meidän täytyy täällä kärsiä ja ponnistella, niin minä pyydän että saisimme jo täällä nauttia työmme ja taistelumme hedelmät -- sillä tulevasta et ole mitään varmaa meille ilmottanut. En myöskään tiedä millainen sinä kokonaisuudessasi olet, sillä en ole koskaan sinua nähnyt enkä kuullut --

MIKAEL. Monestikin! Hyvän ääni sydämessäsi on hänen äänensä.

LUSIFER. Tuo pirisevä karitsanääni, joka sopii niin mainiosti maailmanvallottajalle. Oivallista!

KAIN. -- mutta minä uskon että sinä olet _oikeamielinen_ ja suot ihmiselle kaiken sen hyvän, minkä hän nyt tunnetuilla tai vasta löydettävillä keinoilla voi itsellensä vallottaa, niin ettei meitä ajeta taas korpeen, kun saamme itsellemme asuinpaikan viljellyksi --

MIKAEL. Kain, Kain! Sinä et tiedä mitä puhut! Lopeta rukouksesi.

LUSIFER. Jatka, Kain, jatka! Pelkäisitkö astua totuuden tietä?

AABEL. -- Ja minä kiitän sinua, kaiken hyvän Isä, että olet meille taas uuden armon osottanut ja veljeni hengen tulenvirityksen keksinnöllä valaissut. Minusta tuntuu --

LUSIFER. Sulla onko korvat, Kain? Siellä toinen nokkelampi jo kiitosvirren tulikaarestasi virittää.

MIKAEL. Niin tee sinäkin -- sulla syy kahdenkertainen.

KAIN. -- Minä _kiitän_ sinua, kiitän siitä ettet tehnyt itse kaikkea valmiiksi, vaan jätit jotain ihmisellekin. Minä kiitän sinua että annoit hänelle _älynlahjan_, jolla hän voi luomakunnan valtansa alle alistaa, ja minä kiitän niistä --

LUSIFER. Niin: kiitän, kiitän, kiitän -- se sopii miehelle!

KAIN. -- Minä _iloitsen_ niistä voitoista, jotka jo nyt olemme saaneet luomasi luonnon yli --

LUSIFER. Oikein: _sinun_ luomasi luonnon yli, joka meidän täytyy ase kädessä itsellemme vallottaa!

MIKAEL. Kain! Synti ryntää sisään -- taistele vastaan.

KAIN. -- _luonnon_ yli, jonka sinä armossasi...

LUSIFER. -- loit karuksi, verenhimoisia petoja täyteen, ikuiseksi taistelukentäksi!

KAIN. -- jonka sinä, sinä -- minä sekaun, ajatukseni eivät pysy koossa. -- Aabel! Kuule minua, Aabel!

LUSIFER. Jatka, jatka! Älä veljesi uhrimieltä häiritse!

MIKAEL. Puhu, Kain! Puhu veljesi kanssa. Vapauta sydämesi synkkien ajatusten taakasta.

LUSIFER. On uhri harras tehtävä, se itseensäsulkeumista vaatii. Etkö näe kuinka veljesi on pyhään hartauteen vaipunut?

AABEL. -- Nouskoon sydäntemme suitsutus luoksesi kuin ihana uhrisavu kohoo korkeuksiin; se siellä --

LUSIFER. Tää pyhä uhripaikka on -- kumma vaan, tuntuu kuin kuulisin jostakin lampaan ääntä, karitsan maaritusta.

MIKAEL. Kavahda, Kain, oi kavahda! Herran laupeus sinua vahvistakoon!

AABEL. -- Sinun tiesi tosin ovat joskus meille käsittämättömät, mutta ken rakkautesi ymmärtää, hän ei kysele enää enempää --

LUSIFER. Aivan oikein: mää, mää, ja bää!

MIKAEL. Turvau Herraan -- suuri vaara uhkaa sieluasi!

KAIN (syvässä tuskassa, polvillaan). -- Jehova! Minä en tiedä -- minä en ymmärrä; tässä on sinulle uhri -- työn uhri -- hien uhri -- tuskan uhri --

AABEL (jonka uhri leimahtaa korkeaan lieskaan). -- Kiitetty ja ylistetty, Herra, että palvelijasi puoleen katsahdit!

LUSIFER. Mutta työn ja hien uhri ei kelpaa! -- Kain! Sinun uhrisi ei pala!

MIKAEL. Uhrisi on niinkuin sydämesi. Sydämesi uhri sytytä -- hän ainoastaan siihen katsoo.

KAIN (tuskaisen kiihtyneesti). Minun uhrini ei pala, ei pala!

AABEL (kääntyy Kainiin). Rukoile hartaammin, veljeni, niin uhritulesi kyllä kohoaa!

(Vaipuu rukoukseen.)

LUSIFER. Etkö näe, etkö kuule, Kain? Makaa päiväpaisteessa ja katsele kuin lampaat vuonivat -- niin olet hänelle otollinen. Ota lampaannaama, karitsanääni, imartele, matele, suitsuta hänelle verenhajua -- niin olet hänelle otollinen. -- Tuossa on vastaus rehellisen miehen uhriin!

(Tuulenhenki käy, savu painautuu Kainin silmille, joka on joutunut alttarin sivuun tuulen alle.)

MIKAEL. Mielesi hillitse, Kain -- väärennyksen henki kuiskuttaa korvaasi! Etkö näe että tuuli käy, että --

LUSIFER. -- että tuulten herra tahtoo hiukan leikitellä kanssasi -- sinä yksivakainen!

KAIN. Pilkkaatko minua, Jehova? Halveksitko rehellisen työn uhria? Rakastatko laiskuutta, verta, uhrilampaan tuskia?

MIKAEL. Hahmosi muuttuu, Kain! Nöyryytä sydämesi, niin Jehova katsoo leppyisesti uhrisi puoleen.

LUSIFER. Miksi maassa makaat? Nouse ylös, ole mies!

KAIN. Minä pakahdun -- veri puhkasee suoneni -- jotain pyrkii ulos --

MIKAEL. Älä päästä sitä! Rukoile! Minä rukoilen sinun kanssasi ja puolestasi.

KAIN. Min' en voi -- min' en osaa!

LUSIFER. Ole se kuin olet! Ylös nouse!

(Uusi tuulenhenkäys. Kain karkaa ylös ja tempaa alttarista puun käteensä.)

MIKAEL. Puu pois, Kain! Pakene, vielä on aika!

LUSIFER. Totuus esiin! Sydämesi puhtaaksi! Eteenpäin!

KAIN. Minä tiesin sen, minä tiesin sen! Ne eivät sovi yhteen -- ja hän ei päästä irti. Mutta minä tahdon! Nyt -- juuri -- tällä hetkellä --

MIKAEL. Kain, Kain! Kuule minua! Tuo sielusi hurja kiihko --

KAIN (lyöden alttaria puulla ja hajottaen sen). Sinä matelijain luoja ja matelijain jumala! (lyö) Sinä imartelijain jumala! (lyö) Sinä käärmeenlähettäjä! (lyö) Sinä rehellisen työn ylenkatsoja! (lyö) Sinä lihan ja veren syöjä! (lyö) Sinä (lyö) sinä (lyö) sinä --

AABEL (nousten). Kain, Kain! Mitä sinä teet? Älä koske alttariin, se on Herralle pyhitetty!

KAIN. Älä sekau minun asioihini -- alttari on minun! (lyö.)

LUSIFER. Oikein!

MIKAEL. Kain!

AABEL (käy Kainiin päin ojennetuin käsin, aikoen häntä hillitä). Älä jatka! Jehovan nimessä asetun tätä pyhän häväistystä vastaan!

KAIN (kääntyen päin). Vai niin --? Sinussa on _sitäkin_?

AABEL. On -- mikäli se koskee Jehovaa ja hänen asiaansa.

KAIN (kuin havahtuen). Vai _Jehovan_ nimessä? -- Nyt ymmärrän mikä sinä olet! Pois tieltä!

AABEL. En askeltakaan!

MIKAEL. Oi Herran armo, älä jätä häntä!

KAIN (hyökkää Aabeliin päin, ääni raivosta särkyneenä). Etkö, etkö? -- Pois tieltä, perkele -- ääh!

(Lyö. Aabel kaatuu. -- Mikael peittää kasvonsa.)

LUSIFER. _Se on täytetty_! Minä, _minä_ olen voittanut!

Väliverho.

TOINEN TOIMINTA.

UKKOS-ILMA.

SILLA polvillaan ja AADA seisoallaan Aabelin ruumiin ääressä. KAIN syrjässä, istuen synkkänä maassa.

SILLA. Untako vai totta? -- Nuo kirkkaat tähdet sammuneina, tummina nuo syvät lammet, joiden pinnalla vielä äsken taivaan kirkkahin säde liekitsi. Kalvenneina poskiesi ruusut. Ah sydämeni, sydämeni!

AADA. Sisar kulta, sisar kulta! Voi onnettomuuden päivää. -- Vanhemmat?

(Äänettömyys. Nyökäyttää Sillalle merkitsevästi päätään.)

Voi heitä, voi meitä!

(Menee.)

Sillan valitus.

SILLA.

Äsken vasta päivä nousi, Äsken lintuset liversi; Nyt jo illan venho sousi, Äkin lintuni vaikeni -- Ja varjot niin pitkät jo on.

Lehtien lepatus.

Linnut pesän laittoivat Pieneen pihlajaan; Senpä tuulet taittoivat Maahan makaamaan. Toinen sammalella Sikein uinuaa, Toinen oksasella Surren vaikertaa. -- Näin taru lintujen päättyvi, näin!

SILLA.

Äsken vasta sulle armas Annoin nuoren lempeni; Nyt jo tuonen halla karmas Sinut kylmi, suveni -- Ja syksy niin synkkä jo on.

Kukkien kujerrus.

Kasvoi kerran kedolla Soma kukkanen; Senpä sulhon otsalle Solmi neitonen. Kuihtui kedon kukka, Sulho kalvastui; Itki impi rukka, Poski lakastui. -- Tää taru kukkien, neitojen on!

SILLA.

Äsken soihtu, nyt jo sammuit; Minne matka, veljeni? Tuoni julma, multa ammuit Veikon, sulhon, kaikkeni. -- Oi unta vain elämä on!

Nurmen nyyhkytys.

Kysyi kerran poikanen: Mit' on elo tää? Hälle vastas äitynen: Kolme syleilmää; Ensin tuutii äidin syli Elon unelmaan, Sitten sulkee armaan syli Lemmen onnelaan -- Kolmas maaemon syleily on!

SILLA.

Sulle soi jo tuonen lehto, Unhon virrat hymäjää; Siell' on, kulta, armas kehto, Siellä oota ystävää. -- Oi ero niin katkera on!

Päiväkorentojen hyminä (joella, jonka pinnalla kajastaa outo valostus.)

Tuonen lehdot leppoisat Sulhon uinahtaa, Tuonen virrat vilpoisat, Siellä rauhan saa. Hämyn linnut siellä soittaa Ehtoosoittojaan, Hämyn kukat siellä tuoksuu Unhontuoksujaan -- Kuuttaren venhot ne vesillä on.

KAIN (tuskissaan). Oi Silla, Silla!

AADA, AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat kiireisesti.

AADAM (tullessaan). Mitä on tekeillä? -- Me poikia odotamme eloaterialle -- sinä kiirein tänne kutsut -- et mitään selitä -- silmäsi itkussa...

(Huomaa Aabelin.)

Herra Jumala! Mitä tämä?

AADA. Kuolema -- kuolema on tullut!

(Ratkee itkuun.)

EEVA (kokoonlyyhistyen, kuin iskun tapaamana). Käärme!

AADAM. Jehova, Jehova! Sinä olet leppymätön vihassasi!

EEVA. Salaiset voimat ovat taas elämäämme tarttuneet.

AADAM. Kirous seuraa kirousta. Koska täyttyy rangaistuksemme mitta?

EEVA. Aamulla kaikki terveinä nousimme -- oi rakkain lapseni, mun poikani, poikani! (itkee.)

AADAM. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Mitä täällä on tapahtunut? Uhritulet vielä suitsevat -- toinen alttari hajallaan -- kuka tämän on tehnyt? Paha enkelikö?

AADA (Kainia osottaen). Käsittämätön, selittämätön häiriö on tässä täytynyt tapahtua. Jehova olkoon hänelle armollinen.

AADAM. Ettäkö Kain? Veljensä? Uhratessa? Mahdotonta! -- Puhu, Kain!

AADA. Niin, kerro Kain, mikä pimeä henki tämän mustan työn on aikaansaanut.

(Äänettömyys.)

EEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään, toinen...? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa!

AADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi sanoo kaikki. -- Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen kielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala silmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa?

EEVA. Voi tuskan päivää -- se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä huutanut hänen tähtensä Herran puoleen -- olen toivonut ja epäillyt. Käärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka hänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana pallona rintani alla. Se päivä on nyt --

AADAM. Lopeta, vaimo -- vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija? Hän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa --

EEVA. Isä!

AADAM. Vait! -- Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran meidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha mato!

EEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita taivaskin kauhistuu?

AADAM. Hänen _tekoansa_ kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki mitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon hänet ijankaik --

EEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme lisää.

AADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus on täytynyt hänen henkensä pimittää --

AADAM. Te -- te --?

EEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa.

AADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä vannon Jehovan kautt --

EEVA. Älä vanno -- kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin, onnettomuus on sinut soaissut --

AADAM. Sinä -- sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija!

EEVA. Herjaa minua, lyö minua -- kunhan vaan annat hänen mennä kiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että se side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja vaimonkin välill --

AADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt.

Kirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän siteen katkaisi -- kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon viattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! -- Ei, kostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon hän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo, mantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja hedelmät, joita hän kasvattaa -- verta olkoon vesi hänen lähteessään. Ja kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon --

KAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo -- se on viaton sekä sinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä, jona --

AADAM (ryntää Kainiin päin). Sinä kirottu uskallat! Minä sinun --

EEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! -- Aada, Aada!

AADAM. Pois näkyvistäni, pois!

Kuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle elonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden näit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle samoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain lastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet kastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu, olkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi viimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja näkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen!

EEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat sanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt, mitä hän --

AADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse kielesi!

Ja sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla!

AADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa?

AADAM. Sovittaa --? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin mennyt?

AADA. Ei, isä -- olen ihminen!

AADAM. Siksi pois!

AADA. Sinä käsket, isä?

AADAM. Minä _käsken_!

AADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! -- Nytkö hänet jättäisin, kun hänellä on korpi edessä ja kirous saattajana?

AADAM. Minä käsken _isän_ oikeudella!

AADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en!

EEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta!

AADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan. Niinpä mene -- menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous kuin häntä.

AADA. Sen olen itse valinnut -- hänen kanssaan jakaakseni!

AADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni!

SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois!

AADAM. Sinäkin! -- Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta?