Part 4

KAIN. Ja nuo muut -- en edes tunnekkaan?

LUSIFER. Arra -- harra -- mitä nimistä. Niillä pellon aarteet pintaan nostan, hyödyn hyvinvoinnin itselleni ostan.

(Hämyhäivähdys, paja katoo. Laulua, ensi säkeen aikana aukeaa kultaseppäin työpaja lieskuvine ahjoineen. Miestä, naista, lasta töiden ääressä. Sivulla valmiita töitä: pöytäkaluja, koristeita y.m. Erään naisen päälle koetellaan somisteita.)

Kultaseppäin laulu.

Oihkavi, voihkavi Maamies pellollaan; Leikkavi, korjavi Kulta viljoaan. Riemunpa hetkinä pukee Pöytänsä hohtavin hopehin, Vaskihin itsensä sukee, Naisensa kuurtavi kultihin. Hohtakaa! Loistakaa! Hopeita meidän on työ! Kultia päivä ja yö!

(Hämyhäivähdys, näky katoo. Hetkisen äänettömyys.)

KAIN. Ne katosi ja äänet kiehtoovaiset vaikeni -- on kaikki hiljaa taas.

LUSIFER. Siksi kunnes aika ahjostaan ne uudellensa nostattaa. Se ihmissuvun jännerten on ihme!

KAIN. Niin, niin! Noin usein olen mielessäni kuvaillut -- tai jotain sinnepäin -- ja luullakseni uniakin nähnyt toisinaan. Vaan tää kaikki onko sentään mahdollista?

LUSIFER. Miksei -- se onhan melkein luonnollista! Kun tietämättömyyden sumuverho katoaa, ken silloin unelman ja toden rajan voipi osottaa.

KAIN. Niin, se raja?

LUSIFER. Lie niinkuin maan ja taivaan raja.

KAIN. Ei, ei; ne rajaviivat ovat hirmun kaukana!

LUSIFER. -- _tällä kohti_, vaan tuolla etäällä -- yhteen sulavat!

KAIN. Kas, sehän -- totta tosiaan -- lie luonnon selvä viittaus!

LUSIFER. Ja aate Jehovan: hän tahtoo yhdistää, ei erottaa.

(Hämyhäivähdys, vuori katoo, ilma kirkastuu.)

KAIN (katselee, kädellään silmiään varjostaen). Näyttää niinkuin vuori oisi kadonnut --?

LUSIFER. -- ja niinkuin järvi kirkas päilyisi sen sijalla.

KAIN. Kas, aivan selvästi! Ja päivä kultaa laineitaan --

LUSIFER. -- ja sorsat soutaa pinnallaan.

KAIN. Se soutu somaan käy --

LUSIFER. -- ne liikkuu vaikkei mitään näy.

KAIN. Taas kuuluu soittoa!

LUSIFER. Ei aivan kaukana.

(Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva, tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti ohitse.)

KAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni.

LUSIFER. Ja tokko edes korviani.

KAIN. Lie vetten kumma?

LUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä liikkuu.

KAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään heiluttaa --

LUSIFER. -- ja liinasiaan liehuttaa.

KAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu!

LUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään!

(Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.)

KAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää.

LUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo ihmisen.

KAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen.

LUSIFER. Enkä turhaan, en -- jo tuossa näen uuden huomenen.

(Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua ja hiljaista jyryä.)

KAIN. Taas oudot äänet humajaa!

LUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa.

KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan.

LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan!

(Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.)

KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen -- vaan kumma, senp' ei jalat nousseetkaan?

LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan.

KAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää --

LUSIFER. -- malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen.

KAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin arvata --?

LUSIFER. -- niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta tuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa.

KAIN. Taaskin tuli!

LUSIFER (kuin mieleen johdatellen). Niin, niin! Sehän liikkuu, kohoaa; siinähän on henki.

KAIN. Oi tuli, tuli; ihmishengen näkyväinen kuvailus! Tää jos totta on, jo lentäväni uskoisin.

LUSIFER. Ja _usko_ kaiken pohja on ja _tahto_ toinen peruste. Kun uskon näkeväni, niinpä näenkin; kun kuulla tahdon, niinpä kuulenkin.

(Soittoa ilmassa.)

KAIN. Taas soittoa! Se äänin vienoisin mun melkein uneen uinuttaa.

LUSIFER. Ei, vaan sielun lentoon kohottaa! Se lähenee --

KAIN. -- ja outo tuulenvirve kasvoilleni väreilee. Näen jonkun lentävän!

(Lentävän linnun muotoinen, erivärisin valoin valaistu ilmalaiva leijailee esiin. Laivassa useita henkilöitä. Koko ajan soittoa. Miehet näyttävät nostavan hattujaan ja kuuluu huuto: eläköön! eläköön! eläköön! Kiitää ohitse.)

KAIN. Jo sanattomaks käyn. Tuot' usein lasna uneksuin: kun voisi liitää lintuna ja avaruuteen kurkistaa. Niin lasna silmin avoimin ja sitten aikuisena unen sulkasilla noita maita matkasin. Ja nytkö uni todeks vaihtunut?

LUSIFER. Miksei! Lentää lintukin!

KAIN. Niin _lintu_?

LUSIFER. Ja sekin on vain luontoa!

KAIN. Niin että senkin lentotaito --?

LUSIFER. -- vaan luonnonlakiin perustuu. Ja että kerran ihminen...

KAIN. -- tään salasäännön tietoon saa --?

LUSIFER. -- ja myöskin kohoaa!

KAIN. Niin että salaperäist' onkin vaan --?

LUSIFER. -- se, mit' emme satu tuntemaan!

KAIN. Ei, ei! Lie sentään joku ala, jonka piiriin ihmisen ei suotu kurkistaa.

LUSIFER. Se ihmemaa --?

KAIN. Tuo, tuolla ylhäällä! Kuinka taivaan tulet illoin lakeen kiintyy, kuinka syttyy, sammuu, paikoiltansa siirtyy?

LUSIFER. Lie hyvin merkillistä! Jos ihminen tuon kumman nähdä sais, kai liian syvään kumartais -- siks Herra pilviin kääriytyy.

KAIN. Ei, ei!

LUSIFER. No sitte koko laitos lienee silmänlume vaan, jok' ei siedä lähemmältä tarkastaa?

KAIN. Ei, ei! Vaan jos ihminen lie sentään joltain kohti tomun syleilyhyn kytketty?

LUSIFER. Ei tomu sitä sido, ken ei tomua itse ole hengeltään!

KAIN. Ja henki meill' on ... vaan tuo --? Kuin kaikki sumuun peittyisi ja kummat haamut avaruutta halkoisi! Tuo outo humu?

LUSIFER. Ja tuolla avaruuden ääri liikkunee --?

KAIN (katsellen käsiensä välitse). -- ja kiirein tänne rientänee. Nyt tähdet sumun läpi pilkottaa!

LUSIFER. Ah! Ne lähenee ja suurenee --

KAIN. -- ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai?

LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien maailmoiden kuiske!

(Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi valaisten maiseman.)

KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja. Kuin kuita, auringoita -- ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää -- ken tämän värileikin ymmärtää?

LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää!

KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen vaipua!

LUSIFER. Kuolla --? Nythän vasta alkaa elämää!

(Näky katoo.)

KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai.

LUSIFER. Ei, vaan muistutus että _maassa_ ihmisen on asuinsija ja että siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä tomun lapsi vallan jakaa _tuolla ylhäällä_?

KAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se ihmisen. -- Vaan mit' on ihmisen?

LUSIFER. Tää maa!

KAIN. Osaksi.

LUSIFER. Ei -- kokonaan!

KAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä.

LUSIFER. Mistä rihmasta?

KAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys.

LUSIFER. _Nyt_.

KAIN. Eikö _aina_?

LUSIFER. Ei -- kaaresi!

KAIN. Tässä!

LUSIFER. Jännitä!

KAIN. Miksi? Se ei sitä varten.

LUSIFER. Jännitä!

KAIN. Jo on!

LUSIFER. Tähtää!

KAIN. Minne?

LUSIFER (ylös osottaen). Sinne!

KAIN. Pilveen?

LUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama!

KAIN. Puuttuu vasama!

LUSIFER. Usko kuoli --?

KAIN. Ei!

LUSIFER. Tuossa nuoli!

(Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.)

KAIN. Hei!

(Ottaa nuolen, asettaa.)

KAIN. Josp' ei yllä?

LUSIFER. Kyllä!

(Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki, jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.)

KAIN. Mitä?

LUSIFER. Sitä!

(Äänettömyys.)

KAIN. Tätä täytynee jo uskoa.

LUSIFER. Ja enemmänkin koitella.

KAIN. Siis ... siis lienny!

(Sade lakkaa.)

LUSIFER. Kah! Totta tosiaan!

KAIN. Tää viekottelee jatkamaan...

LUSIFER. Esiin aurinko!

KAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä.

LUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus!

KAIN. Mikä?

LUSIFER. Kainin aurinko!

KAIN. Kainin --? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli!

LUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta!

KAIN. Täss' aivan hullaantuu. -- Päivä paista!

(Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.)

KAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! -- Jos vaan mahdollista.

LUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte epäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee.

KAIN. Niinkö --? (Äänettömyys). Niin, niin -- miksei! Siks uskon!

LUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään.

KAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa.

LUSIFER. Jaa?

KAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa?

LUSIFER. Onko kateutta?

KAIN. Ei mulla.

LUSIFER. Entä hällä?

KAIN. Ei kai!

LUSIFER. Kai? _Ei suinkaan_! Hän _siellä_, minä _täällä_ -- kukin hoitaa _omiaan_!

KAIN. Se raja selvä olisi.

LUSIFER. Ja _on_! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin neuvoin tehtäviinsä kykenee -- silloin, luulisin, isän sydän iloitsee.

KAIN. Niin niin, _niin se on_! Nyt elon ongelma jo mulle selviää. Ihminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä, maata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän korkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on...

LUSIFER. Ihminen on _maailman_...

KAIN. _Ihminen on maailman herra!_

LUSIFER. Amen!

(Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.)

KAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän -- nyt sen tiedän...

LUSIFER. -- mi on ihmissuvun vastaisuus!

KAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu.

(Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.)

Hän _itse_ paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee -- aina niinkuin työnsä ansaitsee.

LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja laiskuus aikaan saa!

KAIN. Ei -- se on selvää nyt!

LUSIFER. Hm ... vaan jospa tuohon paratiisiin -- puikahtaakin käärmehyt?

KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin --?

LUSIFER. -- että...?

KAIN. -- ett' on paha maailmassa?

LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan -- ihmisessä itsessään.

KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto, tapa?

LUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie.

KAIN. Se?

LUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii.

KAIN. Oh niin -- jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä!

LUSIFER (hämmästyy -- hillityn ivallisesti). Joo, joo -- ja sama henki ilmii ihmisissä.

KAIN. Se oisko mahdollista?

LUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta -- vaan josp' ei kaikki ponnistakkaan?

KAIN. Mi heitä riivaisi?

LUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa, toinen muuten elon tyynipuolta rakastaa.

KAIN. Sekin totta -- kukin seuraa luontoaan.

LUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan -- ja asia?

KAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko.

LUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja kaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min mantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra antoi armossaan!

KAIN. Ne kehtaavat! -- Ei ei, se ei mahdollista.

LUSIFER. Ehkei -- sen sitte näkee. Vaan jos sentään -- ja jos eivät tyydy siihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät?

KAIN. Vastaan --? Mitä? Ketä?

LUSIFER. Työtä -- edistystä. -- Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa tulvillaan.

KAIN. Hyvä -- sen otan oiti käytäntöön!

LUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen?

KAIN. Kenen?

LUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske!

KAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle, ihmiskunnalle!

LUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on _Jehovan_! Vai sinä, julki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen mieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta.

KAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa!

LUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa...

KAIN. Vallottaa --? Mitä?

LUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa -- puolisoita.

KAIN (kiihtyen). Puolisoita --?

LUSIFER. Niin.

KAIN. Piru!

LUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on -- vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki, näet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin salaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais kurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan sitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu.

KAIN. Ja tuota pitäis kärsiä?

LUSIFER. Minkä sille voi!

KAIN. Minkä sille voi --?

LUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin -- se on saralla.

KAIN. Ei! Se tieltä raivataan!

LUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan!

KAIN. Ei, vaan saatana!... Mitä --?

LUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin.

KAIN (nousten). Kas kummaa!

(Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu liehuvin lipuin vuoren juurelle.)

KAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke -- aivan silmä huikenee.

(Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta leiskuten molemmin puolin.)

LUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea!

KAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla!

(Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle, melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto voitto, voitto!)

KAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on!

(Näky katoo.)

LUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot uljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun muistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress' kertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee.

KAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa -- olla moinen sankari!

LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan.

KAIN. Ja ihminen _ei kuolekkaan_!

LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin -- siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys.

KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa -- ihminen on kaiken herra!

LUSIFER. Amen!

(Äänettömyys.)

KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus -- noin usein huokailtavan kuulin...

LUSIFER. -- ja osaks itsekin niin luulin.

KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa!

LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla eikä tulevien sukupolvein onnessa -- myös itse elämme!

KAIN. Se totta on, me myöskin elämme --!

LUSIFER. -- ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös itsellemme kuuluu palkinto.

KAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin -- se paratiisi, jonka itse luomme.

LUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon rikkaat riemuhetket.

KAIN. On, on -- ne _täytyy_ olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan, min ihmiskäsi irti saa!

LUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät välkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee --

KAIN. -- ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee...

LUSIFER. -- ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee...

KAIN. -- ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee!

LUSIFER. Ja vielä yksi -- jaloin kaikista!

KAIN. Sen jos voisin arvata?

LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen?

KAIN. Miehen avuks vainen!

LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös voiteen suopi.

KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan.

LUSIFER. Vain osittain -- on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu, uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu. Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin kutrein puolehesi kurkottuu --

KAIN. Mitä? Useampiako?

LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta -- se näiden salahurmain tarkotus.

KAIN. Vaan jospa -- -- Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa?

(Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen, palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria, kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.)

Maljatanssi. (Neidot, vieno säestys.)

Soittopa soimaan, Nyt karkeloimaan! Neito sorja, Hemmen orja Sankarin iloksi tanssimaan! Taistoa elo tää -- Juhlina kukkapää! Kas, kas, kun kimmeltää Nestehet maljassa; Helminä päilyy, Kutsuen häilyy Siskoset sarjassa. Nauttios sankari! Lyhyt on elosi! Voittajan malja nyt juokaa!

(Tarjoovat maljat sankarille ja muille uroille, tanssivat sivuille.)

Neitojen ja poikain kööri:

Nauttios sankari! Lyhyt on elosi! Voittajan malja nyt juokaa!

(Juovat. Sen jälkeen neidot laulavat ja liikehtivät, viidennen säkeen loputtua hetkinen äänetöntä tanssia soiton säestyksellä; loppu taasen laulaen.)

Kaihopa salaa Rinnassa palaa; Impi sorja, Lemmen orja Elonsa tanssihin kiiruhtaa! Kevät on kerran vaan, Siksipä riemuitaan! Kas kuinka silmät nää Tähtinä välkähtää; Marjana poski, Poikako koski? Älä kysy enempää. Lempiös, lempeä saa! Hukkukoon taivas, maa! Maljanne pohjahan juokaa!

Neidot, pojat ja uroot:

Lempiös, lempeä saa! Hukkukoon taivas, maa! Maljanne pohjahan juokaa!

(Juovat.)

KAIN. Niin, hukkukoon! Haihtukoon kuin kastehelmi päivän suuteloon!

(Hämyhäivähdys, näky katoo.)

KAIN. Oi viipykää, viipykää te armaat hetket ja antakaa mun täysin rinnoin onneani hengittää! Nyt vasta olentoni kokonansa tajuan: -- _ihminen on ilojen ja riemujen herra_!

LUSIFER. Amen!

(Hämyhäivähdys, Lusifer katoo, vuori vapisee ja vaipunut osa kohoaa jälleen entiselleen, aurinko paistaa.)

KAIN. Kaikki taasen ennallaan. Kaikki näyt, elon tulevaisen hurmaäänet poissa. Vaan ne nähnyt olen ja kuullut kutsumukseni. Oi, pyhä vuori! Sä mulle maailman näytit niin kirkkaan, loistavan. Nyt sen tiedän, minne tieni vie ja mi on määränpää. Pois esteet tieltä, polku selvä on ja maali kirkasna! Tuon kaiken teen, niin totta kuin sen olen nähnytkin. Eteenpäin! Lentoon, lintu punainen:

_min' olen maailman herra_!

(Hetkisen äänettömyys. Kain astuu haltioissaan vuorelta alas, käy raivion poikki ja katoo viidakkoon.)

VUORELLA pitkä, vihlova pilkkanauru.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Paikka: Viettävä nurmikko pienen joen rannalla. Joki etualalla. Taustalla ja osaksi sivuilla uhkeata lehtimetsää. Lähellä metsän rintaa kaksi kivistä alttaria, toinen kookkaasta laakeasta paadesta neljän jaluskiven kannatteella, toinen pienemmistä kivistä ladottu, alareuna turpeilla ympäröity. Alttareilla uhripuut valmiina.

ENSIMÄINEN TOIMINTO.

ELOUHRI.

Puhelun ääntä -- KAIN ja AABEL tulevat.

AABEL. -- -- -- itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen vuoksi...

Kas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni!

KAIN (tuskaisesti). Onhan ne -- mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme tämä uhri tällä kertaa.

AABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua.

KAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota.

AABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan.

Ja tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein _uskon_, että Jehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa vaellukseemme.

KAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat minua? Uhraa yksin!

AABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri eloateriaa valmistavat -- miksi häiritä näitä valmistuksia?

KAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista -- aterioista -- muiden odottamisestako uhri riippuu -- vaikkei itse olisikaan valmis?

AABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän että pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä.

KAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin?

AABEL. Mitä sanot --?

KAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää?

AABEL. Ja _sinä_ puhut noin?

KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen nyrkkiin puristetuilla käsillä) -- näitä kahta!

AABEL. Kain!

KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini -- ja se pitäisi riittää!

AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain hetkellistä ajatuksen harhailua.

Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa arveli Aadakin, kun --

KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin --? Te järjestätte mitä minun pitää tehdä -- _sinä ja Aada_!

AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen illalla olit aivan käsittämätön.

KAIN. Niin, eilisiltapa -- --

(Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)

KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi lykätä -- tai vaikkapa kokonaan heittää?

AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi.

KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet -- se on sitte uhri!

AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin kummasti värähtelee. Olet liikutettu --

KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan!

AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari!

KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte yhtyäkkin -- jos voin.

AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari, niin käyn hakemassa sytykehiilet.

(Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta toisessa alttarissa.)

ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain?

KAIN (kuin havahtuen.)

AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni?

KAIN (syvästi liikutettuna). En -- minä vain ajattelin asiaa. Ehkä -- ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt ... tuntuu ... kepeämmältä.

AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse!

KAIN (arvellen). Ei, ei! -- No, jos välttämättä täytyy, niin valitse sinä minun puolestani.

AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä -- se on sinun esikoisoikeutesi.

KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista -- sinä olet näissä asioissa esikoinen.

Et suostu! No, niinkuin tahdot -- minä olen valinnut.

AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä päätöksestäsi.

Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan.

(Menee.)

KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea?