Part 2

AABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi -- kestäisimmekö? Ja jos se tulisi toivomattakin -- sinä puhut julmaa!

KAIN. Kestäköön tai katketkoon -- minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön niin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa kuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa!

Silla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat?

(Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on peittänyt kasvonsa.)

Etkö uskalla enää edes vapaasti katsoa?

AADA. Kain!

KAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin valeverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi!

(Rutistaa käsissään.)

AABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua!

KAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä!

(Viskaa pallona maahan.)

Tahtoisin nuo kurjat riekaleet repiä tuhannen sirpaleiksi --

AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat.

[Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta. Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku kuitukudelmasta.]

AADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset?

(Äänettömyys, kaikki nousevat.)

Miksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo?

(Äänettömyys.)

Taasko kiista? -- Kain! Minä olen monesti sinua varottanut eriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En ymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista rauhaamme --

KAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa?

AADA. Kain!

KAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti? Unen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö --

AADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen monesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on tyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa.

KAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni puhtaaksi --

AADAM. Vait! Sinä uskallat --?

EEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen.

(Äänettömyys.)

AADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii alati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi joukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa.

KAIN. Nyt sen tiedän -- yksin, yksin on --

AADAM. Mitä sinä siellä itseksesi mutiset!

EEVA. Ah Jehova, Jehova! Mitä tästä lopuksi tulle?

AADAM. Ei mitään! Uppiniskaisen pojan kovakorvaisuutta kaikki tyyni. Siunatkaamme itsemme, ja kaikki on hyvin.

Lapset! Yön varjot lankeevat maahan ja pimeän henget alkavat liikkua. Polvistukaamme ehtoorukoukseen ja uskokaamme itsemme Jehovan armohuomaan.

Laskevan auringon viimeiset säteet pistäytyvät esiin puiden takaa ja valaisevat paikan. Kaikki polvistuvat, Kain viimeksi ja viivytellen. Aada tarttuu häntä käsivarteen ja katsoo rukoilevasti silmiin, Kain tekee poistavan kyynärpääliikkeen. Tuijottaa tuskaisesti eteensä, tyyntyy vähitellen ja yhtyy loppupuolella rukoukseen, painautuen alas.

AABEL. Jehovah, Jehovah! -- Niinkuin lapset juoksevat äitinsä armaiseen helmaan, niinkuin virrat vierivät meren avattuun syliin, niin meidänkin sielumme kohoovat sinun puoleesi. Sinä olet suuri, sinä olet väkevä! Minne katseemme luommekin: itään tai länteen, pohjaan tai etelään, ylös korkeuksiin tai alas syvyyksiin, kaikki julistaa sinun armoasi, kaikki sinun kirkkautesi heijastusta säteilee. Sinulle, kaikkivaltias, olkoon kiitos ja kunnia! Me kiitämme sinua että tänäkin päivänä väkevällä käsivarrellasi meitä varjelit ja heikon työmme yltäkylläisyydelläsi siunasit. Ja me rukoilemme: lähetä pyhät enkelisi meitä suojelemaan yön kauhuilta, pahoilta unilta ja ruman nuolilta, jotka pimeässä lentävät. Sinun armohelmaasi suljemme itsemme, rakas Isä!

(Syvästi liikutettuna.)

Herra, Herra! Sinä, joka asut tähtien keskellä, korkeudessa ja kirkkaudessa, katsahda meidän puoleemme! Meidän sydämemme ovat ahdistusta täynnä, viettelykset meitä ympäröivät ja suuret tuskat sieluamme saartavat. Puhu, Herra, sillä me odotamme sinun ilmotustasi niinkuin ne, jotka yön pimeydessä aamua odottavat. Sano sielujemme kuohuille: tyynny! ja epäilystemme rajutuulille: vaikene! Sinä voit sen, sillä mihin sinä kasvosi käännät, siinä luomakunta iloitsee; mihin sinä kädelläsi rupeet, siinä aallot asettuvat. Puhalla vielä kerran elävä henkesi meidän sieramiimme, että me sillä täytettäisiin, että olisimme sinun omasi nyt ja ijankaikkisesti!

Esirippu.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ÖINEN KOKOUS.

Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää. Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen" ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo uoman pohjaan synkät varjot.

LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha. Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas.

LUSIFER. Yhäkö? -- Ainako? -- Ijankaikkisestiko?

Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? -- Ei helvetti! Tään avaruuden alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa?

(Käy etualalle päin.)

Mit' aijon? Lauhtuisinko -- leppyisinkö -- tään hurjan taistelun heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden, itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta -- en koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki!

Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin. Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy -- _Lusifer_ tilaisuutta! Ei, ylös henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi!

Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! -- Ilmasta te siivin liikkuvaiset!

(Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA, RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.)

[Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo (musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko, petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).]

TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi!

LUSIFER. Hyvä! -- _Vesi_, eläjäsi luovuta, mun palvelijani!

(Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.)

[Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär: Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto, räpyläevät.]

TULIJAT. Herra ja Mestari!

LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! -- _Syvyys_, aarteesi esiin!

(Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.)

Tuli ja leimaus!

(Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO, KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI, KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.)

[Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen); Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva: Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi: Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos (silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis, erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä, ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia, joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat, raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha (tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika, aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies, laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati ympärilleen).]

TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala.

LUSIFER. Sen tunnen! -- No, joko nyt kaikki koossa lienette? (Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset?

(Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA ja TIHRUSILMÄ.)

[Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava); Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar: Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma, tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).]

HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne!

(Niijaa syvään ja viehkeästi.)

LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän sipsutuksesi vuoksi.

Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina samaa maata kuin ihminen -- ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä!

(Naurua.)

No, terve tultuanne!

JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas!

LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä -- jo onkin aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin.

APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa -- meille täysi arvotus.

LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa!

Vaan -- istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa.

HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme!

LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen.

(Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen puolipyörössä kalliopenkereet.)

Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni!

HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin -- kuin on tapa tuolla ylhäällä ja luona ihmisten?

LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat!

(Istuutuvat.)

Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa, hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen!

HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme.

LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta irtileikattiin?

TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan vannoimme ja vannomme sen uudelleen.

HENGET. Niin vannomme!

LUSIFER. Hyvä -- siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte.

TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa.

LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min siitä asiasta tehdä voi -- syy oli minun.

HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas --?

LUSIFER. Minun -- olosuhteiden -- kuinka suvaitsette. En nähkääs minäkään oo kaikkitietävä -- laskuun sattui pikku hairahdus.

LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.

LUSIFER. Omiasko mairit -- narri!

Niin, _mulle_ sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on suuri laskelma, yks väärä numero -- kaikki mennyttä. En silloin vielä tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.

TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?

LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!

REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.

LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän vaikutuksiin luotimme -- siinä syy. Hän oli muka niinkuin me! Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat -- elontotuus, orjuus -- itsenäisyys ... valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni -- vaan hän oli raukka!

HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?

LUSIFER. Ylemmyyttä -- hy!

REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.

LUSIFER. Se ihmisraukan _alemmuutta_ oli! Oli uskallusta silmät aukaista, vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain metsäihmistilaa -- ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita silmiään, he keksivät -- tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy!

VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous?

LUSIFER. Se. Ja ne raukat _pelkäävät_! Ensin minua, hyväntekijäänsä -- minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte Jehovaa -- hän näet on _vihainen_, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo, nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa.

(Naurua.)

Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi -- hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään, myötä taikka vastaan, mutta -- kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan!

HENGET. Irti, irti kokonaan!

LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee -- siihen heill' on älyn lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin verta.

HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme.

LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme.

HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa!

LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme -- ja silloin, toivon, ihminen on vapaa.

TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas, oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin.

LUSIFER. Hyvä -- ja te?

TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan -- eikö niin?

LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)

HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa -- jos uskallan?

APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa -- luulisin?

LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette -- ituja heidän veressään. Hän tuolla sanoo meitä _pahuudeksi_. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta -- miss' on raja? Niin, raja, raja -- ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit' ei olekkaan! -- Ei ei, se _on_, vaan se olen minä! Olen raja, joka silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te --

VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata -- rajan toinen puoli?

LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet itse.

TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset harteillemme viskaa!

LUSIFER. Mutta kuinka viskata -- heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo sielu sielulta mä heitä kurkottaa, _tään_ iskun täytyy koko ihmiskunta irrottaa!

HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista?

LUSIFER. Ei -- jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt laskuntekoon käymme. -- Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte?

HENGET. Sen kunnian jos meille suot.

LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. -- Naikkosesta alku? Tietysti -- toki pirun pitää olla kohteljas...

Se _kylkiluusta tehty_? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi, surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin -- näin, ja silmät taivaaseen päin.

HENGET. Verratonta!

(Naurua.)

LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa!

SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka heikompi, kärsimys on kovempi?

HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka _toiseks_ luotu, _ensiks_ piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja -- odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.

(Naurun rämäkkä.)

LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist -- tuo uljas herra ämmälauri, joka kerran pani näin ... muistattehan? (ristii kätensä, polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!

(Naurunräjähdys.)

LUSIFER. Sitte Aabel-poika -- simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni! Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! -- Se siitä.

HERJAKIELI. Bää, bää, bää!

(Naurua.)

LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas -- hän nähkääs juur' on lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika -- tipu tip!

(Naurua.)

LUSIFER. Taamar! -- Ei vielä tiedä -- hy!

(Hillittyä naurua.)

LUSIFER. Kain ja Aada -- terve!

HENGET. Oo!

LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki -- terve siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää!

HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa.

LUSIFER. Jotakin ja paljokin. -- Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta! Armastaa kuin villikissa -- no, no!

(Naurua.)

HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani!

LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu, kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa -- Aada seuraa mukana.

Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot!

REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks käydä.

LUSIFER. Niinpä kuulkaa!

Yks laki suuri maailmata vallitsee -- syvä, valtava ja ihmeellinen. Se Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten korkeuksiin, vetten syvyyksiin -- sama laki kaikkialla. Mä suora olen, siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys -- juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan muuttaa voi.

HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä!

LUSIFER. Vain kerran -- ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön!

HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan?

LUSIFER. Se _perinnöllisyys_ on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen, sinikukka sinisen -- se eikö ihmeellistä?

HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista!

TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on?

LUSIFER. Aivan. Vaan -- oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit. Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä!

HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus!

LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah! Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin -- vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä _aavistit_ ja tarkotuksella sen meiltä riistit. Vaan sen kostan sulle!

TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta!

MUUT. Kostoon, kostoon!

LUSIFER. Vaan kuinka?... (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi _nautinnon_. Kiitos keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot! Tarkotus? Hah hah haa -- se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin -- _irti Jehovasta_!

HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää?

(Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.)

LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani.

HEKUMATAR (Niijaa keikaillen.)

LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! -- Sana sulle, mestari!

LUSIFER. No?

LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän maireherkuin imantein.

LUSIFER. Hyvä!

TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon hupaiseksi teen.

LUSIFER. Yhä parempaa!

HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin aavistuksin värjymään.

LUSIFER. Kolmiapila!

HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu -- niijaan vaan.

LUSIFER. Kas, kas -- onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä -- Apilankukka olkoon vasta nimesi.

(Apilankukka niijaa viehkeästi.)

Vaan oivallatko myöskin ongelmani -- mehiläiset?

APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella -- luulisin. Vaan itse päätä. Näin:

(Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen; laulun keskellä tanssi.)

Apilankukan tanssi.

Olen vain hento tyttönen: Hiljaa, hiljaa! Kuin kukka pieni, valkonen: Hiljaa, hiljaa! Oi, katse poijes suunnatkaa: Näin kainoa Ei katsoa Tok' miehen silmä saa! Kas niin, se kiltisti! Ah, niijaan kauniisti -- Ja neitonen karkeloon käy.

Se alkaa aivan näin: Yks askel eteenpäin Ja kaksi syrjähän, Hei, ympär pyörähdän! Oi jalka virkku Kuin tanhuilet! Ja käsi sirkku Noin riemuilet! Vars' sorja -- herra jee, Se aivan kirmailee! Ja kultakutrit nää Kuin aalto vaahtopää! Täss' keijusen luulisi keikkuvan.

(Äänetöntä tanssia -- pysähdys.)

No, isä varjele: Te johan katsotte! Sen kostan julkeelle Näin oiti korvalle -- Ai, ai! Ma pahoin tein. No, sitten sovitaan. Käs' toinen kaulallein, Niin anteeks annetaan. Ah -- väriset Ja huokailet! Voi, poika, minkä teit! Jo multa voiman veit: Yks suukkonen Niin armainen, Yks hellä puserrus Ja syvä syleilys, Mi tulistaa Ja vilvottaa -- Näin riemujen helmaan vaivumme.

Hoh hoo! Noin pian väsyitkö? Ja leikin armaan heititkö? Hyv' yötä, ystävä! Nää unta immestä, Sen silmistä Ja huulista Ja lemmen sulohurmoista.

Hiljaa, hiljaa! Olen vain hento tyttönen, Johonkin silti kelvannen: Tuoss' luonnon herra kiemurtaa Mun jaloissan' kuin mato maan. -- Näin sulle, mestari, kelpaanko?

(Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)

LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot lankeemaan -- saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!

APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat tunnustaa.

LUSIFER. Sen uskon. -- Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin jo!

Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa -- ja he rakastavat, hah hah haa!

Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa -- nyt kun jumala on heillä veressään!

(Äänekästä riemua.)

TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!

LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita tarjoilla -- jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi -- vaan sitte!

MUSTASUKKA. Palvelijas! -- Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko mielin määrin verten punaan sekottaa?