Part 7

MIKAEL. Rauha sinulle -- surujen äiti!

EEVA. Tää armo onko mahdollinen -- taas Herra meille puhuu?

MIKAEL. Kautta halvan palveljansa.

EEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun peittyi.

MIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton edellä.

EEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet _Sinä_ meitä tielle ohjaa.

MIKAEL. Vain se on tiellä, joka _itse_ tiensä etsii.

EEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme voiton sai. Vain yksi vesa versoo -- sekin veljenverin tahrittu (nyyhkyttää.)

MIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se lohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja kuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika, jonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja elämäsi ehtoon lohdutus.

EEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova, Jehova! Olen mahdoton näin suureen armoon.

MIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi!

Ja sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja vilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi vaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla kantava. Ole siunattu!

SILLA. Suuri on Herra, Herra!

EEVA. Käsittämätön armossaan!

(Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.)

LUSIFER (tulee esiin -- purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja saatetut --?

MIKAEL. Jo. -- Vielä sana sinulle!

LUSIFER. Oo! Siunaus vai --?

MIKAEL. _Se on täytetty_! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön ihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri tuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva!

LUSIFER (raivostuen). Sen kuulin -- ja myös kertasanomalla tajuan!

(Äkkiä itsensä hilliten.)

Hy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita?

MIKAEL. On lapsi isän kuva -- vaan ei vanhempaansa _sidottu_!

LUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen!

MIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? -- Hän miestä horjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi!

LUSIFER (kuin edellä). Kolmas!

MIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? -- Sä näit: hän läksi _taistellen_!

LUSIFER (kuin edellä). Neljäs! -- Joko loppui?

MIKAEL (ylevästi vaijeten.)

LUSIFER. Hyvä! Ja nyt sana sinulle!

_Ensimäinen_: Se uusi Aabel! (Karmivan ivallisesti). Ken oisi uskonut tuon ylvään herrasi noin innokkaaksi lammashoidon vaalijaksi -- hy, hy!

_Toinen_: Ei lapsi isään sidottu -- (rajusti) siis ei sen uuden Aabelinkaan lapsi!

_Kolmas_: Nainen korpeen meni. (Pilkallisesti). Totta kai -- (hillityn purevasti) myös naarasluontehensa korpeen vei, ja muut' en pyydä!

_Neljäs_: Kain läksi taistellen! (Ilkkuvan uhkaavasti). Unhotitte että myöskin minä korpeen käyn -- ja se on suuri laskuvirhe se!

MIKAEL. Ei Herran tarvis laskuja. Sun tuumas kyllä tunnetaan, vaan --

KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki.

MIKAEL. Kain!

LUSIFER. No --?

(Äänettömyys.)

KAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? _Sinutko_ jättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli!

(Kavahtaen.)

Toveri ja veli? -- Toveri ja veli sittekin!

(Menee.)

LUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan virhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei ollut minun _viime_ laskelmani!

MIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan -- yks pieni laskuvirhe.

LUSIFER. Kas kuin _renki_ haastaa mahdikkaasti!

MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki rinnassani kuiskaa.

Sua säälin, Lusifer -- olinhan kerran toveris...

LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi!

MIKAEL. ... Sull' on _voiman, tarmon_ suuri lahja, ja siitä ylpeilet. Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli -- sun _omaas_ on vain itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki.

Sä olet muka _toinen valtaherra_. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on _alku_, joka kaiken alku on, muut on _muotoja_ -- ja niinpä sinäkin!

LUSIFER. _Mun_ tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin -- vaan _toinen_ olen ja toisena pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan!

MIKAEL. Se aikeesi -- ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin -- nyt vielä eronneenakin.

LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan!

MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös _minä_ taistelen ja kaikki hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat.

LUSIFER (hämmähtäen). Vai ... niin...! Kruunupäitä ruhtinaita -- vai? Perustavat valtakuntia -- mitä?

MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat, kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat.

LUSIFER. Hm. -- Sanoitko _kirkkaita_ valoja?

MIKAEL. Sanoin.

LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot -- ja varjot ovat _minun_! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana pysyy, pilvet pilvinä -- ja _minä välillä_!

MIKAEL. Aikasi -- et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon lapsi: _uusi aika_! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu, maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas laitumella rinnan käyvät -- Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on -- sinäkin, sä taistelun ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät!

LUSIFER. Sä ennustelet -- (kammottavan hillitysti) -- _ehkä voisin ennustella minäkin_! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä tapahtunut on -- kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen -- olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin _olen_, vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa!

MIKAEL. Et ennen luovu?

LUSIFER. En!

MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen!

LUSIFER. _Ijankaikkinen_!

Kuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael katoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan punervan valostuksen. -- Lintu alkaa livertää puussa.

Esirippu.

End of Project Gutenberg's Ikuinen taistelu, by Johannes Linnankoski