Part 3

LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. -- Terve Jehova! Katsoppas nyt kuvias!

(Raivostuen). Mutta -- oi kirous!

HENGET. No --? Mikä nyt?

LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun suunnitelmani!

HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma!

LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon. -- Te tiedättenkö?

REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää?

LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa -- ne asioita, joista ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja --

(Naurua.)

TÄTI LIERO. Se merkitsee?

LUSIFER. Ei perillistä enää.

HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee! Se viiteen jäi.

LUSIFER. Viiteen -- se on _ensimäinen_ kohta. Vaan Aadaan -- hm -- on ilojen ja surujen siemen tarttunut.

HENGET. Ohoo!

LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan.

Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on _toinen_ kohta.

REPOKORVA. Entä Silla -- jos uskallan mä kysyä?

LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel -- hm, ne hurskaat lapset vasta harjottaa... Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin -- ja siin' on _kolmas_ kohta. Ja samalla jo _neljäskin_.

VIHREÄSILMÄ. Se?

LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun vastaisuus.

HENGET. Sen hyvin oivallamme.

LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat?

REPOKORVA. Senkin. Entä sitte?

LUSIFER. Sitte lasku summataan!

Aatami ja Eeva -- tyhjät numerot -- pyyhin laskusta.

Kain ja Aada -- siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta: uljasta ja rohkeata.

TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään?

LUSIFER. Hukkaan --? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman pohja on.

Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan. Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi ja uuden neronrodun synnyttää. -- Vaan tuo toinen pari!

HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on!

LUSIFER. On -- jos _saapi_ olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu --- ensin äidin hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle musta risti!

HENGET. Mitä --? Mitä aijotkaan?

LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin hän ehtii laumaa kartuttaa.

HENGET. Pois? Hengiltäkö?

LUSIFER. Niin. _Se on päätetty!_

(Äänettömyys.)

LUSIFER. No, mitä tuijotatte?

PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta.

LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta!

HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin, niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi.

LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii, minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa, saarnaa -- ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen aikana.

REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro!

LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa. Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes -- Kainkin polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella!

KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä.

HENGET. Selvä! Selvä!

PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa.

LUSIFER. Siksi: _veljen käden kautta veli kaatukoon_!

HENGET. Veljen --?

APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa?

LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa? Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta herkkua? Julmaa -- hyh hyh!

TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!

HENGET. Merkillinen havainto!

LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin -- sääliä?

HENGET. Sääliä --?

LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata -- kumpi?

HENGET. Oi, herra, mikä ajatus!

LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.

TÄTI LIERO. Se päivän selvää on.

LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki, te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä päässä molemmat. Sivallus!

(Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa, toinen rivi kaatuu.)

Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte?

KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää.

HENGET. Ymmärtää, ymmärtää!

KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on!

HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista?

LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu!

HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi -- epäillä uskallan. Miss' on se _aate_ ja missä _voimat_, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä?

APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme.

LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate _tässä_, ja voimat -- no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan?

HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti -- vaan josp' ei yllä kummatkaan?

LUSIFER. Luontos kuva olet -- en moiti, vaan se asia mun huolekseni heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän, ihanan.

SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä.

LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä -- silloin heidät yhteen isken jotta sähähtää!

TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on.

HENGET. Niin, kantapää, kantapää!

LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys -- te mihin kelpaatte ja minkä verran taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös tulevia aikoja -- nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus.

_Tiedonhalu_ -- sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on.

REPOKORVA. Kiitän kunniasta -- mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon _lähteeks_ sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi, ettei kastu nilkatkaan.

HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo -- ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä syvemmälle pohjaan kurkistaa.

LUSIFER (nyökäyttää päätään.)

APEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean yrtit sekaan heitän -- kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli kuohuilee!

SYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen tämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme -- yks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa.

SYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten pohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu.

(Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.)

KENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa -- ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa?

LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)

RIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon opetamme.

KENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin kuiskaamme: on tiedon huiput korkeat!

RIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin -- vähän vain, ymmärrättehän?

KENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento!

RIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta!

KENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne alla makaa!

RIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen!

KENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet?

RIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! -- Nähkääs: se näkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä.

LIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja sirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää itikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi kaikkitietävyys! -- ja mitä muuta siihen lisäks keksin.

RIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee, rinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa.

LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)

TÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte tään lentokokeen lopettaa?

KENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa -- siinä lorun lopetus.

(Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.)

LUSIFER. _Vapaus_ ja _omanvoiman aavistus_ -- mitä siitä --?

KAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin tunnussanaa vastaavata: _tyranni_ ja _vapaus_! Tuon ensimäisen annan Jahvelle -- se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni!

LUSIFER. Hyvä!

SALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla peittää, valkean päälle mustan häivän heittää.

LUSIFER. Veljespari!

HERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile!

(Naurua.)

Mun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät: mausteista maitti riippuu.

LUSIFER. Mestarkokki!

VIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa.

SATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen -- vallannälkä, maineenjano.

HAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee.

KIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa.

TÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan, kovin raisut ovat -- luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi.

LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)

UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta!

PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt!

UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se?

SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme.

PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian!

LUSIFER. No malttakaa -- tuo äänenne jo melkein kauhistaa!

(Äänettömyys. Synkästi.)

Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella.

HENGET. Mitä --? Mitä tämä?

LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme. Vaan en tiedä -- tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan tuotapuolta. Te verta janootte!

TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan?

LUSIFER. Vait! -- Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on _veressänne_ julmuutta.

TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa -- ehken liian urmakkaa.

LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa!

(Äänettömyys.)

No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa tekeleissään kostetaan -- vaan tekele?

HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle?

LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi!

Ihminen -- se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi? Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä?

TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan?

(Äänettömyys.)

LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy!

Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja kärsimystä toiminnalla lientämään!

Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan!

Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja myöskin kärsiäkseen -- nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee käsistään!

TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet.

LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että riemu näyttää kärsimykseen kytketyn -- en saata noita siskoksia toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot, _mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia_. Siks elon soihtu loimumaan! -- Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin _lämmin_ soihtu -- siksi mielellään he kärsivät.

RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos!

KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan!

LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi -- sen eessä kaikki muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja itse asiansa ohjatkoot. -- Nyt suoraa tietä toimeen käyn.

REPOKORVA. Oi koska?

LUSIFER. Huomenna.

HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna!

TÄTI LIERO. Ja loppu-isku -- milloin, missä?

LUSIFER. Pian -- Jahven alttarilla!

HENGET. Jahven alttarilla --?

LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon. Se alttari on _hänelle_, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan saakin -- iskun vasten kasvoja.

HENGET. Oi, herra, herra!

TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee!

LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin malttia, ystävät! Ei kiirettä -- _ijankaikkisuus on pitkä_!

HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä!

LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku laskuun liittyy, loppusumma varma on.

Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit kuusi päivää -- minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat -- minä ne pois pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys -- mulla, totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä olet taivaan voima, siksi -- pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima, siksi -- selvä raja välillemme!

(Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.)

Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me -- vain marrot piruraukat. Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat? Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin. Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän?

Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille -- nuo hymysuiset, hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia! Iske -- en pelkää! Juoksuta laumaasi -- en väisty! Se tietäös:

_min' olen maailman herra_!

HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

PUNAINEN LINTU.

Paikka: Uutisviljelysraivio vuoren juurella. Etualalla avara alue raivattuna ja kuokittuna, sivuilla harvahkoa, matalata metsää. Vuori metsätön, poikkipuolin kulkeva.

KAIN (kuokkii voimakkain iskuin raskaalla puuharalla). Vain tupruaa! -- Sinä niin vastailet, minä näin kyselen... (Lyö voimakkaan iskun syvään ja tempasee: räsähdys, haran piikit poikki -- seisoo varsi kädessä.) Siinä se! Ei kestä -- ei kestä! Mikään ei kestä täyden voiman kosketusta. Kaikki särkyy -- koko elämä on kuin tuo --

(Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja istuutuu kivelle.)

Ei kestä! Mutta eikö se voisi kestää?

OUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää?

KAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun läpi, kiven läpi -- kuin kypsään hedelmään?

Totta kai! Ja varmastikin! -- Kun vaan sen löytäisi.

ÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt!

KAIN. Niin, niin; on jo löytänyt -- jotakin. Yksi ensin, toinen sitte. Mun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se seuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle saattelee. -- Ei, nyt minä katson sinua silmiin!

(Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.)

Miten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se sammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus sattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta? Tuskin -- sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet.

(Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.)

Miten kummallinen yö viime yö! Näinkö unta vai valveillaniko uneksuin? Kipunoita ja leimuavia tulikieliä! Ne kirposivat tuosta kaaren nenästä -- kirposivat, leimahtivat ja olivat multa kasvot korventaa. Aavistaako se, että ratkaisun hetki vihdoinkin on lähellä?

(Pyöräyttää oran kaaren jänteeseen, asettaa sen aluspuun ja rinnuslastan väliin, laskeutuu polvilleen, alkaa kieputtaa.)

Kas! Kas! -- Vauhtia, vauhtia vaan!

Herra Jumala! Se savuaa! Vauhtia, vauhtia!

Kipinä! Oliko se todella kipinä --? Vauhtia!

(Sammaleet oran kärjen ympärillä leimahtavat tuleen.)

Tuli, tuli! -- Aabel, Aada, Silla! Missä te olette? Tuli on keksitty!

Mutta onko se mahdollista? Onko tämä totta vai yöllisen unelman jatkoa?

(Pistää kätensä tuleen.)

Se polttaa! Se on tuli! -- Aabel, Aada, Silla, vanhemmat -- kaikki: linnut, eläimet, pedot! Missä te viivytte? Tuli on keksitty!

Mutta jos se olikin vain sattuma? Yksi ainoa kerta?

(Sammuttaa, kieputtaa uudelleen.)

Savua! -- Tuli! -- _Toinen_ kerta!

(Sammuttaa taas ja sytyttää kiireisesti.)

Tuli! -- _Kolmas_ kerta! Tuli on ihmisen vallassa, kaaressa, kädessä. Hän sen sammuttaa ja jälleen esiin kutsuu milloin tahtoo. Oi taivas ja maa!

(Nousee, juoksee ympäristöstä risuja ja mitä muuta käsiinsä saa, laittaa kokon. Seisoo sen ääressä.)

Niin, niin! Tuikkios tulisilmä -- sinä suuri, salaperäinen, kirkas ja väkevä! Sinä olet tulevaisuuden tienrasti, sinä yöllä kulkijan polkua valaiset, sinä värisevää poloista lämmität.

Säihkyös punasydän, leimuos pyhä lekko! Sinä olet kuin oma henkeni, sinä punainen lintu: levoton, leiskuva, tulisiivin korkeuksiin kohoova. Syliini tahtoisin sinut sulkea ja kanssasi ikuisen liiton tehdä. Minä sinua vaalisin ja kanssasi leimuisin, sinä elonpuuni jäännöksen hiileksi kuluttaisit. Hiili maahan, lieska ylös -- kauvas ja korkealle sinun siivilläsi!

(Kantaa kiven tulen ääreen, istuu sen päälle, katselee mietteissään tuleen.)

Sinussa on _henki_ -- vasta tänään sen ymmärrän. Sinä liikut, sinä puhelet, kun vain ymmärtäisin kieltäsi. Sinä kannat aatokseni kaukaiseen tulevaisuuteen...

(Katselee hetkisen äänettä tuleen, pää käsivarsien varassa, käsillä silmiään varjostaen. Tulessa alkaa liekehtiä punaisia tulikuvioita.)

Mitä? Mitä kummaa? Lieska tanssii -- ei, selviä hahmopiirteitä -- ihmisiä!

Ne kiitävät ohi -- nyökäyttelevät päitään -- kuiskaavat toisilleen. Mitä kuiskannevatkaan --?

ÄÄNI (kuin Kainin mietteitä jatkaen). Miksen sitäkin arvaisi. Tulevaisuuden ihmeitä ja salaisuuksia -- kuinka tuli oli alkuansa pieni kipinä, kuinka se kasvoi maailmanvallaksi --

KAIN. -- kuinka kaikki lähtee kipinästä! Niin, niin! Tuon kaiken aavistan, mutta nähdä se, mitä toivoni sanoo?

LUSIFER (joka näyttää ilmautuvan maasta Kainin takaa, näkyen aluksi vain osa kasvoja Kainin olkapään yli hänen kasvojensa vierestä). Ja miksikäs ei voisi nähdäkkin -- se, joka _tahtoo_ nähdä ja jonka silmä on terottunut? _Kaikki_ pitää sinun valtasi alle annettu oleman, sanoi se, joka meidät loi.

(Tuulen hyminä käy ilmassa ja vuoren takaa kuuluu hiljaista soitantoa.)

KAIN. Mitä --? (Kuuntelee). On kuin kuulisin ääniä -- puhetta, säveliä, sointuja. Tuuliko puhuu, vuoriko haastaa, vai oma sydämenikö sykäjää?

(Nousee. Lusifer kohoo yhtaikaa, seisoen Kainin takana, koko näytöksen ajan Kainille näkymätönnä.)

Valehtelisivatko korvani?

(Kuuntelee.)

LUSIFER. Tuskin. Kuulen aivan selvästi!

KAIN. Kummallisia ääniä!

LUSIFER. Ihmeääniä kerrassaan!

KAIN (kuunnellen). Ne kuuluvat --?

LUSIFER. -- vuoren takaa.

KAIN. Ne aivan niinkuin kutsuvat --

LUSIFER. -- ja vetävät!

KAIN. Jos kohoaisin vuorelle --?

LUSIFER. -- niin vannaan saisin selityksen tähän outohon ja kummaan.

(Kain alkaa nousta, Lusifer askel askeleelta jälessä.)

KAIN. Ne olisivatko tulevaisuuden ääniä nuo kummat?

LUSIFER. Toinenko ihme tänä ihmeitten päivänä?

(Ovat nousseet jonkun verran vuoren juurta oikealta. Ilma humisee ja himmenee, vuori väräjää.)

Vuori vapisee

KAIN (pysähtyen.)

LUSIFER. -- ja osaks vaipuukin!

(Vasemmanpuoleinen osa vaipuu maan alle, paljastaen kaukaa häämöttävän toisen vuoren rinnan.)

KAIN. Tää outoa! Kääntyisinkö takaisin?

LUSIFER. Niinkuin lapset, jotka sitä pelkäävät, mitä enin toivovat.

KAIN. Olen mies!

LUSIFER. Siks pelkää en!

KAIN. Vaan ylös käyn, vaikka kaikki vaipuisi.

LUSIFER. Eikä vaivu, kun _usko_ vaan ei vaivu!

(Nousevat.)

KAIN. Tuolla kaukaa vuoren näen --

LUSIFER. -- ja kuulen niinkuin laulua sen sisältä...

KAIN. -- ja kilkettä ja kalketta...

LUSIFER. -- niin monen oudon äänen helkettä.

KAIN (kuunnellen). Kas! Kummaa jyskettä --

LUSIFER. -- paukkinaa ja ryskettä.

KAIN. Ne varmaankin

LUSIFER. -- henkien lie ääniä. Jo sanat saatan erottaa.

Vuorelaisten laulu (vuoren sisältä.)

Syvällä, syvällä Kaikki kallis on. Kivehen kytketty Aarre verraton. Iskekää Jo veikot! Rynnätkää Te peikot! Aukee -- laukee! Murru -- sorru!

(Vuorenseinämä murtuu paljastaen kaivossolan, jossa punaiset valot tuikkavat ja joukko yläruumiiltaan alastomia vuorimiehiä moukareillaan murtaa vuorta, toiset kulettavat louhoksia pois; joukossa nuoria poikasia.)

KAIN. Ah!

LUSIFER. Ah!

Vuorelaisten laulu.

Syvällä, syvällä Kaikki kallis on: Ystävyys, rakkaus, Onni inehmon! Syvällä aarteiden lähde, Syvähän suontansa iskemme. Esille tarmomme tähde: Malmia meidän on hikemme! Iskekää! Iskekää! Kiireinen meillä on työ! Levoton päivä ja yö!

KAIN. Tää unta onko?

LUSIFER. Unta sekä totta -- tulevaisuuden tosiunta ihanaa.

KAIN. Tuolla tulet kiikkuu palloina --?

LUSIFER. -- ja vuoren sydämykset paljastaa.

KAIN. Ah -- jo alan oivaltaa! Kun ihminen sun kerran taltuttaa ja raisun luontos älyllänsä ohjaa -- niin...

LUSIFER. -- niin olet mailmanvoima, jonka eessä vuoret murtuu, sulaa kalliot ja kitsas mantu sala-aartehensa luovuttaa!

(Hämyhäivähdys, vuorenseinä umpeutuu ja ensi säkeen aikana avautuu sulatto suitsevine uunineen. Sen ympäri häärii puolialastomia miehiä ja poikasia; kahden puolen suuret liehtimet, joiden vivuissa liehtojia. Uunista tulee neljä malmipuroa: punerva, musta, keltainen ja valkoinen, juosten toisen seinämän läpi.)

Malminhenkien laulu.

Uunissa kuumassa Malmin mahla soi; Kupliten, kuohuten Hehkuu, purppuroi. Kalliot virtoina vierii, Punaisin, mustin ja valkoisin Lainehin hohtaen kierii Taiturin taitavan pajoihin. Liehtokaa! Liehtokaa! Tulinen meillä on työ! Helteinen päivä ja yö!

KAIN. Oi tulen voimaa verratonta! Noin suureksi en sua koskaan voinut aavistaa.

LUSIFER. Ja kuitenkin tää kaikki lienee alkuvalmisteita vaan.

(Hämyhäivähdys, sulatto katoo.)

KAIN Kas, kas!

(Vuoresta kuuluu laulua, joka vähitellen paisuu. Ensi säkeen aikana aukeaa paja ahjoineen, liehtojineen, takojineen. Etualalla teräsaseita, kirveitä, kuokkia, aurantapaisia y.m. maanviljelysaseita.)

Takojain laulu.

Nostakaa, laskekaa Väkivasaraa! Kääntäkää, vääntäkää: Malmi muodon saa. Punaisna takojan lapset Syntyvi säihkyen maailmaan; Kirkasna raution lapset Työhönsä käyvät ja toimintaan. Takokaa! Takokaa! Terästä meidän on työ! Kalketta päivä ja yö!

KAIN. Nyt ihmeet näen! Siellähän on kuokka kummanlainen: terä kuuna paistaa, varsi päivänä kuvastaa. Se kädessä jos oisi --

LUSIFER. -- niin vaikka kalliota viiltää voisi!