Part 9

Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet, eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.

Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin. Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.

Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain, aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä jakauksella.

Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä. Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa, minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana. Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin, minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan, uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.

Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.

Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua, vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman päässä rannikolta.

Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan. Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin. Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa, merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli. Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla; hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee Singiltä.... ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään, tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.

Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään. Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä, metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja päästi pois joka aamu.

Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan. Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa. Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä. Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.

Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme, neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua. Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.

Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena, ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat etsityttivät kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua karhua." Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa. Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto — hänen oman koiransa, hän tiesi sen.

Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa, mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.

Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.

Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa. Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen, että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen ihonsa verille.

Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt. Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta unestaan.

Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen, ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän raivo kääntyi niihin.

Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan. Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen, syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin oudolla kielellä...

Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä, eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä, jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja saattaneet huvilaan.

IV.

James G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana. Mutta hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia kuutamoöinä. Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona hän kamppaili karhun kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt kokonaisuudessaan James G. Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu enää väärään aikakauteen eksyneelle historiantakaiselle villille. Ja James G. Ward on niin täydellisen nykyaikainen, että sivistystä seuranneen arkamielisyyden kirous painaa häntä kaikella voimallaan. Hän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön viettämisestä metsässä herättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee mitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa ylettömästi keksintöjä, joiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen. Hänen kotinsa vilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen talossa oleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän on myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen matkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää silmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä siksi hyvin. Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen saadessaan levätä laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile ne ystävät, jotka tuntevat tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta kamppailusta.

SOTA.

I.

Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias, ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat puu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.

Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta puiden varjokoissa.

Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.

Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.

Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään epäilyttävää.

Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita, suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen kuin sota karkoitti ne pois.

Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri, kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.

Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.

Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä hetkellä tahansa näkösälle.

Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja lähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui satulaansa vasten.